Matkustan vihreässä universumissa

Aina kun kaipaan rauhoittumista, kun on sopiva ilma, tekee mieli liikkua ja mulla on tarpeeksi aikaa (eli ei kovin usein), kävelen kotoa Keskuspuiston läpi eläinten hautausmaalle ja takaisin. Tykkään tällaisista kävelyistä eniten silloin, kun on raikasta ja sumuista ja vihreää, neulaset tuoksuvat, hiekkatiet ovat pehmeitä, siirtolapuutarhapalstat matkan varrella ovat täydessä kukassa, purot solisevat. Kävelen saman reitin usein myös ystävien kanssa, mutta on ihanaa tehdä se yksin, kuunnella podcasteja tai vain omia ajatuksia ja pysähtyä välillä vetämään sisälle sitä kaikkea vehreyttä.

Viimeksi näin kävelyllä kolme kaurista, jotka loikkivat hiljaa edestäni tien poikki.

Yritän tehdä sitä enemmän, pysähtyä aistimaan ja tuntemaan.

Kirjoittamisen opinnot Teakissa alkoivat kuukausi sitten, ja siellä on ollut superihanaa. Melkein joka päivä pysähdyn jossain hetkessä katselemaan kaikkea ulkopuolelta ja mietin, miten ainutlaatuista ja onnekasta on saada olla kirjastossa kirjoittamassa tai lounaalla lukemassa tai luokassa keskustelemassa muiden ihmisten kanssa. Haluaisin jarruttaa ajankulua, se kiitää niin nopeasti eteenpäin.

Tuntuu uskomattomalta ajatella, mihin mä nyt käytän aikani arkipäivisin – esimerkiksi siihen, että menen luennolle jossa käsketään valitsemaan yksi kivi kauniista rasiasta ja kirjoittamaan siitä, tai siihen, että istun mun lähikirjastossa lääkisopiskelijoiden keskellä, kuuntelen kun ne puhuvat rasvahapoista ja kirjoitan esseetä Mrs. Dallowaysta.

Löysin Uffilta vihreän anorakin ja tilasin vihreän termarimukin, johon on kaiverrettu mun nimi, ja nyt oon pyöräillyt tai mennyt sporalla koululle vihreissä vaatteissa ja nauttinut siihen väriin kietoutumisesta. Se ilmentää mulle rauhaa, kasvua, toivoa ja happea, hengittämistä sateen jälkeen.

Oon miettinyt, mitä vihreään uppoutuminen voisi tarkoittaa omassa elämässä jonkinlaisena asenteena tai suhtautumistapana. Miltä tuntuisi löytää itsestään vehreyttä kaikkina vuodenaikoina? Millaista on havainnoida kasvua itsessään silloinkin kun se tuntuu hankalalta tai kivuliaalta?

Kun luonto alkaa versoa ja paisua keväällä, se tuntuu musta leikkisältä, tuntuu kuin puut ja muut kasvit kokeilisivat erilaisia tapoja olla olemassa ja kukoistaa. Miltä mun elämä voisi tuntua, jos suhtautuisin siihen leikkinä, en ottaisi kaikkea niin vakavasti?

Oon löytänyt uusia asioita ja ihmisiä joista pidän ja välitän. Yhtenä päivänä vietin erään ystävän kanssa koko päivän yhdessä, ja tunsin huoletonta iloa siitä että se ilta vain jatkui ja jatkui, kummallakaan ei ollut kiire toiseen paikkaan, toisten luo. Huomasin että puhuin ehkä enemmän kuin yleensä, selostin kaikenlaisia banaaleita ja vähän epäkiinnostavia asioita, joita en yleensä kerro. Muistin että joskus eräs toinen ystävä sanoi, että se tykkää siitä piirteestä mussa, siitä miten musta huomaa kun alan rentoutua.

Sen päivän ajan tuntui siltä, että olin uuden ystävän valossa, kaikki puoleni näkyivät.

Eräänä tiistai-iltana näin yhtä ystävää parin viikon tauon jälkeen ja me molemmat sanottiin ääneen, miten ikävä oli ollut. Etsittiin Töölöstä jotain kivaa baaria ja löydettiin Laiska karhu -baari, joka oli tosi sympaattinen paikka varsinkin rauhallisena arki-iltana. Puitiin yksityisessä takatilan pöydässä kaikki tärkeät asiat, ja mua vähän itketti, kun aloin puhumaan siitä, että ehkä mulla on joskus vaimo, joku ”Lina Hurtigin näköinen”, ja asiat jotka nyt tuntuvat vaikeilta, ajoittainen epätoivo ja muu sellainen, eivät ehkä paina enää niin paljon.

(Lina Hurtig on mun futisihastus, katsoin elokuussa melkein kaikki MM-kisojen pelit ja Ruotsi nousi mun lempijoukkueeksi.)

Puhuin myös ylemmyydentunteesta, siitä miten sitä voisi tuntea sellaisella ylevällä tavalla, ei niin että katsoo muita alentavasti vaan niin, että viihtyy omassa elämässään ja omissa nahoissaan.

”Ehkä sä voisit olla jotain yläpilviä…”, ystävä sanoi, ”ja muut voi olla jotain kaloja jotka velloo meressä ja tarttuu jokaiseen katiskaan.” Kirjoitin tämän ylös.

Tuntuu että ollaan tultu monien kavereiden kanssa samoihin oivalluksiin samaan aikaan esimerkiksi deittailusta. Puhuttiin tästä yhden ystävän kanssa vähän aikaa sitten ja oltiin samaa mieltä siitä, että ”kevyen” tapailun harjoittaminen on vaikeaa, koska vaikka jotkin ihmissuhteet voisi ottaa kevyesti, ihmisiä on vaikea ottaa kevyesti.

”Aina siinä käy joko niin, että niitä tunteita ei oo tarpeeksi, jotta sitä jaksais jatkaa kovin kauaa, tai sitten tunteita on liikaa, ja sitten se ei ookaan enää kevyttä”, ystävä sanoi. Kirjoitin tämänkin ylös.

Mitä olisi omassa vihreässä rauhassa oleminen tämän asian kanssa?

Aina välillä muistan, että ai niin, mun ei tarvitse huolehtia tai murehtia, koska mä en voi kontrolloida mitään. Joku huolehtii mun puolesta.

Oon tutustunut tyttöihin, jotka asuvat yksin kauniissa asunnoissa, maalaavat, tekevät ihania juttuja, valitsevat tarkkaan kenen antavat sekoittaa mukavasti järjestettyä elämäänsä. Siinä tuntuu olevan jotain tavoittelemisen arvoista.

Muutama viikko sitten menin koulusta Siballe Töölöön hakemaan lukuvuositarraa, ja kerroin siitä mun opiskelukaverille.

”Kaikki on niin kaunista ja absurdia”, se sanoi. ”Niin kuin se että sä pyöräilet sen tarran luo ja sen jälkeen sä kannat sitä koko vuoden.”

Olin samaa mieltä. Tosin lopulta en saanutkaan tarraa, koska toimistolla ei ollut ketään paikalla, enkä jaksanut mennä sinne uudestaan.

Lukuvuositarrassa oli jotain samaa kuin siinä, kun ostin kesän lopussa ison purkin kookosöljyä kasvorasvaksi, vein sen kylppäriin ja kastoin sormeni siihen joka päivä. Yhtenä aamuna öljy ei enää ollutkaan nestemäistä vaan kiinteää, sormenpäissä tuntui pehmeitä möykkyjä, jotka sulivat kämmenelläni.

Se oli ensimmäinen havainto syksyn tulosta.

Kirjoitettiin yhdellä luennolla absurdeja ja surrealistisia harjoituksia, ja kun mietin, mitä eroa niillä käsitteillä oikeastaan on, opettaja sanoi:

”Absurdi perustuu epätoivolle, surrealismi ihmeelliselle.”

Valitsin harjoituksen surrealismi-tiedostosta, ja kirjoitin surusta.

Oon havainnoinut surun vaikutuksia itsessäni viime aikoina. Ajattelin sitä pari viikkoa sitten, kun käytiin naapurissa asuvan ystävän kanssa kävelyllä ja ystävä kertoi unesta, jonka oli nähnyt meidän edesmenneestä ystävästä.

”Se otti mun käsistä kiinni siinä unessa ja sanoi, että tiedätsä, elämää pitää elää.”

Nieleskelin, kävelimme puiden alta, hengitin sitä miltä ne tuoksuivat. Mietin että jos mä palaisin kuoltuani tuomaan viestejä läheisille, sanoisinko jotain niin tavanomaista ja kulunutta. Ja samaan aikaan tuntui siltä, niin kuin kuulisin tutun äänen etäisyyksien päästä.

Aina on sellainen olo, että olisi pitänyt kokea jo paljon enemmän, ja toisaalta sellainen, että nämä tähän mennessä koetut asiatkin ovat melkein tehneet musta pehmeää hakkelusta.

Olin ystävän juhlissa, joissa koristeltiin pahvista leikattuja siipiä ja tehtiin nimikoruja. Jotkut sadattelivat, kun helmiä tippui sohvan alle ja piti kyykistyä kaivamaan niitä sieltä. Mä istuin sängynreunalla ja laskeuduin välillä makuulle niin, että mun jalkapohjat olivat maassa ja ylävartalo sängyllä. Nostin kädet pään yläpuolelle ja kuuntelin sieltä juhlien ääniä, juttelin ystävälle joka tuli mun viereen makaamaan, kerroin tulevista treffeistä, ajattelin hyvin elävää unta, jossa mun piti tehdä teatteriesityksen valot enkä osannut ollenkaan, räpsäytin ne päälle tai pimeäksi aina väärissä kohdissa.

Seuraavana päivänä menin Yrjönkadun uimahalliin ja kävelin Kalevankatua ylös väsyneenä ja häikäistyneenä, valon railossa.

Uimahallissa oli sinivihreää, kaunista ja virkistävää. Puhuttiin ystävän kanssa altaassa ja pizzalla sen jälkeen eroista ja siitä, millä tavalla ne voivat olla tärkeitä kokemuksia.

”Musta tuntuu hyvältä, että elämä on laittanut mut polvilleen”, sanoin, kun leikkasin pizzaa ja mun hiuksista tippui vettä. ”Vaikka en mä kyllä koko ajan oo ajatellut niin. Jos joku olis sanonut mulle silloin kun sattui kaikkein eniten, että haluisitko että kaikki palaa entiselleen, niin olisin ollut silleen että yes please.”

Nyt istun Kallion kirjastossa kirjoittamassa tätä, on maanantai ja mua ärsyttää kun elämä tuntuu niin turhauttavalta, on vähän synkkä olo, tuntuu että oon tuusan nuuskana joistain asioista. Mut ehkä en kuitenkaan antaisi näitä kokemuksia ja suruja pois. Nyt kun oon saanut ne, haluun pidellä niitä.

Oon ollut monissa juhlissa nyt syksyllä. Tykkään sellaisesta elämästä, tykkään siitä että saan kutsuja, tykkään itsestäni kun tutustun ihmisiin ja osaan olla luonteva uusienkin tyyppien kanssa, tykkään siitä ettei tarvitse miettiä, milloin pitäisi mennä kotiin.

Menin yksiin tupareihin pari viikkoa sitten, sain pieneltä listalta valitsemani drinkin käteeni, istuin sohvalla ja pelasin ystävien kanssa koripallopeliä, jossa piti saada minikokoinen puinen koripallo koriin. Se oli hämmentävällä tavalla yhtä aikaa tylsää ja hauskaa ajanvietettä.

Lauantaina menin kuuntelemaan kirjallisuuskeskustelua, johon mun ystävä osallistui, ja sieltä työhuonejatkoille. Siellä oli muitakin ystäviä, ja mä istuin monta tuntia pöydän kulmalla pienessä huoneessa jossain päin Krunaa, join brooklynin special effectsiä ja juttelin suomalaisten ja meksikolaisten henkilöiden kanssa.

”Sä näytät hyvinvoivalta”, vieressäni pöydällä istuva ystävä sanoi. Se tuntui kivalta, koska siltä musta ei ole ihan koko ajan tuntunut, oon ollut väsynyt intensiivisten opintojen takia, ja mulla oli päänsärkyä, kun niskat oli menneet niin jumiin.

Join kaljaa, mietin että väsyttää ja voisin lähteä kotiin, mutta ei nyt kuitenkaan ihan vielä, katselin ympärilleni, kuulin niin kovaäänistä naurua että seinät soivat, ajattelin että tällaisista hetkistä elämä koostuu, tällaisista että vietetään aikaa yhdessä ja kaikilla on hauskaa, mutta samalla sitä toivoo, että jokin muuttuisi, että voisi tuoda juhliin bleiseriin pukeutuneen seuralaisen, voisi pitää kättään sellaisen ihmisen vyötäröllä, olla jotain muuta kuin sosiaalisissa tilanteissa yksin luoviva itsenäinen tyyppi.

Tai jotain muuta. Pöytään tuotiin pieniksi paloiksi leikattua kauraleipää ja juustosiivuja sen päällä. Söin niitä sympaattisia yöpaloja ja ajattelin että onpa kivaa olla täällä.

Otin kotiin lähtiessä kuvia rappukäytävästä, siellä oli montaa eri sävyistä vihreää ja juhlallisen korkealle kohoavat portaat.

Menin yhtenä iltana Töölön uimahalliin yhden ystävän kanssa. Meillä on tapana käydä kylmäaltaassa ja lillua sen jälkeen terapia-altaassa tosi pitkään, mennä välillä saunaan ja toistaa sama uudelleen. Istutaan vierekkäin poreiden seassa ja vaihdetaan kaikki tärkeimmät kuulumiset ja nauretaan paljon. Musta tuntuu aina puhdistuneelta ja pehmeäksi kuoriutuneelta niiden tapaamisten jälkeen, eikä se johdu vain uimisesta.

Viime kerralla mentiin uinnin jälkeen syömään falafeleja. Ravintola oli enää puoli tuntia auki, piti syödä nopeasti. Kerroin ystävälle yhdestä ihmissuhdejutusta, joka oli tuntunut hankalalta, ja ystävä ojensi kätensä pöydän toiselta puolelta ja piti mun kädestä kiinni. En ollut tajunnut että tarvitsin sitä. Yritin syödä ranskiksia kiireesti vasemmalla kädellä.

Saatoin ystävän sporapysäkille ja me seisottiin siinä jonkin aikaa odottamassa. Ystävä halusi harjata mun hiukset, ja se kiersi mun ympäri harja kädessä ja veti sen hellästi hiusten läpi. Piikit hieroivat mun päänahkaa. Sitten kolmonen tuli, ystävä nousi siihen ja mä mietin, että en jostain syystä ota koskaan kuvia meistä, mulla ei ole mitään todisteita muille kavereille siitä, että tämä ihminen edes on oikeasti olemassa.

Kävelin tien toiselle puolelle kotiin ja ajattelin sitä, kun me istuttiin terapia-altaassa keskustelemassa. Sanoin, että musta tuntuu että oon kasvanut ja muuttunut sen jälkeen, kun me kolme vuotta sitten tavattiin.

”Joo niin sä varmaan oot”, ystävä sanoi. ”Sä oot jotenkin pehmentyny. Sä olit aika ehdoton aiemmin.”

Seuraavana päivänä olin taas lääkiksen kirjastossa, kirjoitin uimisesta ja siitä miltä tuntuu, kun näkee välähdyksiä toisen ihmisen elämästä ja muodostaa niistä mielessään omanlaista tarinaa.

Iltapäivällä laitoin ison vihreän trenssitakin päälle ja lähdin kotiin. (”Toi näyttää sellaselta itsensäpaljastelijatakilta”, yksi ystävä sanoi kun puettiin päällemme eteisessä juhlien jälkeen, se naurattaa mua vieläkin.)

Ajattelin kotimatkalla että nyt on syksyn paras aika, illalla on vielä valoisaa, köynnökset punertuvat. Musta tuntuu että pehmentyminen tarkoittaa kokemukseen uppoamista, silmien vettymistä kirkkaassa valossa, sen hyväksymistä että on tulossa talvi eikä vihreää kohta enää näy ulkona.

”Musta tuntuu että mä en pääse tässä asiassa sellaseen lopputulokseen, josta tulisi parempi olo”, sanoin Yrjönkadun jälkeisellä pizzalla.

En löydä itsestäni sellaista ajatusta, joka lohduttaisi mua kaiken vatvomisen ja pyörittelyn jälkeen. Mutta kun näen vihreitä asioita, kun huomaan niitä yhä enemmän ympärilläni, musta tuntuu että löydän itsestäni sellaista iloa, jota en oo pitkään aikaan kokenut.

Tulin tänään kirjastosta sporalla kotiin, pääsin parin pysäkin jälkeen istumaan, nojasin vihreään selkänojaan ja ajattelin että nyt aion hetkeksi hellittää, nyt nautin siitä kun mua kuljetetaan eteenpäin eikä tarvitse hetkeen tehdä mitään.

Instagram: @marruhakkarainen