Millaista oli käydä koronatestissä?
Onpas mun blogi nyt muuttunut koronapainotteiseksi. Aion kyllä kirjoittaa muustakin taas ensi viikolla, mutta ensin haluan kertoa tästä kokemuksesta.
Mulla on ollut kurkku kipeä viikonlopusta asti, ääni on vähän poissa ja syöminen tuntuu epämiellyttävältä. Oon 90 prosenttisen varma, ettei mulla ole koronaa, koska mitään muita oireita ei ole, mulla ei esim. ole kuumetta, ja pystyn olemaan jalkeilla. Lisäksi mun nielussa näkyy jotain valkoista peitettä, joka saattaa olla angiinan oire, mutta en tietenkään itse voi diagnosoida itseäni.
Kun siis täytin eilen, keskiviikkona, omaolo.fi:ssä lomakkeen, jossa kyseltiin mitä kaikkia oireita mulla on, kävi ilmi että mun pitää mennä joka tapauksessa koronatestiin. Helsingissä on ilmeisesti vain yksi näytteenottopiste, joka sijaitsee Itiksessä, ja pystyin varaamaan sinne iltapäiväksi ajan lomakkeen täyttämisen lopuksi.*
Tässä vaiheessa olin jo epätoivoa täynnä, koska jouduin perumaan kaikki ihanat kävely- ja puistokaljasuunnitelmat loppuviikolta ja jatkamaan eristäytymistä. Olin nähnyt vielä viikonloppuna kavereita, mutta koko tämän viikon oon ollut yksin kotona ja kyllästynyt omaan seuraani nopeasti. Vihaan kipeänä olemista, koska silloin on niin surkea fiilis, ja siitä huolimatta täytyy ihan itse huolehtia itsestään ja tehdä ruokaa ja keitellä hunajavettä.
Kolmelta iltapäivällä lähdin retkelle Itäkeskukseen. Ihmiselle, joka viettää suurimman osan elämästään A-vyöhykkeen sisäpuolella, pelkkä metromatka itään on jo ”elämys”. Nousin liukuportaita ylös Tallinnanaukiolle ja katsoin googlemapsista, missä kirjaston ja työväenopiston rakennus on. Kävelin tien toiselle puolelle ja kiersin koko talon, koska en löytänyt oikeaa ovea heti. Pari miestä huuteli mulle jotain ohi kulkiessaan – tätä tapahtuu kyllä ihan kaikkialla, tämä ei nyt ole mikään #vainitisjutut. Mun valmiiksi ärsyyntynyt mielentila kuitenkin synkkeni tästä entisestään.
Kun löysin oven, jossa luki näytteenottopiste, sen avasi mulle suojapukuinen hoitaja, joka antoi mulle käsidesiä ja sinisen maskin. Sen jälkeen pääsinkin suoraan ensimmäiseen huoneeseen, jossa toinen hoitaja tarkisti mun kelakortin ja kertoi mulle, miten pitää toimia testin ottamisen jälkeen. Negatiivisesta tuloksesta ilmoitettaisiin tekstarilla.
”Jos näyte on positiivinen, sulle soitetaan tuntemattomasta numerosta. Puheluita tulee kaksi, ja molempiin pitää vastata”, hoitaja painotti mulle.
Sain paperin, jossa on kirjalliset ohjeet ja toisella puolella tyhjää tilaa sitä varten, että siihen voi täyttää niiden ihmisten tiedot, joiden kanssa on ollut lähikontaktissa vuorokausi ennen oireiden alkamista. (Lappu täytetään vasta kotona ja käydään ilmeisesti puhelimessa läpi, jos testi osoittautuu positiiviseksi.)
Sen jälkeen mun piti laittaa lisää käsidesiä ja istua hetkeksi käytävälle odottamaan pääsyä näytteenottohuoneeseen. Mut kutsuttiin sinnekin melkein heti.
Siinä huoneessa oli kaksi hoitajaa, joilla oli kasvovisiirit ja kaikki mahdolliset suojavarusteet, kuten kaikilla muillakin hoitajilla siellä. Istuin tuolille selkä seinää vasten ja luettelin mun henkilötunnuksen.
”Tämä tuntuu nyt vähän inhottavalta, mutta se kestää vain kymmenen sekuntia”, hoitaja sanoi.
Laskin mun kasvomaskia nenän päältä pois ja nojasin päätä taaksepäin. Hoitaja työnsi kostutetun vanupuikon sieraimen kautta syvälle mun nieluun, pyöritteli sitä hetken ja veti sen sitten pois. Se todella oli melko inhottavaa. Sitä tunnetta on vähän vaikea kuvailla; se ei varsinaisesti sattunut, mutta tuntui vain tosi vastenmieliseltä. Mä puristin silmät tiukasti kiinni kun teki mieli vähän itkeä.
”Mä tiedän että se tuntuu pahalta”, hoitaja sanoi lempeästi, kun se veti vanupuikon ulos ja laittoi sen sellaiseen kapeaan lasipurkkiin.
Kaikki meni nopeasti ohi. Näytteenoton jälkeen kävelin toista kautta rakennuksesta ulos, sain vielä kolmannen kerran käsidesiä ja ohjeen pitää maskia päällä koko kotimatkan ajan. Kaikki olivat tosi ystävällisiä ja koko prosessi meni sujuvasti.
Kun kävelin metrikselle, mietin että katsotaankohan mua nyt niin kuin spitaalista kasvomaskin takia, mutta ei katsottu. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota. Eihän se maski tietysti vielä tarkoita, että olisi taudinkantaja, lähinnä se ehkä viestii varovaisuudesta ja huomaavaisuudesta muita kohtaan.
Suojuksen läpi oli aika vaikea hengittää, ja se osui hankalasti mun silmäripsiin, joten olin iloinen kun pääsin heittämään sen kotona roskiin. Sen jälkeen makasin hetken epätoivoisena sängyllä, tein ruokaa ja kirjoitin tämän postauksen.
Tulosten pitäisi tulla 1–3 päivän kuluessa, eli viimeistään viikonlopun aikana. Siihen asti mun pitäisi pysyä karanteenissa, ja vielä sen jälkeenkin jos oireet jatkuvat, vaikka testitulos olisi negatiivinen. Toivon nyt todella ettei mulla ole koronaa, koska en tiedä miten kestäisin vielä tätä viikkoa pidemmän karanteenin. Enkä tietenkään haluaisi, että oon tietämättäni tartuttanut jonkun läheisen. Kuten jo sanoin, luulen että tämä on angiina eikä korona, mutta saa nähdä.
Jos mulla on tarpeeksi voimia, voisin käyttää tämän yksinoloajan vaikka gradun kirjoittamiseen, koska en jaksa katsella netflix-sarjojakaan enää päiväkausia. Ja kun taas pääsen näkemään ihmisiä, otan vahingon takaisin ja toteutan kaikki ne puistoviinit, jotka nyt jäävät väliin!
Pysykää terveinä <3
*EDIT: Testejä otetaan Itiksen lisäksi myös Malmilla, Laaksossa ja Uudessa lastensairaalassa. Itiksen piste on tarkoitettu hyväkuntoisille potilaille, ja sieltä saa vain testauksen, ei hoitoa. Lisätietoa koronatestauksesta Helsingissä löytyy täältä.
EDIT 2: Torstai-iltapäivänä sain viestin, että mun tulos oli negatiivinen. Ei siis ole koronaa, jes! Kurkkukipukin alkoi hellittää nopeasti, joten nyt pitää vain levätä vielä pari päivää, ja sitten pääsen taas ihmisten ilmoille.
Kuvat: ensimmäisen otin heti, kun pääsin näytteenotosta kotiin, kaksi muuta silloin, kun olin vielä nuori ja terve.
Muita koronapostauksia:
Mitä korona on opettanut epävarmuuden sietämisestä?
Millainen on sinun koronaperheesi?
Miten yksinasuva selviää eristyksestä?