Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin + runojen lukemisesta
Viime viikkoina olen ollut vuoroin väsynyt, voimaa täynnä, onneni kukkuloilla, jotenkin repaleinen ja kuumeinen, tanssinut monena perjantai-iltana itseni väsyksiin ja maannut kokonaisia lauantaipäiviä pienessä kodissani, enkä todellakaan ole joogannut tai lukenut kirjoja tarpeeksi. Olen kuitenkin yrittänyt selailla tai kuunnella kirjoja työmatkoilla, edes muutaman runon yhteen suuntaan mennessä. Tuukka Pietarisen esikoiskokoelman lukeminen on tuntunut kiireisen ja pimeän kuukauden keskellä raikkaan veden juomiselta ja samaan aikaan jotenkin juovuttavalta, toiseen maailmaan siirtymiseltä.
Nainen kulkee pitkää suoraa tietä, joka tosiaan on niin suora,
ettei noudata maanpinnan kaltevuutta vaan jatkuu painovoimasta
huolimatta kohti… Hän liikkuu tietä ajassa niin kuin olisi suunta.
Moni on yrittänyt tätä vaarallista matkaa ja tien viertä rajaavassa
ojassa onkin useita elämään väsyneitä matkaajia. Nainen ei
kuule heidän kuorsaustaan vaan jatkaa tietä niin sokeana, ettei
näe, miten yksi on nukahtanut keskelle tietä.
Eikä hän voi ymmärtää, että tähän hänen on kompastuttava,
tähän hänen sokeutensa päättyy, niin kuin ei tiellä nukkuvakaan
voi vielä nähdä sitä kirkkautta, joka hänet syvästä unesta
herättää.
Musta nykyrunouteen suhtaudutaan aivan liian usein hirveän negatiivisesti tai jopa pelokkaasti, siitä puhutaan vaikeasti ymmärrettävänä ja haikaillaan takaisin johonkin modernismia edeltävään aikakauteen, jolloin runossa oli loppusoinnut ja asiat olivat muutenkin oikeassa järjestyksessä. Runouden ja ymmärryksen laittaminen samaan lauseeseen on musta omituista. En lue runoja kuin perkaisin kalaa: en halua tietää, mitä kaikkea runo on ahmaissut tai pitää sisällään, vaan haluan ihailla sen muodostamaa kuvaa, liikettä tai tunnetta. Voin tietysti ottaa järeitäkin työkaluja käyttöön ja analysoida runon rytmiä, puhujaa tai kuvallisuutta, mutta tunnekokemus on aina kaikkein tärkein.
Käsitän lukemisen siten, että astun runoon kuin heittäytyisin mereen uimaan, ja katson millaisessa aineessa vellon. Miltä ympärilläni näyttää, mitä muistoja se herättää? Mitkä palaset sisälläni liikahtavat, minne syntyy uusia yhteyksiä?
Esimerkiksi ylläolevan runon viimeisen säkeistön kohdalla ajattelen heti rakastumista. Kirkkaan valon ja sokaistumisen samanaikaista vaikutusta, inhimillistä kompastumista matkalla kohti jotain, mikä tuntui aluksi tärkeältä tavoitteelta, mutta jäi saavuttamatta. Oliko se sittenkään niin tärkeää? Entä omassa elämässäni, hyväksynkö itse ne erheet joita teen, luotanko siihen, että olen kulkemassa oikeaan suuntaan, vaikka en tiedä minne?
Kesken uinnin yksi tajuaa allaan vellovan meren syvyyden ja
jähmettyy kauhusta. Hän unohtaa ajan ja tilan, kääntyy
sisäänpäin kunnes on vettä tiheämpi ja alkaa vajota.
Toinen ei koskaan havahdu ymmärtämään tuota syvyttää ja
pienikin aalto saa hänet taistelemaan hengestään, suolavettä
silmissään ja korvissaan, suuntavaistonsa kadottaneena hän ui
kohti ulappaa.
Tästä runosta ajattelen, että se kuvaa kahta erilaista suhtautumistapaa elämään, ja molemmat niistä johtavat tuhoon. Yhdenlaiset ihmiset romahtavat äkillisesti kaiken painosta mahdollisesti menestyksekkään elämän keskellä, toiset kärsivät päivästä toiseen, eivätkä koskaan löydä oikeaa suuntaa.
Vielä yksi runo, joka kuvaa musta tietämisen ja ymmärryksen halua:
Verhoa esittävä maalaus, jonka jokainen katsoja yrittää vetää
sivuun maalauksen tieltä
Niin kuin kohinan usein huomaa
vasta kun se on lakannut
Niin kuin unia ei ehkä lainkaan muisteta
Niin kuin unet ehkä ainoastaan kerrotaan
Runoja ja muitakin taideteoksia käsitellään musta usein niin kuin ne olisivat juuri verhon takana olevia maalauksia, jotka täytyy saada paljastaa, koska eihän verho itsessään voi vielä olla mitään. Ne halutaan pilkkoa ja luokitella kuin tuntemattomat eläimet, niitä täytyy ymmärtää ja jollei niitä käsitä, voi syyttää joko itseään tai lusmua taiteilijaa, joka käyttää apurahoja hyödyttömien asioiden luomiseen.
Runoudessa ei musta kuitenkaan ole kyse ymmärryksestä vaan tuntemisesta. Lukukokemuksen jälkeen ei pitäisi olla sellainen olo, että on ymmärtänyt kaiken vaan sellainen, että on löytänyt ymmärryksensä rajat ja tajuaa, että on olemassa asioita myös niiden takana, että on nähnyt välähdyksen omaisen hetken jotain niiden tuolla puolen.
Lukekaa Tuukka Pietarista, runoutta, novelleja, esseitä, kaikkea sellaista mikä ei yleensä kurkota käsiänne kohti. Ja hyvää joulukuun ensimmäistä viikkoa <3
