Millainen on sinun koronaperheesi?
Kun elämästä on karsittu kaikki ylimääräinen ja sellainen, mikä ei ole aivan välttämätöntä, jäljelle jäävät asiat paljastavat paljon siitä, mikä on kaikkein tärkeintä. Ilman baareissa käymistä pystyy elämään, mutta ilman perhettä ja ystäviä ei. Poikkeustila tekee myös näkyväksi sen, että perhesuhteet voivat olla hyvin moninaisia, eikä kukaan ulkopuolinen voi tietää tai määritellä, keitä kenenkin perheeseen kuuluu.
Koska kohtaamisia täytyy rajoittaa, pitää tehdä paljon valintoja siitä, mitkä ihmissuhteet ja tapaamiset ovat välttämättömiä. Näin jossain käsitteen koronaperhe, joka kuvaa musta hyvin sitä, millä tavalla tämä erikoinen ajanjakso muokkaa omaa perhekäsitystä.
Perinteisen ydinperheen lisäksi on olemassa paljon erilaisia ihmissuhdekietoutumia. Jos joku kysyisi mun perheestä, luettelisin siihen varmaan äidin ja pikkusiskon lisäksi myös mun lähimmät ystävät. Joistakin koronaohjeistuksista ja aihetta käsittelevistä lifestyle-artikkeleista tuntuu paistavan läpi se, että kaikkien oletetaan viettävän eristysaikaa lasten tai puolison kanssa, vaikka yksinasuvia on Suomessa n. miljoona. Romanttisissa suhteissakin voi olla useampi kuin kaksi osapuolta ja kaikenlaiset uusperhekuviot, joissa omat ja kumppanin lapset kulkevat eri kotien ja kaupunkien välillä, ovat tavallisia.
Selkeistä ohjeista huolimatta nämä poikkeusolot ovat herättäneet mussa paljon kysymyksiä, joista suurin on se, miten välttämättömät kohtaamiset määritellään.
Jos THL:n suosituksissa lukee, että ystävien tapaamista on vältettävä, mutta ulkoilua ei kuitenkaan ole kielletty, voiko kavereita nähdä kävelyillä? Mun mielestä voi, jos pitää turvavälin eikä tervehdi toista kielareilla. Oon nähnyt nyt muutamaa mun läheisintä ystävää ja vain yhtä heistä kerrallaan.
Oon myös osallistunut etäjoogaan ja pitänyt skypelounaita, mutta ruudun välityksellä tapahtuva vuorovaikutus on kyllä ihan erilaista kuin oikeat livetapaamiset. Ehkä kaverisuhteisiinkin vaikuttavat jotkut samanlaiset feromonit, jotka toimivat rakkaussuhteissa vetovoiman synnyttäjinä? Myös se on facetime-tapaamisiin verrattuna erilaista, että kasvokkaisissa kohtaamisissa voidaan olla konkreettisesti samassa tilassa ja yhteisen kokemuksen äärellä, ja ystävän kasvot näkyvät tarkasti eivätkä jumittuneena pikselimössönä kännykän näytöllä.
Entä saako eri taloudessa asuvan seurustelukumppanin kanssa hengailla kuten tavallisestikin? (Mä en siis seurustele, mutta mietin näin hypoteettisesti.) Jos kumpikaan ei kuulu riskiryhmään eikä tee jotain tartunta-altista työtä, ehkä silloin saa? Miksi sitten ei-parisuhteessa oleva ei voisi tavata parasta kaveriaan?
Sitten kun taas joskus olen parisuhteessa, haluaisin toimia niin, että mulla olisi ystäville edelleen yhtä paljon aikaa kuin nytkin. Kun asuu kivan tyypin kanssa yhdessä, käy helposti niin, että on vaivatonta viettää vain sen yhden ihmisen kanssa kaikki päivät, mutta haluaisin että kaverit olisivat aidosti samalla sijalla tärkeysjärjestyksessä kuin kumppanikin.
Tämä pohdinta ei nyt koske vain tätä korona-aikaa, mutta oon miettinyt myös sitä, että läheiset ystävyyssuhteet vaativat kyllä ihan samalla tavalla huoltamista ja ylläpitoa kuin parisuhdekin. Välillä olisi hyvä – ainakin mun mielestä – olla yhdessä ilman kiirettä, harhailla vaikka ympäri kaupunkia koko ilta ja keskittyä vain siihen yhteiseen hetkeen, eikä johonkin mitä sen jälkeen tulee.
Jos kumppanin tapaamista pidetään tärkeämpänä kuin ystävien, se herättää kysymyksen, pitääkö olla seksuaalisessa suhteessa jonkun kanssa, jotta saa nähdä kasvokkain? Siinähän niitä lähikontakteja vasta syntyykin?
Ja tätä oon pohtinut kaikkein eniten: tarkoittaako tämä poikkeustila nyt sitä, ettei saa deittailla kunnolla koko kesänä? Jos rakastuu tai ihastuu, pitääkö pidättäytyä seksistä siihen asti että rajoitukset loppuvat?
Mun mielestä ei tarvitse: olisi aika kohtuutonta että vain sen takia, että sattuisi löytämään uuden kumppanin vasta poikkeustilan alkamisen jälkeen eikä ennen sitä, ei saisi tehdä sellaisia asioita joita erityisen ihanien ihmisten kanssa yleensä tehdään.
Tiedän kyllä että monet rajoitukset tuntuvat ihan kohtuuttomilta, ja niitä täytyy silti noudattaa. Tämän ajanjakson ei ole tarkoitustaan olla hauska ja leppoisa. En missään nimessä halua levittää tartuntoja tai nähdä kenenkään mun läheisen sairastuvan.
En ehkä ole nyt kovin esimerkillinen ihminen, kun en kahlehdi itseäni pelkästään kotiin ja tapaan joitain ihmisiä myös kasvokkain. (Kuitenkin vain ulkona, ja käsivarren mitan päässä ja blaablaa, mä puhuin tästä jo.) Haluun kuitenkin kertoa täällä rehellisesti siitä, millaista mun elämä on, ja juuri nyt se on tällaista tasapainottelua läheisyyden ja sosiaalisuuden tarpeen ja rajoitusten noudattamisen välillä.
Tiedostan että tämä on tosi tunteita herättävä aihe. Oon miettinyt viime viikkojen aikana paljon sellaisia asioita joille en yleensä uhraa ajatustakaan, esim. pisaratartuntojen leviämisetäisyyttä tai sitä, voinko syödä kaverin tekemiä sämpylöitä, vai onko sekin vaarallista. Jos mun toiminnassa on huomautettavaa, sitä saa todellakin kritisoida. Oon kuitenkin nähnyt somessa ja blogimaailmassa nyt tavallista enemmän tuomitsevaa puhetta, ja tässä postauksessa mun oli tarkoitus pohtia sitä, etteivät kaikki tilanteet ole yksiselitteisiä.
Ainakin nämä edelliset viikot ovat selkeyttäneet sitä, ketkä todella ovat niitä ihmisiä, joiden kanssa haluan olla yhteydessä kaikissa olosuhteissa. Tiedän keitä kaipaan kaikkein eniten, ja keiden seurassa tämä omituinen, hahmoton arki tuntuu helpommalta kestää. Onneksi mulla on niin paljon ihmisiä, joita voin kutsua perheenjäseniksi.
<3 Maria
Voisit tykätä myös:
Miten yksinasuva selviää eristyksestä?
Mitä korona on opettanut epävarmuuden sietämisestä?