Pyörteitä vedessä ja muualla
Jos joku kysyisi multa, mikä oli joululoman paras hetki, vastaisin että se, kun tulin yhtenä lauantai-iltana bussilla kotiin, kuuntelin musaa (ensimmäinen biisi, joka mun viikon suosituksista alkoi soimaan, oli Liiman Life is dangerous) ja katselin ikkunasta tyhjiä, lumisia katuja ja jään peittämää merta. Sen päällä lumi pyörteili ja kasautui keoiksi, niin kuin aallonharjat olisivat jäätyneet niille sijoilleen.
Kuulostaa ehkä vähän oudolta vastaukselta, kun paljon muitakin kivoja hetkiä on ollut: oon esimerkiksi syönyt ihanaa graavisiikaa joulupöydässä, nähnyt sukulaisia ja kavereita, pussaillut vuoden vaihtuessa ja neulonut ja katsonut L-koodia ja Emily in Paris -sarjaa. Olin Berliinissäkin viime viikolla (siitä lisää myöhemmin).
Oikeastaan se lauantai-illan bussimatka olikin niin maaginen juuri siksi, että edeltävät pari viikkoa olivat kohdelleet mua hyvin.
Joululoma tuntui kerrankin tarpeeksi pitkältä. Oli ihanaa nukkua joka yö tarpeeksi, katsoa telkkaria aamupäivisin, tehdä ruokaa rauhassa iltaisin ja unohtaa työasiat aivan kokonaan. Työjutut tuntuivat kaukaisilta ja turhanpäiväisiltä siinä iltapäiväkahvien, pitkien kävelyjen ja kirjojen lukemisen täyteisessä elämässä.
Olin niin väsynyt vikoina työpäivinä ennen lomaa, että mä tunsin romahtavani ihan pienten asioiden takia, kuten siksi että pitäisi tiskata ennen nukkumaanmenoa tai valita seuraavan päivän vaatteet. Parin viikon aikana oon kuitenkin onneksi ehtinyt elpyä. Muistan taas, miltä tuntuu elää: lomalla sen näkee, millaista oma elämä todella on, kun esimerkiksi ahdistavia ajatuksia ei voi peittää työnteolla.
Aiemmin oon kärsinyt välillä jonkinlaisesta loma-ahdistuksesta, koska oon pelännyt sitä, että oon lomalla liikaa yksin omien murheideni kanssa. Nyt sellaista tunnetta ei kuitenkaan tullut. Se kertoo varmaan siitä, että monet asiat ovat tosi hyvin.
Vietin uudenvuodenaaton mun tyttöystävän ja hänen kavereidensa kanssa. Mulla oli vähän ikävä mun ystäviä, jotka eivät voineet eri syistä osallistua mihinkään yhteisiin juhliin. Mutta ei se haitannut, voin nähdä omia kavereita muinakin päivinä.
Kun mentiin hieman ennen keskiyötä ulos parkkipaikalle ja vuosi hetken kuluttua vaihtui, en ensin tajunnut että se tapahtui. Kukaan ei laskenut numeroita kymmenestä alaspäin, kuten yleensä. Yhtäkkiä ilotulitukset vain ryöpsähtivät pilviselle taivaalle, ne eivät enää olleet satunnaisia räjähdyksiä, niin kuin aiemmin, vaan jatkuvaa vinkunaa, papatusta ja suhinaa.
Oon joskus ajatellut, että tuntuu tärkeältä viettää uusivuosi läheisten ihmisten kanssa, koska silloin me saatetaan toisemme vuodenvaihteen yli kädestä pitäen. Tänä vuonna se tapahtui kirjaimellisesti. Ensin yritin repiä skumppapullon korkin ympäriltä foliota irti, sen jälkeen halattiin ja mä pitelin pullonsuusta kiinni toisella kädellä, kun kiedoin käteni eri ihmisten ympärille, ja vielä uudestaan sen ihmisen ympärille, jota ensimmäisenä olin halannut.
Käveltiin yöllä kotiin parin kilsan matka, ja se lumessa tarpominen suunnilleen seitsemän eri alkoholiannoksen jälkeen tuntui musta kohtuuttoman väsyttävältä. Jätin puoliksi juodun skumppapullon johonkin matkan varrelle, raahauduin eteenpäin ja valitin koko matkan siitä että en jaksa enää.
Me ohitettiin talo, jossa mun menehtynyt ystävä asui joskus hetken aikaa. En ollut ajatellut asiaa koko iltana, mutta koska olin humalassa, väsynyt ja kylmissäni, suru pääsi hyökymään mun sisälle avoimista ovista.
Ajattelin niitä havainnekuvia, joita oon nähnyt uppoavasta Estoniasta, siitä kun keulavisiiri murtuu ja putoaa veteen eikä mitään ole enää tehtävissä, ja alimmat kerrokset täyttyvät ensin.
En oo minkään romahduksen reunalla, en oo itkenyt kovin paljon enkä ajattele surullisia asioita koko ajan, mutta pahaenteinen tunne värittää nyt kaikkien päivien taustoja.
Kun pääsin sänkyyn hiljalleen pyörivän katon alle ja sain nukkua myöhään, tuntui kuitenkin hyvältä herätä siitä vuoteesta toisen ihmisen vierestä. Ikkunan yllä roikkuvasta pienestä diskopallosta heijastui valopisteitä vastakkaiseen seinään. Olin levännyt ja nälkäinen, huone ei pyörinyt enää juuri ollenkaan, vain aivan hitaasti, yhtä hitaasti kuin maa talon alla.
Nyt kun kirjoitan tällaisista hetkistä, tai mun tyttöystävästä, huomaan epäröiväni. En tiedä mitä kaikkea kertoisin ja mitä haluan pitää itselläni.
Sen voin ainakin sanoa, että tämän vuoden alku tuntuu kaikesta huolimatta kevyemmältä kuin edellisvuoden.
Monet asiat tuntuvat kevyemmiltä: esimerkiksi ne aamut kun lähden töihin aikaisin, ja juuri ennen lähtöä saan istua sängynreunalla kauluspaidassa ja silittää unisia kasvoja.
Kun tulin bussilla kotiin sinä yhtenä lauantai-iltana, vuoden ensimmäisen päivän iltana, musta tuntui siltä niin kuin puiden oksat olisivat koskettaneet mua, kun ne osuivat bussin ikkunaan Aleksis Kiven kadulla. Siitä vierestä, niiden puiden alta, olin kesäöinä pyöräillyt.
Katselin ulos pimeään, ja katsoin tarkasti kaikkia niitä koteja, toisenlaisia maailmoja, joita valaistuissa huoneissa näkyi.
Ihmiset tekivät samoja askareita kaikissa asunnoissa, nostivat ruoan uunista pöydälle, ojentautuivat ottamaan laseja kuivauskaapista, istuivat sohvalle telkkarin ääreen. En nähnyt kunnolla, vain välähdyksiä, mutta pystyin kuvittelemaan, niin samanlaisia kaikkien elämät loppujen lopuksi ovat.
Oon ajatellut viime aikoina monta kertaa, että elämä on vain pyörre vedessä. Se on lapsi joka istuu rattaissa ja laskee, kuinka monta hevosta on Keskuspuiston aitauksen sisällä – yksi, komme, nejjä – ja juoksee sen jälkeen holtittomasti hiekkatiellä, on ryntäämässä jokaista kovaa vauhtia ajavaa pyöräilijää kohti.
Välillä musta tuntuu, että oon tempautunut siihen pyörteeseen hurjemmin kuin olisin halunnut. Joinain iltoina mua pelottaa, että kaikki läheiset katoavat ilman ennakkovaroitusta, ja pyydän niitä käyttämään heijastimia ja olemaan menemättä jäälle kävelemään, vaikka en itsekään noudata näitä neuvoja.
Välillä taas tuntuu, että löydän myrskynsilmästä paikan, jossa on tyyntä.
Tuun töistä kotiin ja kuuntelen bussissa biisejä, joita en tunnista, mutta jotka rauhoittavat mua. Moottoritietä reunustavat puut sulautuvat yhteen harmaaksi seinämäksi.
Kävelen ystävän kanssa lumisen Keskuspuiston ympäri, melkein Maunulaan asti ja takaisin ja ajattelen, että tuon sillan alla haluan ensi kesänäkin tanssia.
Tai istun sängynreunalla. Pitäisi viedä kahvikuppi tiskialtaaseen ja pukea takki ja kengät ja maski. Mutta hetken vielä, tässä missä tummat hiukset pyörteilevät tyynyllä.
Siirrän ne korvan taakse, ennen kuin lähden.
