Mitä kaikkea ajattelin, kun pyöräilin kotiin neljältä yöllä?
Erkaannuttiin Aleksis Kiven kadulla, kävelin siitä mäen ylös alepa-pyöräasemalle. Oli vähän vaikea tunkea muovikassia, joka sisälsi vönerin ja ranskisten jämät, toisen kassin sisään ja mahduttaa niitä pyöränkoriin ja sen lisäksi vielä muistaa tunnus ja salasana ja näppäillä ne oikein. Sain kuitenkin tämän kaiken tehtyä ja pysähdyin hetkeksi siihen Sturenkadun risteykseen ihailemaan hiljaisia katuja ja vaaleanpunaisia pilviä, ennen kuin polkaisin maasta vauhtia ja liu’uin eteenpäin.
Äsken oltiin syöty pizzaa ja puhuttu yhdestä tyypistä, joka ei ollut paikalla ja mietitty, miksi se toimi niin kuin toimi. No, se on kai rakastunu. Aa niin, okei.
Brahenkenttä ei näyttänyt Brahenkentältä, se näytti niityltä, jolla voisi kasvattaa jotain tuoksuvaa, jos maata vain alettaisiin kastella, tai aukiolta jolle voisi mennä juoksentelemaan, mutta ei niin kuin urheilukenttää juostaan ympäri ja ympäri, vaan niin kuin taaperot koikkelehtivat missä tahansa minne ne sylistä lasketaan.
En jaksanut polkea Kallion mäkiä ylös, ja kaipasin muutenkin merenrantaa, joten käännyin Hesarilla vasemmalle ja ajoin Kurviin päin.
Oltiin nähty kuudelta, tai oikeasti puoli seitsemältä, koska kaikki olivat myöhässä, mä näpyttelin oon tulossa -viestiä vasta viittä vaille, enkä ollut silloin vielä edes käynyt kaupassa. Pyöräilin perjantai-illan ruuhkan läpi Vallilaan, melkein samaa reittiä kuin nyt mutta vastakkaiseen suuntaan, huohotin ylämäen jälkeen kun jätin pyörän sillan päälle ja menin kauppaan, ostin pari kaljaa ja sipsejä koska kaikkien tekisi kuitenkin mieli, ylitin tien, kävelin kallioille kiertoreittiä ja ajattelin, että ihania hetkiä olisi edessäpäin.
Mutta juuri sillä hetkellä, kun riisuin nahkean takin ja katsoin google mapsista, mihin suuntaan pitikään kääntyä ja asettelin täyden kangaskassin hihnan paremmin mun olalle, juuri silloin kaikki tuntui kaukaiselta, enimmäkseen siltä että puutalojen takana olevat kalliot, joita kohti muutkin olivat nyt kävelemässä, voisivat olla pelkkää savusumua, kun joskus ikuisuuksien kuluttua pääsisin perille.
Mun epäilyksistä huolimatta kalliot seisoivat siellä järkähtämättöminä ja antoivat meidän kiivetä päällensä. Kiven pinta oli sileä ja lämmin kuin sillä olisi ollut oma verenkiertojärjestelmä.
Iltapäivän ylämäki oli aamuyön alamäki, puristin jarruja molemmin käsin kun menin sen alas, mutta nautin, heilautin mun lyhyttä tukkaa kuin se olisi paljon pidempi ja pidin siitä kun tärähti kunnolla jokaisen kiveyksen ja asfalttiin vedetyn vesikourun kohdalla.
Kun pääsin Sörnäisten rantatielle, olin niin onnellinen, etten muistanut millaista sellainen avaruuden tuntu mun sisällä voisi olla. Kuin olisin päästänyt itseni sinne Brahenkentälle juoksemaan järjettömiä reittejä, kuin kaupunki olisi ollut olemassa vain mulle.
Olin sanonut aiemmin sinä iltana, että musta alkoi tuntua että olin ihan mennyttä miestä mun tunteiden suhteen. Tai naista. Poljin autotien ylittävälle sillalle, otin hengästyneenä kuvia auringonnousua edeltävästä taivaasta joka oli niin kaunis, että se sai hengästymään vielä lisää, ja ajattelin että tällaisena hetkenä on kaikkein varomattomin, kaikkein eniten alttiina sille että jotain tapahtuu.
Nousin taas pyörän selkään, katsoin kuinka paljon aikaa oli kulunut – 13 minuuttia, ei ollut mikään kiire – kiidin alas, seurailin Merihaan rantaviivaa ja tuntui niin kuin aallot olisivat pyyhkineet muakin eivätkä vain kivihiilikasoja ja toisiinsa kolahtelevia veneitä.
Olisin halunnut kääntää pyörän etelään, jatkaa mun kodin ohi vielä pari kilsaa, soittaa summeria ja kysyä, voinko nyt tulla sinne, mutta en tehnyt sitä. Se vain tuli mun mieleen kun ajoin parin tien alle puristetun puunrungon yli ja ne hyppyyttivät mua.
Oli jo niin valoisaa, että jos kadut olisivat täyttyneet, mä olisin luullut sitä keskipäiväksi. Kaiken yllä vain tuntui olevan sumentava verho, sellainen että sen läpi näkee, mutta ei kuitenkaan oikein saa selvää mistään.
Ja jos joku vain olisi kertonut mulle, että joo, sä tunnet nyt näin, ja seuraavaksi luultavasti tapahtuu tällaista, mä olisin tunnistanut sen tunteen heti itsessäni, mutta en osannut omin neuvoin sanoa oikein mitään.
Siellä minne jätin pyörän oli hohtavaa, sirkuttavaa ja keltaista. Kun laitoin verhot kotona kiinni, niiden takana valkeus keräsi koko ajan enemmän voimia ollakseen täydessä terässä joskus muutaman tunnin kuluttua ja herättääkseen mut siitä oudosta tilasta johon kohta nukahtaisin.
Viimeiseksi ajattelin sitä, millaista oli ollut huohottaa, ja millaista oli voimiavievien ponnistusten jälkeen päästä liukumaan alas ilman että tarvitsi itse polkea ollenkaan vauhtia, miten olin toivonut että jarrut toimisivat eikä mitään sattuisi. Ja samaan aikaan olin toivonut että ne eivät toimisi, että luisuisin vain kovaa vauhtia johonkin, mitä en olisi osannut odottaa.
* * *
Oon ensi viikolla kirjoitusretriitillä, joten pidän lomaa blogin kirjoittamisesta. Musta tuntuu muutenkin nyt siltä, että haluun vähän kerätä omia ajatuksia ja olla hetken maaseudun rauhassa, poissa täältä Helsingistä, joka tuntuu juuri nyt aika kyllästyttävältä paikalta.
Palataan juhannuksen jälkeen <3
Voisit tykätä myös:
Muistoja Flow’sta 2019 ja Berliinistä 2015
Toivosta on vaikeaa päästä eroon