Mitä ystävyydelle tapahtuu, kun kaveri saa lapsen?
Puolitoista vuotta sitten mä olin meidän ainejärjestön puheenjohtaja, ja luonnostelin yhtä juhlapuhetta tuntia ennen tilaisuuden alkua. Mun kaveri istui aulassa olevalle pöydälle mun viereen ja sanoi: ”Sitten kun sä oot Maria tehnyt ton puheen valmiiksi, mä kerron sulle yhen jutun.”
Se juttu oli se, että mun kaveri oli raskaana. Mä olin niin häkeltynyt että reagoin aika tökerösti enkä saanut siitä tilanteesta kauheasti mitään ”hyvä ystävä” -pisteitä.
Toinen läheinen kaveri tuli raskaaksi pari kuukautta myöhemmin, ja kertoi siitä mulle, kun oltiin aamupalalla kahvilassa. Mä olin silloinkin tosi kaukana siitä Clear blue -mainoksen naisesta, joka sanoo ”mua alkaa itkettää”, kun sen kaveri kertoo iloisia uutisia. Onnittelin tietysti mun ystävää, mutta vauva tuntui silloin vielä niin epäkonkreettiselta asialta, että mun oli vaikea osoittaa aitoa riemua.
Jos mä tekisin tässä elämäntilanteessa raskaustestin, en todellakaan ostaisi sellaista, johon tulee positiivisen tuloksen yhteydessä hymynaama. On vaikea tajuta sitä, että se asia mikä mun kohdalla olisi kamala kriisi, voi olla jollekin elämän onnellisin juttu.
Onneksi ihmisistä on luotu hitaita lisääntyjiä. Yhdeksän kuukauden odotuksen aikana tulevat vanhemmat ehtivät hankkia vaunuja ja muuta sairaan kallista kamaa, ja mä ehdin totutella ajatukseen siitä, että kohta mulla olisi pari lapsiystävää, joiden kasvua saisin seurata pienistä nyyteistä aikuisiksi asti.
Kaikkien niiden raskaussovellusten, vauvanvaatteiden ja mahan koon esittelyjen lomassa mä kuitenkin mietin itsekkäästi sitä, mitä meidän ystävyydelle tapahtuisi näiden kahden läheisen kaverin kanssa. Puhuttaisiinko me enää mistään muusta kuin lapsijutuista? Voitaisiinko me nähdä vain päivisin? Jos mä oon vielä kymmenen vuotta tai kenties koko elämäni ajan lapseton, erkaannutaanko me toisistamme vähitellen?
On ollut tosi kiinnostavaa vertailla kahta eri ystävää äiteinä ja kavereina. En nyt tarkoita mitään sellaista arvottavaa vertailua, vaan ihan vain neutraaleja huomioita siitä, miten raskaudet, synnytykset, vauvan ensimmäinen vuosi, äitiysloma ja töihinpaluu on sujunut. Vaikka kahden ihmisen otos ei olekaan kovin kattava, mä olen silti saanut aika hyvän kuvan siitä, millaista lapsiperhearki voi olla.
Mulle on syntynyt sellainen käsitys, että vauvan synnyttäminen ja kasvattaminen täyttää elämän monella tavalla. Se tekee tavallisesta arjesta palkitsevaa ja ihmeellistä, mutta myös väsyttävää ja kiireistä, ainakin näin sivustaseuraajan näkökulmasta. Mun epämääräiset ajatukset lasten saamisesta ovat selkiytyneet: haluan ehkä joskus lapsia, mutta en vielä nyt, koska kaipaan arkeeni juhlimista, kirjoittamista, monien töiden tekemistä, omaa aikaa ja sitä, että saan nukkua joka yö kahdeksan tuntia.
Vaikka olen niin erilaisessa elämäntilanteessa kuin mun äitikaverit, ei meidän ystävyydelle silti ole tapahtunut vauvojen tulon jälkeen mitään radikaalia. Oon oppinut viimeisen vuoden aikana muun muassa sen, että läheisten ihmisten kanssa löytyy aina keinoja säilyttää yhteys, kun vain jaksaa nähdä vähän vaivaa sen eteen.
Millaista meidän ystävyys sitten käytännössä on juuri nyt?
Toinen mun kavereista on ollut kohta vuoden äitiyslomalla. Me ollaan käyty paljon kävelyillä ja eväsretkillä ja nähty lähinnä aamupäivisin. Välillä aikatauluja on vaikea sovittaa yhteen, mutta ei se toisaalta aiemminkaan ollut helppoa, kun molemmilla oli ihan erilaiset työvuorot. On ollut tosi mukavaa viettää arkea yhdessä eri tavalla kuin ennen, pilkkoa kasviksia linssikeittoon tai kantaa vuorotellen huutavaa vauvaa kotiin.
Joskus me puhutaan vauvanruoista tai muusta sellaisesta, josta mä en tiedä mitään, mutta kyllä mäkin puhun kyllästymiseen asti esimerkiksi mun gradusta.
Toinen kaveri muutti pienemmälle paikkakunnalle vähän aikaa sitten, eikä me olla nähty moneen kuukauteen. Viime vuoden lopussa mä löysin kuitenkin whatsappin ääniviestit, mikä on ollut meidän ystävyyden pelastus. Nyt me ollaan oltu jo kuukausia ääniviestikirjeenvaihdossa. Molemmilla on aika kiireistä, ja me vastataan toistemme viesteihin päivien viiveellä, mutta se ei haittaa, koska siinä ajassa on aina ehtinyt tapahtua jotain uutta kiinnostavaa, josta kertoa.
Mä oon esimerkiksi selittänyt kokonaisen rakkausjutun alusta loppuun niissä viesteissä samaan aikaan, kun se kaikki tapahtui. Jos me ei pidettäisi yhteyttä tällä tavalla, toisen elämästä putoaisi kyllä nopeasti kärryiltä.
Mun mielestä lapsettoman ja perheellisen ihmisen ystävyys toimii parhaiten silloin, kun molemmat tulevat toisiaan vastaan ja pyrkivät ymmärtämään erilaista arkea elävää kaveria. En usko läheisten ystävien kohdalla sellaiseen elämäntilanneystävyyteen, että ollaan kavereita vain siihen asti, kun molemmat tekevät suunnilleen samanlaisia valintoja elämässä. Tietysti välillä ihmissuhteet väljähtyvät ja tilalle tulee muita ihmisiä, mutta mä en haluaisi luopua useiden vuosien ystävyydestä vain siksi, että toisen elämä muuttuu. Niinhän tapahtuu väistämättä koko ajan.
Kerran kun oltiin vaunulenkillä Mustikkamaalla, mä selitin jotain mun gradusta ja kerroin, että oon nyt kirjoittamassa viimeistä kolmesta analyysiluvusta.
”No, sähän oot sitten jo kolmannella kolmanneksella”, mun kaveri vastasi.
Se nauratti mua paljon ja oli aika hyvä esimerkki siitä, että ihan erilaisista arkipäivistä huolimatta meillä voi silti olla sellainen yhteys, jonka ansiosta tunnutaan yli vuosikymmenen ystävyyden jälkeen erottamattomilta.
Kuvat Tannerin viikonloppubrunssilta, joka oli viimeinen brunssi jolla ehdin käydä ennen korona-aikaa.
Voisit tykätä myös:
On se kumma, kun syntyvyys laskee
Millainen on sinun koronaperheesi?