Ei toistoa saa, variointeja vaan…

Näin yhden mun kaverin facebook-postauksessa tosi kauniin lauseen: ”Hyväksy mielen vuodenajat.” Se tuntui kiteyttävän kaiken, mitä ajattelen onnellisuudesta ja mielialojen vaihtelusta. Olen vahva neljän vuodenajan kannattaja, enkä käsitä sellaista hömpötystä, että lennetään aina pimeän vuodenajan alkaessa jonnekin, missä silloin sattuu olemaan kesä. (En tuomitse sellaista, en vain ymmärrä.) Marraskuu on tietysti kamalaa täällä, mutta miten ihana on muutaman kuukauden jälkeen huhtikuu, kun valo ryöppyää yli äyräidensä ja ulkona täytyy riisua hanskat, kun tulee liian kuuma?

Tiedän että kuulun maailman hyvinvoivimpiin ihmisiin: asun rikkaassa valtiossa, mua ei syrjitä esimerkiksi etnisen taustani takia ja olen korkeasti koulutettu. Mulla on perhe, ystäviä ja töitä, eikä juuri nyt mitään massiivista syytä olla onneton. Oikeastaan mulla olisi kaikki mahdollisuudet olla hyvin onnellinen, ja niin olenkin – aina välillä. Mä en kuitenkaan kestä sitä, miten onnellisuus on meidän yhteiskunnassa brändätty samalla tavalla kuin vesipullot tai ryppyvoiteet. 

Lehdissä kirjoitetaan ihmisistä, jotka ovat kokeneet kovia ja sen jälkeen vihdoin oppineet olemaan onnellisia. He ovat tajunneet, että onni on asennekysymys, eikä mitään muuta. Onnettomuus tunnutaan laskevan ihmisen omaksi syyksi pikemmin kuin olosuhteista johtuvaksi. Pitää osata nauttia hetkestä ja nähdä pienten yksityiskohtien kauneus.

… juuri tällaista kauneutta ei saa samanlaista… 

Olen samaa mieltä siitä, että täydellistä elämää ei ole kellään, ja että lyhyet, kauniit hetket – auringonnousut työmatkalla tai kaverin kanssa juodut kahvit – ovat parhaita kaikista, mutta oon kyllästynyt tuntemaan paineita siitä, että lähestulkoon koko ajan pitäisi olla onnellinen. Mä en ole, ja se on luonnollista ja normaalia.

Sellainen puhdas, autuas onni on katoavaista ja lyhytkestoista, se yllättää, mutta sen kokee harvoin. Sitten on elämän perusonnellisuutta, sellaista ettei ole kovin suuria huolia näköpiirissä, päivät rullaavat eteenpäin ja illalla voi mennä tyytyväisenä nukkumaan. Molemmat näistä tunteista ovat kyllä alttiimpia tulemaan luokseni silloin, kun itse kutsun niitä, kun olen herkkä niille, mutta aina ei ole sellainen olo. Etenkin jälkimmäinen, pitkään jatkuva, normaali onnellisuus vaatii ainakin mun elämässä tiettyjen kriteereiden täyttymistä.

Vaikka elämä ei varmaan koskaan ole sataprosenttisesti sellaista kuin haluaisin, mä tarvitsen muutamia perustavanlaatuisia asioita voidakseni olla jokseenkin huoleton:

1. tarpeeksi sosiaalista elämää
2. työn, joka on mielekästä ja turvaa toimeentuloni
3. asunnon alueelta, jossa en tunne olevani eristyksissä
4. sen että läheisilläni on kaikki hyvin.

Viimeiset pari vuotta ovat olleet elämäni onnellisimpia, mutta ajoittain myös vaikeita. Välillä on tuntunut siltä, kuin mulla olisi ollut neljä kuppia täytettävänä, mutta vain kolme jäätelöpalloa: aina kun jokin asia (esim. työurani) on lähtenyt nousuun, jokin toinen (esim. ihmissuhteet) on laskenut maan alhoon. 

… tartutaan kii, painetaan sydämiin…

Kaiken tämän tasapainottoman elämän keskellä olen tullut siihen tulokseen, että kun rakkaushuolet kirvelevät rintaa tai työpaikan löytäminen stressaa, ei tarvitse väkisin yrittää kääntää suupieliä ylöspäin. Jos joku elämän jäätelöpalloista (okei, nyt tää vertaus alkaa kuulostaa vähän oudolta) sulaa lätäköksi, mulla ei ole mitään velvollisuutta mennä tuijottelemaan auringonlaskuja tai tatuoimaan tyhjänpäiväistä mietelausetta reiteeni. Saan velloa onnettomuudessa, valittaa siitä muille, olla huonolla tuulella. 

Silloin ajattelen, että tämä nyt on vaan tällaista, päässäni on näköjään pakkasta ja lumimyrskyä, mutta todennäköisesti se ei kestä yhtä kauan kuin oikea talvi. Yksinäisyys saattaa poltella hetkellisesti syvällä sisälläni ja ahdistus olla tumma peitto, joka kietoo minut sisälleen joinain iltoina, mutta aivan varmasti jossain vaiheessa, melko pian, tulee taas parempia päiviä.

Ja sitten kun kupit ovat taas täynnä, kaikki on mainiosti, viikkoni ovat täynnä kivoja viini-iltoja ja uusiin ihmisiin tutustumista, töissä sujuu hyvin, kukaan perheenjäsen ei kärsi mistään vakavasta sairaudesta ja kirjoittaminen tuntuu pitkästä aikaa kevyeltä, niin ai että! Sellaisina hetkinä, päivinä, viikkoina mä pursuilen onnea, hymyilen paljon, olen ainakin omasta mielestäni kavereiden seurassa nokkela ja kaikkien seurassa viehättävä, oma tavallinen itseni.

Sitä tunnetta ei tarvitse pakottaa tai ajatella sen kummemmin. Kun onni on taas löytänyt uoman jossa virrata, se saapuu luokseni luonnostaan.

… tämä hetki, tämä onni. (Chisu)