On ihanaa, kun joku kannattelee vuodenvaihteen yli
Jossain runossa (en nyt tietenkään muista kenen kirjoittamassa) sanotaan:
kaikkia meitä on joskus kannettu
siksi pidämme parvekkeista
Mä pidän kantamisesta tosi paljon, tai erityisesti kannetuksi tulemisesta. Ajattelen sitä usein. Jos se olisi mahdollista, haluaisin harrastaa jotain sellaista johon kuuluisi paljon kantamista ja kannattelua. En kuitenkaan eukonkantoa, älkää ehdottako sellaista, haluun jotain herkempää.
Joka tapauksessa kantaminen voi olla sekä fyysistä – syliin ottamista, sellaista ettei tarvitse hetkeen koskea lattiaan tai käyttää jalkojaan – että henkistä, sitä kun kuuntelee ja ottaa jotain toisen huolista itselleen hetkeksi.
Tai sellaista yhteistä kannattelua, että kannetaan toisiamme, eletään yhdessä jonkin vaikean jakson yli. Viimeisen vuoden sisällä mulla on usein ollut sellainen olo, että voin heittäytyä niille samoille laineille jossa muutkin ui, eikä mikään ole niin kamalaa kun sen kokee yhdessä.
Uudenvuodenaattona sanoin muutamalle kaverille, että mun luokse voi tulla, ja kävin ostamassa skumppaa ja nachopeltiainekset. Mietin päivällä, jaksanko tehdä tomaatti-papukastiketta nachoja varten, kun oon vain vetelehtinyt tässä lomalla ja ollut hyvällä tavalla saamaton. Ajattelin kuitenkin, että koska me vietettäisiin yhdessä varmaan vähintään kuusi tuntia, olisi kiva syödä jotain kunnollista.
Mun kaveri kuittaili mulle aiemmin siitä, kun laitoin instastooriin videon, jossa syön nachopeltiä liikuttuneena melkein kyyneleet silmissä. (Se oli niin hyvää!!) Pääsin kuitenkin kuittailemaan takaisin, kun sama tyyppi otti sitä ruokaa kolme kertaa lisää ja huokaili sitä syödessään. Avokadot juustoraasteen päällä eivät ehtineet tummua, kun melkein koko pelti katosi nopeasti.
Oli tosi paljon skumppaa, koska ensinnäkin oli uusivuosi, ja parilla kaverilla oli synttärit. Lisäksi mä olin juuri saanut virallisen ilmoituksen maisteriksi valmistumisesta, joten mäkin sain yhden pullon. Sekoitettiin skumppaa ja appelsiinimehua ja syötiin nachoja ja vegaanista oreokakkua.
Olin kirjoittanut mun instassa julkaistuun maisterijuhlapuheeseen, että opin yliopistossa elämästä kaiken tarvittavan, paitsi avaamaan skumppapullon, vaikka siihenkin olisi ollut lukuisia tilaisuuksia. Tiesin kyllä teoriassa miten se pitäisi avata, oon itse asiassa kirjoittanut joskus jonkun novellinkin, jonka eroottissävytteiseen avainkohtaukseen liittyi pullon hidas avaaminen. Mä oon kuitenkin ojentanut skumpan aina silti jollekin muulle, se liittyy varmaan johonkin feminiiniseen epävarmuuteen.
Kun sitten otin roseeskumpan epävarmasti käteen, mulle sanottiin että nyt sun pitää Maria tehä toi. Revin siis folion korkin ympäriltä pois, kiersin sen rautalankahäkkyrän irti ja tartuin pullon kaulaan. Menin tiskipöytäsyvennykseen seisomaan, mikä oli jälkeenpäin ajateltuna huono valinta, koska kukaan ei nähnyt mun taiturimaista suoritusta kunnolla. Sitten mä vaan poksautin sen korkin auki. Skumppa ei kuohunut yli, sieltä tuli vain vähän vaaleaa höyryä.
Maisteriksi valmistuminen lisää ilmeisesti niin paljon itsevarmuutta, että pystyy yhtäkkiä kaikkeen.
Olisin halunnut tehdä jotain ennustuksia, mutta en saanut järkättyä sellaista ohjelmanumeroa. Pyysin kyllä mun ennustajakaveria seuraavana päivänä ääniviestillä nostamaan mulle jotain tarot-kortteja, mutta se pitää ehkä tehdä livenä.
Ennustusten sijaan ajattelin mimosaa juodessani lupauksia. Viime uutenavuotena meillä oli kunnon rituaalit, oltiin jossain bileissä joissa käytiin ainakin viidessä eri kämpässä ja saatiin viimeisessä kodissa ennustukset ”selvännäkijältä”. Kirjoitettiin myös lapuille asioita jotka haluttaisiin jättää edelliseen vuoteen, ja poltettiin ne paperit pihalla. Mä kirjoitin muistaakseni jotain katkeruudesta, ahdistuksesta ja kateellisuudesta.
Olin silloin ihan kyllästynyt niihin tunteisiin, ne tuntuivat välillä virtaavan mun kehossa niin ettei millekään hyvälle jäänyt tilaa.
On vaikea luvata että jättäisi jotain tunteita kokonaan taakseen, aika mahdotonta oikeastaan. Nyt mulla ei kuitenkaan ole yhtä myrkyttynyt olo kuin vuosi sitten.
En tiedä onko se ollenkaan mun omaa ansiota, ei varmaan. Oon kokenut niin paljon onnellisia asioita vuoden aikana, että niiden myötä katkeruuskin on suurimmaksi osaksi väistynyt.
Ajattelin sitä onnekkuutta, kun otettiin loput skumpat mukaan ja käveltiin puoli kahdentoista aikaan Meilahden kallioille. Siellä oli muita kavereita, niitä joiden kanssa ei voitu nähdä sisätiloissa kaikki yhdessä. Yleensä kallioilta näkyy kauas merelle, mutta silloin oli niin sumuista, ettei jyrkänteen takana näyttänyt olevan mitään, sumu välkkyi punaisen ja vihreän sävyissä vuorotellen.
Seistiin ringissä, vaihdettiin kuulumisia edellisistä kuukausista ja poltettiin tähtisadetikkuja. Mä tein sinä iltana kaksi asiaa ekaa kertaa, ja tähtisadetikku oli niistä toinen. Mietin kai, että maisterina täytyy uskaltaa pidellä myös jotain palavaa kädessään. Se oli aika hienoa. Mä oon ollut niin nössö aiemmin, että saan kiksejä tällaisista asioista, jotka eivät kenessäkään normaalissa ihmisessä aiheuta mitään värähdyksiä.
Siellä kallion laella, ystäväringin keskellä, sädehtivä tikku kädessäni ja skumppalasi toisessa, sumun siimeksessä ja paukahdusten alla ajattelin taas kannattelua. Kuulin miten jossain alettiin laskea numeroita kymmenestä alaspäin.
Oon ollut joskus alepassa töissä uutenavuotena, koska mulla ei ollut tällaista kaveriporukkaa jonka kanssa viettäisin sen illan. Vaikka viime vuosina oonkin aina ollut jossain kivassa seurassa, oon silti usein käyttänyt liikaa aikaa sen miettimiseen, mitä oon vuoden aikana saavuttanut ja onko se tarpeeksi ja miksi kaikki on samalla tavalla kuin vuosi sitten, vaikka ei oikeasti ole.
Vuodenvaihteeseen sisältyvät merkitykset ovat kokonaan meidän itse luomia, ja musta on hassua tarkastella kehitystä elämässä jonkin tällaisen satunnaisesti valitun ajanjakson aikana. Vuodet on lyhyitä ja menee nopeasti, ja usein on kohtuutonta odottaa, että tammikuusta joulukuuhun tapahtuisi niin paljon, ettei elämää tunnistaisi enää samaksi.
Silti se hetki, kun laskennassa päästään nollaan, ja ympärillä poksahtelee ja paukkuu ja rätisee ja jossain hurrataan, tuntuu herkältä. Mä ajattelin silloin jotain mitä en sanallistanut kunnolla, ajattelin toiveita jotka eivät tavallaan olleet mitään erityisiä. Toivoin vain, että seuraavasta vuodesta tulisi hyvä, lempeä ja kannatteleva.
Me saatettiin toisemme vuodenvaihteen yli, annettiin tähtisateiden palaa loppuun ja lähdettiin jatkoille juomaan lisää mimosaa. Kävelin kotiin neljä tuntia myöhemmin yli kolmen kilsan matkan, elin niitä vuoden ensimmäisiä tunteja. Oli sellainen olo, että joku aina kantaa.
Kaverit, elämä tai mun omat horjumattomat jalat.