Neljännesvuosisadan synttärijuhlat
Viime torstaina menin mun kaverin luo Vallilaan, katselin pienen yksiön ikkunasta avautuvaa näkymää laaksoon, joka peittyi vähitellen tihkusateeseen ja hämäryyteen. Puiston toisella puolella näkyi vanha Kätilöopiston rakennus, jossa mä synnyin melkein tasan 25 vuotta sitten. Sitä on aina mukava katsella, tulee sellainen olo, että kerrankin on kiinnittynyt johonkin.
Seuraavana päivänä oli mun synttärit. SE OLI IHANAA. Olin tosi levoton koko päivän. Oli ollut vähän raskas viikko – tein edellisen kurssin arviointeja ja aloitin uuden kurssin ja pidin oppitunteja maski päässä ja kävin koronatestissä, kun koronavilkku ilmoitti altistumisesta ja odotin negatiivista tulosta pari päivää kotona – enkä saanut perjantainakaan oikein tehtyä mitään.
Äiti soitti aamulla, me puhuttiin hetki kunnes molempien piti jatkaa hommia, kului neljä tuntia, äiti soitti uudestaan jatkaakseen onnittelupuhelua, ja mä olin sillä aikaa tehnyt gradua kokonaiset kolmekymmentä minuuttia.
Iltapäivällä hyväksyin tosiasiat ja päätin, että nyt saa tämä arkiviikko riittää, avasin valkkaripullon ja aloin kokata vohvelitäytteitä.
Olin kutsunut synttärijuhliin kahdeksan ihmistä. Kun edellisenä päivänä vain yksi ystävä perui tulonsa sairastumisen vuoksi, mulle tuli jotenkin epäluuloinen olo. Mietin että ihan oikeastiko ne kaikki seitsemän muuta olivat tulossa? Olivatko ne siis yhtä vähän koronapelkoisia ja lainkuuliaisia kuin mä? Pitäisikö mun todella tehdä vohvelitaikinaa kaksinkertainen annos ja ottaa kaikki mahdolliset istuimet esille?
Vaikka tää syksy ei oo maailmanhistorian paras tilanne järjestää juhlia, mä päätin kuitenkin, että elämää ei voi jättää elämättä, ja että kahdeksan suurimmaksi osaksi etätöissä olevan ihmisen kesken ei todennäköisesti synny mitään hirveää tautiaaltoa. Ja onneksi muut ajattelivat samoin, ja tulivat.
Kaupassa ja alkossa käynnin jälkeen aloin tajuta, että mun kotiin oli kohta tulossa paljon tyyppejä, ja että olin luvannut tehdä vohveleita. Sekoittelin taikinan tällä Viimeistä murua myöten -blogin ohjeella. Se on paras vegaanijuttuihin keskittyjä blogi, en käytä enää kenenkään muun reseptejä.
Mulla oli suuria visioita kaikenlaisista täytteistä, mutta lopulta en jaksanut ryhtyä mihinkään muuhun kuin kahden täytteen tekemiseen: suolaisiin vohveleihin nyhtistä ja makeisiin hedelmiä ja kermavaahtoa. (Mulla olisi ollut lisäksi mun tädin tekemään omenasosetta, jota mainostin kaikille etukäteen, mutta unohdin sen jääkaappiin. Makeiden vohveleiden kohdalla mun aivotoiminta ei enää ollut yhtä säkenöivää kuin yleensä.)
Nyhtökauratäytteeseen laitoin yhden paketin pieneksi muruksi leikattua nyhtistä, yhden purkin kaura fraichea ja yhden punasipulin sekä muutaman tipan nestemäistä savuaromia.
Kermavaahdon tein kauravispistä, joka on mun mielestä parempaa kuin soijavispi. Myös mantelivoi olisi ollut makeana täytteenä ihanaa, mutta sekin jäi kaappiin. Honey crunch -omenat ja cantaloupe-meloni olivat kuitenkin kerman kanssa ihan riittäviä.
Ehdin juuri ja juuri saada kaiken valmiiksi, laittaa viinilasit ja kertislautaset pöytään ja tarkistaa, ettei missään olisi mitään ällöttäviä pölykasoja ja istua sohvalle selaamaan instaa, kun ovikello soi. Kaikki kaverit saapuivat tasaisin väliajoin, ja oli niin hauskaa kuulla se pirisevä ääni, mennä avaamaan ovi ja miettiä, kukakohan sen takana sillä kertaa olisi. Tuntui siltä kuin saisi avata yllätyslaatikon kerta toisensa perään.
Mä vastaanotin kukkakimppuja ja viinipulloja ja kortteja ja olin tosi liikuttunut niistä kaikista. Kun maljakot loppuu kesken ja täytyy ottaa tyhjäksi juotu skumppapullo käyttöön ja tunkea vikat neilikat sinne, on sellaisessa vaiheessa juhlia, että kaikki on ihan parasta.
Mietin etukäteen, olisiko 25-vuotissynttärit sellainen ilta, jolloin voisin ekaa kertaa elämässäni avata kuoharipullon. Niin, en oo koskaan tehnyt sitä itse, mikä on hieman säälittävää… Mä vain pelkään sitä poksahdusta liikaa, vaikka se on myös ääni, jota rakastan. Kerran kun menin mun kaverille suoraan töistä, se ajoitti skumpan avaamisen siihen hetkeen, kun avasin oven, se oli upeaa. Oon kuitenkin lukenut joskus jostain, että ihmisiä on kuollut, kun lentävä korkki on osunut niitä johonkin vaaralliseen kohtaan kehossa.
Perjantaina mä yhdessä vaiheessa kiersin itsevarmasti sen metallihäkin pois korkin ympäriltä, mutta sitten kun se pullo oli paljaana mun käsissä, aloin epäröidä. Mä voin avaa sen, mun kaveri, joka osaa tehdä kaiken, sanoi ennen kuin ehdin edes pyytää apua, ja korkki pamahti pois ennen kuin ehdin sanoa mitään muutakaan. Ehkä mä yritän sitä uudestaan sitten 26-vuotiaana.
Välillä mä tein lisää vohvelitaikinaa, lämmitin raudan, kaatelin taikinaa siihen, odotin että valo muuttuu vihreäksi, ojentauduin mun kristallilasia kohti ja katselin ympärilleni, näin miten kaikki juttelivat toistensa kanssa ja kumartuivat ottamaan lisää juotavaa lattialla lojuvista pulloista ja ajattelin, että onpa kaunis hetki, tällaista en olisi osannut odottaa, kun kesällä ajattelin tätä syksyä.
Kympin aikaan tuli jatkoille lähtemis -olo, mutta sitä ei voinut tehdä, koska pilkku tulee nyt niin aikaisin. Mä koin valtavaa tanssimisen halua, niin suurta, että teki mieli raivata kaikki astiat ja taikinaroiskeet pois pöydältä ja nousta sille tai ikkunalaudalle. Haluaisin mennä reivaamaan, tanssia hikisenä muiden kuumien kehojen lähellä, unohtaa omat ääriviivani ja oman elämän huolet ja itseni ja sen kuinka monta tuntia on mennyt.
Oon kirjoittanut tästä bilettämisen tarpeesta jo monia kertoja, ja kirjoitan varmaan edelleen, niin kauan ennen kuin pääsen taas tyydyttämään niitä tarpeita.
Tanssimisen sijaan me maattiin sängyllä ja sohvalla ja puhuttiin bailaamisesta. Se oli melkein sama asia.
Toisaalta jokin vanhuuden mukanaan tuoma väsymys alkoi vaivata mua puolenyön aikaan ja oli itse asiassa kivaa olla valmiiksi kotona, kun juhlat loppuivat. Muutama tyyppi lähti samaan aikaan samaan suuntaan ja jäljelle jäivät hetkeksi vielä ne, joiden kanssa oon eniten hengaillut tänä vuonna.
Kohta nekin lähtivät. Annoin yhdelle lapaset ja halattiin kaikkien kanssa vielä kerran. Oli mahtavaa halata eri ihmisiä neljätoista kertaa sinä iltana, kaiken tän ”pidetään turvavälit” -paskan jälkeen.
Katsoin ikkunasta, miten ne kolme ystävää lähtivät kävelemään Keskuspuiston läpi, niiden kangaskassit vilkkuivat katulamppujen valossa. Sen jälkeen söin vikan vohvelin sängyssä ja menin lopen uupuneena nukkumaan.
Seuraavana päivänä söin jämiä aamupalaksi, menin kävelylle Sibeliuspuistoon, join kahvia siellä monumentin alapuolella, kävin apteekissa, tilasin pizzaa ja katsoin Areenasta Älska mig -sarjaa. Itketti vähän kun luin uudestaan edellisen päivän onnitteluviestejä ja mietin sitä, kuinka paljon rakkaita ihmisiä elämässä on.
25 vuotta sitten mut kannettiin sieltä sumuisesta laaksosta kotiin. Neljännesvuosisata myöhemmin pullot poksahtelevat mun keittiössä, korkit osuvat seiniin, vohvelit höyryävät ja kuohu täyttää kaiken ääriään myöten. Tuntuu siltä, että silloin kun mä synnyin, syntyi samalla sellaisia virtauksia, jotka vaikuttavat mun elämään nyt ja tulevaisuudessa, ohjailevat mua, tuovat mun luo uusia ihmisiä, juhlia, välillä vaikeuksia, aika usein kermavaahtoa ja lettuja ja aina välillä synttäripaketteja ja ystäviä, jotka kulkevat pimeässä, kukkakimppuja käsissään mun kotia kohti.
Se on onnekasta.
On niin kaunista elää juuri tätä elämää.
* * *
Jos haluat kuunnella mun synttärisoittolistaa, se löytyy täältä. Seuraavan kahden viikon aikana mun pitää saada gradu valmiiksi, joten kirjoitan tänne ehkä vähän harvemmin kuin yleensä. Mutta pian kuullaan taas <3