Omenaletuista, heijastuksista ja onnesta
Yhtenä viikonloppuaamuna päätin, että nyt täytyy tehdä jotain tosi hyvää aamupalaa, muuten tää on ihan hukkaan heitetty päivä. Sekoitin lettutaikinaan raastettua omenaa, pilkoin veriappelsiinin ja kiivin, keitin kahvia, vaahdotin maitoa, kaadoin smoothien viinilasiin ja lusikoin vähän maapähkinävoita pikkulautaselle. Paistoin letuista juoksevan margariinin kanssa rapeita ja paksuja.
Taikinaan tuli:
1 iso raastettu omena
2 dl vissyä*
2 dl kauramaitoa
2,5 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 rkl sokeria
1 tl suolaa
margariinia paistamiseen
*Jos vissyä ei löydy, voit vain laittaa sen tilalle kauramaitoa.
Se oli ihana aamiainen. Söin niitä lettuja vielä seuraavan viikon arkiaamuina ennen töihin lähtöä.
Sinä viikonloppuna oli mukavan onnellista. Kävin kävelyillä niin paljon kuin jaksoin, join kahvia Sibelius-monumentin alla, katselin merta, hain kirjastosta Olemisen sietämättömän keveyden, luin vähän Senecan Oidipusta, tein ne työjutut joita en ollut ehtinyt perjantaina, ekana työpäivänä loman jälkeen tekemään.
Musta tuntui silloin ja seuraavina arkipäivinä sen jälkeen, että oon täysin kyllästynyt tähän korona-aikaan, nyt oon ylittänyt sen pisteen kun en jaksa enää. Mutta silti on ihan kivaa.
Tällä viikolla aloitin töissä neljä uutta kurssia ja tein aika paljon niihin liittyviä hommia, seilasin lähi- ja etäopetuksen ja koulun ja kodin väliä ja lähetin niin paljon sähköposteja, että kun äiti kysyi, oonko vieläkään laittanut talonmiehelle viestiä mun kylppärissä olevasta viemärinhajusta, sanoin että en todellakaan oo jaksanut.
Se haju on ollut täällä elokuusta asti aina silloin tällöin, kun menen aamulla vessaan. Välillä pitää peittää suu kädellä, kun se pistävä, vihreä ja kaamea lemu leijailee sakeana samaan aikaan, kun etsin kaapista hammasharjaa. Mutta jotenkin mä oon tottunut siihenkin. Kun lasken vähän kuumaa vettä altaaseen, haju yleensä menee ohi. En haista sitä muualta asunnosta ollenkaan, enkä mä kovin paljon vietä aikaa kylppärissä.
Tilasin kotiin ison kokovartalopeilin ja sain sen eilen. Se tuo asuntoon niin paljon tilaa, että tuntuu kuin olisin saanut uuden huoneen; sohvan ja kirjahyllyn välistä aukeaa ovi toiseen keittiöön, ja aina välillä kun istun pöydän ääressä syömässä aamupalaa tai tekemässä töitä, vilkaisen oikealle ja näen siellä itseni näköisen tyypin kahteen villapaitaan pukeutuneena, legginssit jalassa, toinen jalka toisella tuolilla, lautasen tai läppärin ylle kumartuneena.
Aurinkoisina päivinä valo heijastuu vastakkaiselle seinälle tosi kauniisti noin puolen tunnin ajan. Siellä mä sitten yritän keskittyä tuntisuunnitelmiin tai wilma-viestien kirjoittamiseen, kun ulkona sataa glitteriä ja sporat kulkevat lumeen hautautuneilla raiteilla ja mun keittiön kaappien pinnoilla on leikitteleviä heijastuksia. Kun katson oikealle, näen sen kaiken valon ja itseni sen keskellä.
Viime kesänä tein harjoituksia kirjoitusretriitillä ja kirjoitin mun muistikirjaan jotain siitä, miten olin edellisellä viikolla istunut yhdessä asunnossa yhdellä sohvalla ja nähnyt oman peilikuvani jättimäisestä telkkarista, joka oli siinä sohvan edessä. Mulla oli toinen jalka koukussa toisen päällä ja lempifarkut, joissa on punaisia kukkia reisillä. Näytin onnelliselta. Olin näennäisesti ihan cool, mutta musta tuntui siltä kuin mun sisäelimet olisivat vaihtaneet yön aikana järjestystä, kuin joku olisi klikannut jotain random-nappulaa ja olisin mennyt sisäisesti ihan sekaisin.
Joskus mä seuraan omaa heijastustani, kun se kulkee näyteikkunasta toiseen, näkyy peililaseista kirkkaana ja pimeistä ravintoloista hämäränä, erotan vain ääriviivat, mutta tunnistan silti itseni – tai ainakin se joka ikkunoista katsoo, näyttää melko samalta kuin minä.
Peilin takana on vaihtoehtoinen todellisuus, sellainen jossa on lähinnä ääriviivat, joiden sisällön voi värittää niin kuin haluaa. Sen todellisuuden avulla voi etäännyttää itsensä, niin kuin muistikirjan sivuille voi myöhemmin kirjoittaa aiemmin tapahtuneista asioista sillä tavalla kuin ne muistaa, vaikka paljon olennaista on unohtunut, jäljelle on jäänyt vain ajatuksia tahmeista lattioista, siitä miten farkut puristivat reisiä ja haaroväliä ja millaista oli pyöräillä baanaa pitkin, kun silkkipaita tarttui välillä tuuleen ja tulvahti ylös ja hyväili mun kylkiä.
Tällä viikolla olin ihan poikki joidenkin työpäivien jälkeen, istuin äikänopettajien työtilassa ja tuijotin pöytää jaksamatta hakea takkia ja pipoa naulakosta. Kun viime torstaina tällaisen hengähdystauon jälkeen kykenin vihdoin pukeutumaan, kävelin Kamppiin asti kovassa pakkasessa, vaikka mulla oli vain sukkikset jalassa. Menin Koffin puiston mäen yli ja muistelin sitä, kun olin edellisenä kesänä kulkenut siitä läpi ja ollut niin onnellinen, että horjuin portaissa, tuntui etten oikein osannut kävellä enää.
Torstainakin piti pidellä rappuja kävellessä kaiteesta kiinni, oli niin liukasta. Samaan aikaan aurinko paistoi hurjan näköisenä, lumikumpareet punertuivat samaa tahtia mun poskien kanssa, lapset laskivat liukureilla mäkeä alas ja mun teki mieli tehdä samoin. En ollut muistanut miltä tuntui seistä sen mäen päällä ja katsoa alas, nähdä mäki joka odotti avoimena ja laajana, ja Hietaniemen ja Kampin kivitalojen katot museon takana ja kerrostalon lasitetut parvekkeet joista valo kertautui sellaisena ettei suoraan siihen voinut katsoa.
Tänään, lauantaina, ajattelin tätä kaikkea samalla kun söin puuroa ja viikunoita ja veriappelsiineja aamupalaksi ja mun peilikuva söi samanlaista annosta siellä toisessa keittiössä. Edellisenä iltana tanssin vähän aikaa peilin edessä, kun tuli hetkellisesti innostunut olo ja hyvä fiilis itsestä ja omasta kehosta. Pyörin mun varpailla ja näin itseni vilaukselta, oli hämärää, näin vain ääriviivoja ja jotain onnelta näyttävää niiden sisällä.
Vaikka on ollut hankalaa olla paljon yksin kotona ja siirtyä etätöistä vapaa-ajalle siirtymällä pöydän äärestä sohvalle, oon silti jotenkin sinnitellyt, ja tällaisina viikonloppuaamuina elämä tuntuu itse asiassa paremmalta kuin vain siedettävältä.
Kun yritin saada selkoa Toni Morrisonin Jazzin kerronnasta, jossa näkökulma vaihtuu jatkuvasti, ja menin kaatamaan pupukuppiin lisää kahvia, näin vastakkaisella seinällä mun heijastuksen, sen miltä mun jalat näyttivät, kun pitkän villatakin helmat osuivat sääriin.
Luulen että kun näkee itsensä peilistä silloin, kun itselle tapahtuu jotain merkittävää, sen hetken muistaa jälkeenpäin tarkemmin, koska jo kaiken tapahtuessa on ollut yhtäaikaa itsensä sisällä ja ulkopuolella, on nähnyt tilanteen kahdesta eri kulmasta samaan aikaan. Nämä yksin vietetyt aamut eivät ehkä ole mun elämän ihmeellisimpiä päiviä, mutta kun syön mun heijastuksen kanssa aamupalaa, oon sekä todella tietoinen itsestäni, että etääntynyt omasta kehostani ja mielestäni. Se on kiinnostavaa.
Sinne heijastuksiin mä voin sijoittaa itseni sellaisena kuin haaveissani oon, voin leikitellä keittiön kaappien edessä ja katsella, miltä näyttäisin jos näin tai näin.
Voin muunnella ääriviivoja, jatkaa niiden piirtämistä siitä mihin ne mun muistoissa loppuvat, voin jatkaa värittämistä tässä hetkessä ja yrittää päätyä jonnekin, mitä en ole osannut yhtään odottaa.
Voin kuvitella millaista olisi, jos jonain päivänä katsoisin peiliin tästä samasta kohtaa, ja kaikki olisikin toisin.