Näytän aina hyvältä
Sori tää meikitön look, mä olin äsken salilla.
Mä mietin ensin, kehtaanko kuvata tätä videoo tän näkösenä, mutta päätin nyt kuitenkin kehdata.
Okei, nyt mä meen laittamaan itseni enemmän ihmisen näköiseksi.
Edelliset sitaatit eivät ole suoria lainauksia keltään tietyiltä ihmisiltä, mutta voisivat olla. En halua osoitella syyttävällä sormella ketään tubettajia, ig-vaikuttajia tai tavallisia tyyppejä, mutta haluan käsitellä ulkonäköpaineita siitä näkökulmasta, miten me itse luodaan niitä.
Sille miksi niin monet kokevat olevansa vääränlaisia, kelpaamattomia, liian vähän tai liian paljon jotain tiettyä, on monta perimmäistä syytä. Voimme syyttää ainakin ulkonäkökeskeistä kulttuuria, epärealistisia kauneusihanteita, mainos- ja viihdekuvaston yksipuolisuutta, kuvanmuokkausappeja ja instagramin kuvavirran ”virheettömiä” naamoja.
Näiden asioiden vaikutus ei kuitenkaan tunnu musta henkilökohtaisesti kovin suurelta. Kun näen lyhyellä vilkaisulla, että huulipunamainoksen mallin ihon sävyä on tasoitettu ja ripsiä tuuhennettu, en ahdistu siitä, etten näytä samalta kuin tuo photarilla luotu fantasia täydellisistä kasvoista. En myöskään tunne oloani epämukavaksi, kun näen hyvin luonnonkauniin ihmisen – jos nyt voi määritellä, mikä on kauneutta tai mikä luonnonkauneutta tai kuinka suuri osuus ulkonäöstä syntyy fyysisistä piirteistä ja kuinka suuri luonteesta ja karismasta.
En haluaisi ajatella, että ulkonäöllä on elämässä jotain merkitystä, mutta täytyy varmaan kuitenkin hyväksyä että sillä on. Se miltä näyttää, vaikuttaa parisuhdeasioiden lisäksi jopa työpaikan saantiin ja uralla etenemiseen. Tiedän myös, että arki on monella tapaa vaivattomampaa, kun esimerkiksi oma keho on yhteiskunnan normien mukainen, vaikka nämä normit olisivatkin sellaisia, joita pitäisi kyseenalaistaa. En silti ole sitä mieltä, että elämäni tärkein asia olisi ”olla kaunis”, että mun pitäisi pyrkiä ”säilyttämään kauneuteni” kun vanhenen tai että mä olisin muille ihmisille velkaa sen, että ”näytän hyvältä”.
Tämän postauksen otsikko kuulostaa narsistiselta, mutta tässä asiassa lievä itsekorostus on musta ihan terveellistä. Ajattelen oikeasti, että näytän aina hyvältä. Tietenkään musta ei aivan kaikkina hetkinä tunnu siltä, mutta se ei kumoa tämän itse keksimäni faktan totuudellisuutta. Välillä on niin väsynyt ja nuhjuinen olo, ettei tee mieli ottaa uutta profiilikuvaa facebookiin tai antaa tv-haastatteluja, mutta en silloinkaan ajattele, että olisin jotenkin ruma.
Mun mielestä suurimmat ahdistuksen aiheuttajat ovat niitä, jotka ovat tulevat lähelle. Oon myös sitä mieltä, että eniten paineita ei luo visuaalinen materiaali jumalaisista ihmisistä, vaan se, miten ulkonäöstä ja siitä, mikä ei ole normien mukaista kaunetta, puhutaan. Siksi huippumallien catwalk-kuvat eivät synnytä mussa ikäviä tuntemuksia, mutta se että parikymppinen, suomalainen nainen pahoittelee instassa meikittömiä ja paljaita kasvojaan, aiheuttaa.
Syyllistyn itsekin välillä samaan. Saatan sanoa, että näytän karsealta, olen tosi väsyneen näköinen tai ihan räjähtänyt. Olen kuitenkin yrittänyt vähentää tällaisten asioiden ilmaisemista. En myöskään halua tässä kuvailla sen tarkemmin, miltä ”karsea” tai ”räjähtänyt” mielestäni näyttää.
En tarkoita, että pitäisi aina jaksaa suhtautua itseensä suopeasti ja rakastavasti, tai ettei hankalista ulkonäköfiiliksistä saisi avautua. Haluaisin kuitenkin, ettemme kokisi ulkonäköpaineiden lisäksi paineita kertoa muille, kun ajattelemme näyttävämme joltain muulta kuin tosi hyvältä.
Jos se instastooria kuvaava bloggaaja ei mainitsisi isoja silmäpussejaan, tuskin huomaisin asiaa, mutta kun niistä harmaista silmänympäryksistä puhutaan ääneen, tulee sellainen olo että pitäisiköhän munkin hankkia parempi peitevoide. Kieli ei pelkästään heijasta todellisuutta vaan myös luo käsityksemme siitä. Siksi olisi hyvä miettiä, minkälaisia vaatimuksia toisten ulkonäölle muodostaa silloin, kun puhuu siitä miltä itse näyttää.
Kävin lauantaina kahvilassa, jossa ei ollut vessassa peilejä, vaan sen sijaan lavuaarin yläpuolella luki you’re beautiful tai jotain sen tapaista. Ajattelin silloin, että ihan kiva idea, mutta vapauttavasta sanomasta huolimatta teksti tuntui jotenkin väärältä.
Mä en nimittäin katso peiliin tarkistaakseni, olenko kaunis, vaan nähdäkseni, kuinka mä kaunis mä olen.
Sen että sanoo tällaisen ajatuksen ääneen, ei pitäisi olla itsekeskeisen kuuloista tai harvinaista, vaan kaikkien oikeus. Eikä kenenkään pitäisi kokea velvollisuudekseen pyytää muilta anteeksi sitä, ettei juuri silloin näytä omasta mielestään kauniilta tai kuumalta.
Kivaa marraskuun ensimmäistä viikkoa, toivottavasti löydätte joitain valon pilkahduksia harmauden keskeltä <3
<3 Maria
(edit: julkaisin tekstin vahingossa jo eilen, minkä jälkeen lisäsin kuvat ja muokkasin tekstiä hieman. sori siitä)
Voisit tykätä myös:
Älä mittaa määrää vaan vapautta
Säärien sheivaaminen ja 5 muuta asiaa, joista en välitä
// Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA //