(Kirjoitin tämän postauksen eilen, nyt vihdoin julkaisen sen!)

Heräsin eilen siihen, että haukoin henkeäni pelästyneenä. Näin unta, jossa katsoin peiliin enkä tunnistanut itseäni, ilmassa oli sodan uhka, katosta tippui äkkiä jotain painavaa. En tiennyt, että todellisessa maailmassa Suomen joukkue oli juuri voittanut olympiakultaa, autot valuivat kohti Kauppatoria ja Mantan päälle oltiin parhaillaan kiipeämässä.

En näe painajaisia usein, mutta niiden määrällä on suora yhteys mun ahdistuksen määrään. Viimeiset pari viikkoa oon lukenut kaikki Hesarin Ukraina-uutiset ja ajatellut sodankäyntiä ja kaikkia muita epätodennäköisiä, mutta aivan mahdollisia uhkakuvia. Oon ajatellut tulevaisuutta, sitä millaista täällä on sitten kun oon 90-vuotias. Toissapäivänä pidin pienen brunssin mun luona, ja puhuttiin joidenkin kavereiden kanssa siitä, että on ihan hullu ajatus olla elossa vielä 2090-luvulla. Onkohan rantaviiva kivunnut silloin pohjoisemmaksi ja kannattaako näiden tietojen valossa edes haaveilla asunnosta Ullanlinnassa?

Mulla on varmaan ahdistusta ajatellen liian hyvä mielikuvitus. Mun on liian helppo kuvitella kaikenlaisia uhkakuvia ja sitä, millaista käytännössä olisi, jos ne toteutuisivat. Ei tarvitse pinnistellä nähdäkseen tankkeja vyörymässä Manskulla tai suuria evakuointikeskuksia, joissa on sänkyjä vieri vieressä koko hallin täydeltä tai sekasortoa, jonka takia saatan olla jatkuvasti vaarassa joutua väkivallan uhriksi. Tai ilmastopakolaisten vyöryä, suurta nälänhätää, alueita jotka ovat aivan liian kuumia, jotta niitä voisi enää asuttaa pysyvästi…

No niin, tämän postauksen tarkoitus ei ole lisätä kenenkään muun ahdistusta, vaan kuvata vain hieman mun viimeaikaisia ajatuksia ja kuulumisia. Ei, en usko Suomeen olisi nyt tulossa sota. Mutta kyllä, ajattelen sitä mahdollisuutta silti, ehkä koska mun isovanhemmat ovat kokeneet sodan, eivät lapsina vaan nuorina aikuisina, suunnilleen samanikäisinä kuin mä oon nyt, ja rauhanaika on aina tuntunut musta sen takia ajanjaksolta, joka saattaa olla väliaikainen.

Tiedän myös, että pohjimmiltaan tässä mun ahdistuksessa ei ole kyse Ukrainasta tai vuoden 2090 merenpinnan noususta.

Oon tuntenut itseni ailahtelevaiseksi viime aikoina. Joinakin päivinä tuntuu tosi onnelliselta, joinakin ihan tavalliselta, joinakin pelottaa tajuttomasti. Erityisesti iltaisin. Yhtenä iltana olin tekemässä ruokaa, kun alkoi ahdistaa ja pelottaa, en enää muista tarkasti mikä, mutta varmaan joku edellä mainitsemani asia, se että Helsinkiä aletaan pommittaa tai joku mun läheinen jää auton alle esimerkiksi. Paistoin tofuja pannulla ja nyyhkin ja sanoin mun tyttöystävälle, että mä vaan haluisin elää sellasta tavallista elämää. Ja että miks pitää tapahtua niin surullisia asioita.

Tavallisella elämällä tarkoitan esimerkiksi tätä: Käyn töissä. Kirjoitan. Mulla on ystäviä, parisuhde ja ehkä joskus perhe. Käyn juhlissa ja järjestän sellaisia itse. Juon säännöllisesti viiniä läheisten kavereiden kanssa. Joogaan, meditoin, opiskelen, neulon, leivon, kävelen, luen.

Kaikki tämä riittäisi mulle hyvin. En haaveile isosta talosta, Malediiveista tai fine dining -illallisista, vaikka toki mullakin on omat suureelliset haaveeni. Haluaisin vaan elää paikassa, jossa on turvallista ja jossa luonnosta pidetään huolta (tai tarkemmin sanottuna jätetään se rauhaan ja tunnustetaan myös oma asemamme osana luontoa).

Haluaisin siirtolapuutarhamökin, metsäkävelyjä, uintiretkiä, rakastelua, kauniita aamiaisia ja kivoja arkipäiviä.

Ajoittain kuitenkin tuntuu siltä, että maailmanpolitiikin johtohahmot joko pelaavat jotain pikkumaista peliä, jonka nappuloina on koko ihmiskunta, tai vaihtoehtoisesti eivät tee mitään niille asioille joille pitäisi tehdä jotain, koska heidän ei tarvitse miettiä millaista on elää 2090-luvulla.

Tiedän että tällaisten yleistysten tekeminen saattaa kuulostaa yksinkertaiselta ajattelulta, mutta siltä musta joka tapauksessa tuntuu olla nuori aikuinen tässä maailmassa. Elän juuri nyt sitä ajanjaksoa, jonka aikana jotkin asiat mun elämässä saattavat muodostua pysyviksi, ja haluaisin vain keskittyä niihin juttuihin, haluaisin tehdä töitä ja hengailla rakastamieni ihmisten kanssa, enkä ajatella sitä, onko täällä muutaman vuosikymmenen kuluttua vain karrelle palanutta maata ja raunioita jäljellä.

Onneksi tavallista, hyvää elämää on kuitenkin ollut. On normaalia arkea, joka pitää mut kiinni jossain tavallisuuden syrjässä ja palauttaa mut takaisin reaalitodellisuuteen niistä ”tankkeja Manskulla” -skenaarioistani. Kun pidän oppitunteja, en todellakaan pysty ajattelemaan pommikoneita, kun lauseenvastikkeissa ja keskiajan kirjallisuudessa on jo niin paljon ajateltavaa.

On myös sellaisia päiviä ja iltoja, jotka puolestaan saavat mut unohtamaan kaiken keskiajasta ja verbien taivuttamisesta.

Muutama viikko sitten nähtiin mun pienen kaveriporukan kanssa sunnuntai-iltana. Oltiin puhuttu sunnuntai-iltapäivän kahveista, mutta lopulta illasta tuli sellainen, että saavuttiin kaikki paikalle vasta viiden jälkeen, juotiin skumppaa ja mentiin kotiin yömyöhään. Kiitin monta kertaa illan aikana sekä mielessäni että ääneen sitä, että silloin oli koeviikko ja mulla oli opetukseton päivä seuraavana päivänä.

En muista enää tarkasti, mistä me juteltiin silloin. Muistan vain, että olin koko päivän hyvällä tuulella, vaikka sinä viikonloppuna oli ollut myös surullisia asioita läsnä, että kasasin lautaselleni kuivattuja viikunoita ja pähkinöitä ja sokeroituja manteleita, makoilin kaverin sängyllä välillä selälläni ja välillä mahalteen ja että me kaikki neljä istuttiin tutuilla paikoillamme; sängyllä, nojatuolissa ja rahilla, siinä missä oltiin totuttu istumaan.

Kun lähdettiin kotiin, käveltiin yhden kaverin kanssa viereiseen risteykseen, josta mä menin sporapysäkille ja kaveri hyppäsi pyöränsä selkään. Ehdittiin kävellä alaovelta vain muutama askel, kun iso lumikokkare putosi katolta lätsähtäen meidän eteen. Aidat ja varoituskyltit olivat olleet sillä kadulla ihan syystä.

Siirryttiin jalkakäytävältä autotielle, halattiin risteyksessä ja mä menin odottamaan sporaa.

Ratikka kierteli kotimatkalla melkein koko kantakaupungin läpi. Istuin siellä ja ajattelin, että toivottavasti se putoava lumi ainoastaan tuntui pahaenteiseltä mutta ei oikeasti ollut sitä, toivottavasti pyöräilevä ystävä ei kaadu eikä kukaan osu jonkin toisen korkealta syöksyvän lumikasan alle.

Viikko sitten, ystävänpäivänä, ajattelin että olisi kiva nähdä jotain ystävää tänään. Niinpä laitoin viestiä yhdelle kaverille ja me mentiin kahville illalla. Sellaisia iltoja mä tarkoitan, kun puhun hyvästä elämästä: että voi tavata lyhyellä varoitusajalla ja olla ulkona myöhään, vaikka on maanantai.

Kun kävelin sen jälkeen Kallion virastotalon pysäkille, siihen tuli samaan aikaan kaksi vanhaa herraa. Toinen niistä sanoi toiselle, että mene vaan, kyllä minä nyt pärjään tässä ja oli mukava nähdä.

Kun jäimme siihen sen miehen kanssa kahdestaan, hän alkoi jutella mulle ja kertoi entisestä asunnostaan Hakaniemessä. Kävi ilmi, että hänkin asui nyt Meikussa, ja me puheltiin hetken aikaa Keskuspuistosta ja siitä, miten mukavaa siellä on kävellä.

Mulle tuli tosi hyvä mieli siitä jutteluhetkestä ja siitä, kun jäin sporan päätepysäkillä pois ja näin, miten vanha herra lähti kävelemään omaan kotiinsa mustassa tuulipuvussaan. Ehkä elämä 2090-luvulla ei ole niin huonoa, jos se voi olla tuollaista, mä ajattelin. Haluun vielä 90-vuotiaanakin elää samanlaista elämää, sellaista että käyn samojen kavereiden kanssa Kalliossa kahvilla ja tuun maanantai-iltana ysin jälkeen kotiin.

Toissapäivänä pidin mun luona laskiaisbrunssin ja kutsuin sinne joitakin ystäviä. Mitä lähemmäs lauantai tuli, sitä enemmän mua hermostutti se, että olin ajatellut leipoa brunssille pullaa. En oo koskaan oikein oppinut tekemään hiivataikinaa kunnolla, tai etenkään vaivaamaan tai nostattamaan sitä. Viime viikolla kuitenkin katsoin pari youtube-videota, ostin perjantaina töiden jälkeen puolikarkeita vehnäjauhoja ja muita tarvikkeita ja päätin yrittää.

No sehän meni taas kerran vähän pieleen. Onnistuin vaivaamaan taikinaa niin, että se irtosi vähän helpommin kulhon reunoista, mutta siinä vaiheessa sekä aikaa että jauhoja oli kulunut jo niin paljon, että en halunnut käyttää kumpaakaan enää enempää. Kohottamisen jälkeen taikina oli niin tahmeaa, etten saanut muotoiltua siitä minkäänlaisia pyöreitä muotoja, ja uunissa ne valtavat pullat vain levisivät ja lässähtivät.

Olin koko urakan jälkeen niin väsynyt ja ärsyyntynyt, että itkin vessassa ja pullataikinan ääressä ja sängyllä yhteensä suunnilleen tunnin. Se, että en osaa tehdä jotain asiaa, joka vaikuttaa musta yksinkertaiselta, saa mut välillä raivon partaalle. Siksi oon opetellut niin monia ”yksinkertaisia” asioita, kuten kirjoittanut lukiossa pitkän matikan ja opiskellut opettajaksi.

Kun mun tyttöystävä tuli myöhään illalla kotiin, se löysi mut essu päällä sängyltä ja lohdutti mua sanomalla, että oon liian itsekriittinen ja että leipominen on vaikeaa. Se oli ihan totta. Ja tiesin myös, ettei siinä itkemisessä taaskaan ollut kyse vain niistä pullista. En vain ollut itkenyt pitkään aikaan kunnolla, ja kun aloitin, muistin tosi monta asiaa, jotka olivat odottaneet vuoroaan tulla itketyiksi.

Seuraavana aamuna en enää kyynelehtinyt vaan olin ratkaisukeskeinen. Kävin alkossa ja ostin pari pulloa skumppaa, palasin kotiin, pilkoin pullat pieniksi palasiksi, vaahdotin kauravispin, leikkasin leipää ja hedelmiä ja asettelin lasit ja lusikat pöydälle odottamaan vieraita.

Brunssi oli loppujen lopuksi tosi mukava. Kerroin kaikille siitä, miten olin vaivannut sitä ”vitun taikinaa” ainakin puoli tuntia edellisenä iltana, ja että laskiaispullat tarjoiltaisiin nyt murennetussa muodossa. Kaikki sanoivat hyväntahtoisesti, että pulla oli silti hyvää. Avasin skumppapulloja, tarjoilin mimosaa, silitin vieressä istuvan tyttöystävän polvea aina, kun toinen käsi oli vapaa.

Katselin sohvalla ja sängyllä istuvia kavereita. Ne kertoivat kuulumisiaan, yksi neuloi, kaikki asettelivat mimosalasinsa tarjoilupöydälle tai lattialle jalkojen juureen. Kun muut olivat lähteneet, ydinporukka jäi (sanon tämän täysin arvottamatta keitään ystäviäni), sängylle jäivät makoilemaan ne joiden kanssa yleensä eniten vietän aikaa.

Silloin onni tuntui erityisen suurelta. Valoisa päivä oli hämärtynyt, kynttilät paloivat ikkunalaudalla.

Myöhemmin illalla mua alkoi taas itkettää. Kun sanoin että oon ollut ailahtelevainen, todella tarkoitin sitä…

Välillä itkettää surun takia. Välillä musta taas tuntuu niin rakastuneelta, että sitä on vaikea kestää. Kun ajattelen rakkautta ja tunnustelen sitä tunnetta, se tuntuu laajalta, mutta myös teräväreunaiselta. Koen yhtä aikaa sekä sen hyvää tekevän voiman että kääntöpuolen, menetyksen pelon.

Nyyhkin jälleen ja puhuin mun tyttöystävälle siitä, miten hauraalta elämä juuri nyt tuntuu. Jos on menettänyt äskettäin yhden ihmisen, kuka tahansa muu vaikuttaa olevan saman sattumanvaraisen vaaran polttopisteessä, milloin vain joku voi kävellä kapealla jalkakäytävällä ja jäädä maahan putoavan nuoskalumen alle.

Matkin yhtä tiktok-ääntä, jossa joku sanoo, että joka päivä mä vaan herään ja pelleilen ja sanoin, että joka päivä mä vaan herään ja puhun kuolemasta. Tunnen olevani jonkinlainen mustaan kaapuun pukeutunut surun lähettiläs, joka muistuttaa muita ihmisiä siitä, että elämä on kärsimystä ja tämä iloinen elo maan päällä loppuu joskus. Jostain syystä mun ympärillä on silti ihmisiä, jotka jäävät. Onneksi.

Sunnuntaina tein mukavia asioita yksin kotona ja tunsin oloni paremmaksi. Illalla lähdin alepaan ostamaan poppareita ja dippiä, kun törmäsin mun seinänaapuriin rapussa ja me juteltiin kuulumisista hetken aikaa. Se oli kivaa siihen asti, kun mun naapuri sanoi eräänlaisena loppukaneettina että ”no, toivotaan ettei nyt tule sotaa!”

Kuljin sen jälkeen lähikauppaan hitaasti ja liukastellen ja ahdistuneena. Ylitin Manskun ja ajattelin panssarivaunuja, mietin sipsihyllyllä että mitä jos tämä turvallinen elämä on joskus vain kaukainen muisto.

Kotona yritin kuitenkin parhaani mukaan päästä ahdistuksesta yli. Luin Hesarista joitain Niinistön rauhoittavia sanoja, lähetin ääniviestin tyttöystävälle ja sekoitin dippijauheen kaurafraicheen.

Hetken kuluttua sama naapuri kysyi, haluaisinko siltä joitain vanhoja Anna- ja Käsityö-lehtiä. Vastasin viestiin että joo, ja pian naapuri soittikin ovikelloa ja ojensi lehdet ovenraosta.

Istuin sohvalle poppari- ja dippikulhojen kanssa, asettelin viltin jalkojen päälle ja avasin ensimmäisen lehden. Puolen tunnin kuluttua olin selaillut sen läpi, ja musta tuntui rauhallisemmalta.

Kokemuksesta mä tiedän, että suurten surujen aikana määrittävin tunne ei välttämättä ole suru vaan ahdistus. Kun saa muistutuksen siitä, että ennemmin tai myöhemmin kaiken rakastamansa menettää, on luonnollista pelätä enemmän epätodennäköisiäkin asioita.

Tänään kaikki on joka tapauksessa hyvin. Ihan pian, itse asiassa viiden minuutin kuluttua mun pitäisi pakata, tiskata ja lähteä juna-asemalle. Meen talvilomaretkelle mun lapsuuden mummolamaisemiin. Istun junassa pari tuntia tyttöystävän vieressä, syön eväitä, luen kirjaa.

Yritän säilyttää rauhan, toivon ja tunteen siitä, että johonkin pysyvään voi olosuhteista huolimatta uskoa.