Oon vuorotellen naurettava ja nerokas – ja muita kuulumisia
Pitäisiköhän tehdä vielä jotain dioja ensi keskiviikon etätunnille, vai oppiiko ne lukiolaiset pelkästään kirjasta lukemalla, mikä on hyötyjuttu? mä mietin eilen, kun olin menossa nukkumaan. Olin lopen uupunut, niin väsynyt, että kun join illalla kahvia kaverin kanssa, mun piti pyytää sitä selittämään joitain asioita uudestaan, koska en ollut tajunnut ensimmäisellä kerralla. Yleensä inhoan sitä, kun mulle selitetään asioita rautalankaa käyttäen. Yleensä en myöskään saa unta, jos oon juonut kahvia lounasajan jälkeen, mutta eilen oli toisin.
Oon nukkunut koko viikon levottomasti ja katkonaisesti, koska mun aivot pyörittää edellä mainitun kaltaisia ajatuksia jatkuvalla syötöllä. Opetan tällä hetkellä kahdessa eri koulussa, toisessa etänä ja toisessa lähiopetuksessa, ja ensi viikolla toisessa paikassa alkaa pari uutta kurssia, toisessa jatkan niiden kolmen kurssin parissa, joita oon opettanut vuodenvaihteesta asti. Vähemmästäkin menisi pää sekaisin. Kirjoitan säntillisesti jokaikisen muistettavan asian vihkoon, jossa on oma sivu jokaiselle kurssille, mutta musta tuntuu silti koko ajan siltä, että oon unohtanut jotain.
Tiedättekö sen meemin, jossa joku tyyppi pukee päälleen pellenaamaria ja miettii, että ”jos vielä tämän viikon jaksaa, niin kyllä ensi viikolla sitten vähän helpottaa”?
Ja pääsee ottamaan iisimmin.
Oon kuvainnollisesti pukenut samanlaisen naamarin päälleni joka viikko joululoman jälkeen, mutta kerta toisensa jälkeen mun työviikkoihin on tullut kaikenlaista odottamatonta sälää, ja oon joutunut pyyhkimään kalenterista kaikki ”kirjoittamista”-merkinnät pois.
Juuri nyt en edes kuvittele, että ensi viikko olisi yhtään helpompi kuin tämä viikko, vaan yritän olla realisti ja valmistautua kunnon pyöritykseen.
Kaikesta tästä valituksesta huolimatta oon kyllä tosi onnellinen siitä, että mulla on koko loppukevääksi niin paljon töitä, ja että saan ihan käydä töissä ja nähdä kollegoita ja jutella niiden kanssa yläkoululaisten sekopäisistä teksteistä tai jostain elämän sekopäisyydestä yleisesti.
Yhtenä päivänä söin opehuoneessa lounasta ja kuuntelin, miten eräs kuvisope ihasteli suurista ikkunoista tulvivaa valoa ja sitä, miten silmät sulkiessaan voi luomien takana nähdä kaikki värit yksi kerrallaan.
Indigon ja sinooperinkin voi erottaa toisistaan.
Kuljin ensimmäisen ja toisen kerroksen väliä, yritin hengittää mahdollisimman syvään, kun sain olla hetken ilman maskia, ja siristelin silmiä, en erottanut keitä kaikkia tuli mua vastaan.
Maanantaina mietin, pitäisikö hakea johonkin kustantamoon tekemään jotain oppimateriaaleja, oli sellainen päivä että tuli ammatinvaihtofiilis. Perjantaina pari tuttua oppilasta moikkasi mua ilahtuneen näköisinä käytävällä ja ajattelin, että tää on kyllä niin hauska työ, että on vaikea keksiä parempaa.
Töiden ulkopuolella elämä on tuntunut vähän jähmeältä. Oon istunut tosi paljon sohvalla neulomassa ja kuuntelemassa äänikirjoja, ja musta tuntuu, että kirjoitin tämän täysin saman asian myös edelliseen tai sitä edelliseen postaukseen.
Oon ikävöinyt joitain kavereita, joita en oo nyt nähnyt niin usein kuin yleensä, mutta oon myös odottanut niitä hetkiä, kun saan olla yksin ja katsoa Aikuiset-sarjaa.
Oon itkenyt suihkussa ja syönyt sen jälkeen laskiaispullan ja ajatellut, että hyvä että kuitenkin tuntuu joltain, vaikka välillä tuntuukin tältä.
Oon muistanut asioita, joiden luulin jo haalistuneen mun päässä lähes värittömiksi, ja päättänyt että tästä pitää kirjoittaa, täytyy todellakin kirjoittaa siitä, miltä tuntuu näpytellä alepa-pyörän koodia aamulla ja polkea kotiin, tai millaista on kävellä puistojen läpi ja tuntea, ettei senhetkinen onni kestä kauaa, mutta että se on silti aika loisteliasta. Kun vain ehtisin jossain vaiheessa kirjoittaa kunnolla.
Nyt oon kokenut tässä kodissa kaksi ja puoli vuodenaikaa, loppukesän, syksyn ja talven, ja odotan kevättä ihan vain siksi, että näen, miltä täällä näyttää joskus huhtikuussa, kun tälläkin hetkellä on aika valoisaa.
Näen mun ikkunasta lumipeitteisiä mäntyjä ja lehtikuusia, jotka vihertävät varmaan muutaman kuukauden päästä. Näen jo sen kesän niissä, ja näen sen harmaiden kerrostalojen välkehtivissä seinissä. Haistoin kesän eilen, kun kävelin illalla sporapysäkille kauppakassi kädessä, kassissa oli kaksi kiloa veriappelsiineja ja banaanishampoota ja tuoremehua, ja ohitin kahvitehtaan ja ne tuoksut pääsivät maskin läpi mun keuhkoihin ja koko kehoon.
Kun merijää ja sen päällä oleva hanki kimaltelee riippuliitäjien liukujen alla, tiedän että se kimaltelee samalla tavalla myös silloin, kun jää sulaa. Mä en uskaltaisi mennä jäälle kävelemään, niin kuin joidenkin sunnuntaikävelijöiden oon nähnyt Munkkiniemen rannassa tekevän, mulla on sellainen tunne että jää vavahtelee hiljaa koko ajan ja sulaa arvaamattomista kohdista.
Ehkä musta tuntuu, että myös mussa itsessäni on pinnan alla kesää ja kevättä.
Jotain siellä kuoren alla liikahtelee. Yhtenä iltana laitoin veriappelsiineja kulhoon odottamaan aamua, ja seuraavana päivänä ne olivat niin kypsiä, että kuoret lohkeilivat.
Laitan kalenteriin ”kirjoittamista”-merkinnän parin viikon päähän ja toivon, että saisin nukuttua kunnolla, jaksaisin herätä aikaisin, en ajattelisi töitä vielä aamulla ja ehtisin kirjoittaa pari tuntia ennen lounasta.
Nyt voisin syödä linssibolognesea, jonka hain eilen unarista, ja mennä sen jälkeen kävelylle ja skumppaostoksille. Illalla nään niitä ystäviä, joita erityisesti oon kaivannut, otin jo viime viikolla leipomani browniet sitä varten pakkasesta sulamaan.
Välillä töissä tuntuu siltä, että en yhtään tiedä mitä teen, ja että joku toinen hoitaisi ne tilanteet paljon paremmin.
Viikko sitten, kun kirjoitin lauantai-iltana kolme tuntia ja kuljetin itseni sillä tavalla vappujuhliin ja Mantan lakitukseen ja fiktiivisten henkilöiden epävarmuuksien äärelle, musta tuntui että kukaan muu ei voisi kirjoittaa juuri tällä tavalla, enkä mä haluaisi olla kukaan muu.
Nyt odotan vain sitä, että pääsen näyttämään skumpanavaamistaitoni pitkästä aikaa (viimeksi uutenavuotena oon avannut sellaisen pullon), ja että saan halata kavereita eteisessä ja istua sängylle ja nojata seinään.
Odotan myös sitä, että lumi varisee maahan ja joka puolella solisee.
Ja sitä, että se kevät mun sisällä pääsee kukoistamaan, mitä se ikinä tarkoittaakaan – luomista, rakkautta, tanssimista, iloa tai muuta sellaista.
Varmaan jotain jäidenlähtöön, pyöräilyyn, uimiseen, rentoihin työpäiviin tai yhdessä syötyihin aterioihin liittyvää.