Pyörteitä vedessä ja muualla

Jos joku kysyisi multa, mikä oli joululoman paras hetki, vastaisin että se, kun tulin yhtenä lauantai-iltana bussilla kotiin, kuuntelin musaa (ensimmäinen biisi, joka mun viikon suosituksista alkoi soimaan, oli Liiman Life is dangerous) ja katselin ikkunasta tyhjiä, lumisia katuja ja jään peittämää merta. Sen päällä lumi pyörteili ja kasautui keoiksi, niin kuin aallonharjat olisivat jäätyneet niille sijoilleen.

Kuulostaa ehkä vähän oudolta vastaukselta, kun paljon muitakin kivoja hetkiä on ollut: oon esimerkiksi syönyt ihanaa graavisiikaa joulupöydässä, nähnyt sukulaisia ja kavereita, pussaillut vuoden vaihtuessa ja neulonut ja katsonut L-koodia ja Emily in Paris -sarjaa. Olin Berliinissäkin viime viikolla (siitä lisää myöhemmin).

Oikeastaan se lauantai-illan bussimatka olikin niin maaginen juuri siksi, että edeltävät pari viikkoa olivat kohdelleet mua hyvin.

Joululoma tuntui kerrankin tarpeeksi pitkältä. Oli ihanaa nukkua joka yö tarpeeksi, katsoa telkkaria aamupäivisin, tehdä ruokaa rauhassa iltaisin ja unohtaa työasiat aivan kokonaan. Työjutut tuntuivat kaukaisilta ja turhanpäiväisiltä siinä iltapäiväkahvien, pitkien kävelyjen ja kirjojen lukemisen täyteisessä elämässä.

Olin niin väsynyt vikoina työpäivinä ennen lomaa, että mä tunsin romahtavani ihan pienten asioiden takia, kuten siksi että pitäisi tiskata ennen nukkumaanmenoa tai valita seuraavan päivän vaatteet. Parin viikon aikana oon kuitenkin onneksi ehtinyt elpyä. Muistan taas, miltä tuntuu elää: lomalla sen näkee, millaista oma elämä todella on, kun esimerkiksi ahdistavia ajatuksia ei voi peittää työnteolla.

Aiemmin oon kärsinyt välillä jonkinlaisesta loma-ahdistuksesta, koska oon pelännyt sitä, että oon lomalla liikaa yksin omien murheideni kanssa. Nyt sellaista tunnetta ei kuitenkaan tullut. Se kertoo varmaan siitä, että monet asiat ovat tosi hyvin.

Vietin uudenvuodenaaton mun tyttöystävän ja hänen kavereidensa kanssa. Mulla oli vähän ikävä mun ystäviä, jotka eivät voineet eri syistä osallistua mihinkään yhteisiin juhliin. Mutta ei se haitannut, voin nähdä omia kavereita muinakin päivinä.

Kun mentiin hieman ennen keskiyötä ulos parkkipaikalle ja vuosi hetken kuluttua vaihtui, en ensin tajunnut että se tapahtui. Kukaan ei laskenut numeroita kymmenestä alaspäin, kuten yleensä. Yhtäkkiä ilotulitukset vain ryöpsähtivät pilviselle taivaalle, ne eivät enää olleet satunnaisia räjähdyksiä, niin kuin aiemmin, vaan jatkuvaa vinkunaa, papatusta ja suhinaa.

Oon joskus ajatellut, että tuntuu tärkeältä viettää uusivuosi läheisten ihmisten kanssa, koska silloin me saatetaan toisemme vuodenvaihteen yli kädestä pitäen. Tänä vuonna se tapahtui kirjaimellisesti. Ensin yritin repiä skumppapullon korkin ympäriltä foliota irti, sen jälkeen halattiin ja mä pitelin pullonsuusta kiinni toisella kädellä, kun kiedoin käteni eri ihmisten ympärille, ja vielä uudestaan sen ihmisen ympärille, jota ensimmäisenä olin halannut.

Käveltiin yöllä kotiin parin kilsan matka, ja se lumessa tarpominen suunnilleen seitsemän eri alkoholiannoksen jälkeen tuntui musta kohtuuttoman väsyttävältä. Jätin puoliksi juodun skumppapullon johonkin matkan varrelle, raahauduin eteenpäin ja valitin koko matkan siitä että en jaksa enää.

Me ohitettiin talo, jossa mun menehtynyt ystävä asui joskus hetken aikaa. En ollut ajatellut asiaa koko iltana, mutta koska olin humalassa, väsynyt ja kylmissäni, suru pääsi hyökymään mun sisälle avoimista ovista.

Ajattelin niitä havainnekuvia, joita oon nähnyt uppoavasta Estoniasta, siitä kun keulavisiiri murtuu ja putoaa veteen eikä mitään ole enää tehtävissä, ja alimmat kerrokset täyttyvät ensin.

En oo minkään romahduksen reunalla, en oo itkenyt kovin paljon enkä ajattele surullisia asioita koko ajan, mutta pahaenteinen tunne värittää nyt kaikkien päivien taustoja.

Kun pääsin sänkyyn hiljalleen pyörivän katon alle ja sain nukkua myöhään, tuntui kuitenkin hyvältä herätä siitä vuoteesta toisen ihmisen vierestä. Ikkunan yllä roikkuvasta pienestä diskopallosta heijastui valopisteitä vastakkaiseen seinään. Olin levännyt ja nälkäinen, huone ei pyörinyt enää juuri ollenkaan, vain aivan hitaasti, yhtä hitaasti kuin maa talon alla.

Nyt kun kirjoitan tällaisista hetkistä, tai mun tyttöystävästä, huomaan epäröiväni. En tiedä mitä kaikkea kertoisin ja mitä haluan pitää itselläni.

Sen voin ainakin sanoa, että tämän vuoden alku tuntuu kaikesta huolimatta kevyemmältä kuin edellisvuoden.

Monet asiat tuntuvat kevyemmiltä: esimerkiksi ne aamut kun lähden töihin aikaisin, ja juuri ennen lähtöä saan istua sängynreunalla kauluspaidassa ja silittää unisia kasvoja.

Kun tulin bussilla kotiin sinä yhtenä lauantai-iltana, vuoden ensimmäisen päivän iltana, musta tuntui siltä niin kuin puiden oksat olisivat koskettaneet mua, kun ne osuivat bussin ikkunaan Aleksis Kiven kadulla. Siitä vierestä, niiden puiden alta, olin kesäöinä pyöräillyt.

Katselin ulos pimeään, ja katsoin tarkasti kaikkia niitä koteja, toisenlaisia maailmoja, joita valaistuissa huoneissa näkyi.

Ihmiset tekivät samoja askareita kaikissa asunnoissa, nostivat ruoan uunista pöydälle, ojentautuivat ottamaan laseja kuivauskaapista, istuivat sohvalle telkkarin ääreen. En nähnyt kunnolla, vain välähdyksiä, mutta pystyin kuvittelemaan, niin samanlaisia kaikkien elämät loppujen lopuksi ovat.

Oon ajatellut viime aikoina monta kertaa, että elämä on vain pyörre vedessä. Se on lapsi joka istuu rattaissa ja laskee, kuinka monta hevosta on Keskuspuiston aitauksen sisällä – yksi, komme, nejjä – ja juoksee sen jälkeen holtittomasti hiekkatiellä, on ryntäämässä jokaista kovaa vauhtia ajavaa pyöräilijää kohti.

Välillä musta tuntuu, että oon tempautunut siihen pyörteeseen hurjemmin kuin olisin halunnut. Joinain iltoina mua pelottaa, että kaikki läheiset katoavat ilman ennakkovaroitusta, ja pyydän niitä käyttämään heijastimia ja olemaan menemättä jäälle kävelemään, vaikka en itsekään noudata näitä neuvoja.

Välillä taas tuntuu, että löydän myrskynsilmästä paikan, jossa on tyyntä.

Tuun töistä kotiin ja kuuntelen bussissa biisejä, joita en tunnista, mutta jotka rauhoittavat mua. Moottoritietä reunustavat puut sulautuvat yhteen harmaaksi seinämäksi.

Kävelen ystävän kanssa lumisen Keskuspuiston ympäri, melkein Maunulaan asti ja takaisin ja ajattelen, että tuon sillan alla haluan ensi kesänäkin tanssia.

Tai istun sängynreunalla. Pitäisi viedä kahvikuppi tiskialtaaseen ja pukea takki ja kengät ja maski. Mutta hetken vielä, tässä missä tummat hiukset pyörteilevät tyynyllä.

Siirrän ne korvan taakse, ennen kuin lähden.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe

Kirja, joka mainitaan L-koodissa – ja muita suosituksia

Joululoma on tähän asti kohdellut mua hyvin: oon saanut nauttia sekä perheen, kavereiden, tyttöystävän että itseni seurasta, en oo ollut kipeänä ja joka päivä on ollut hauskaa jo kaksitoista päivää putkeen. Ja joululomaa on vielä puolet jäljellä, koko loppuviikko ja seuraava viikko.

Toivoin lomalta eniten sitä, että olisi aikaa lukea paljon kirjoja, ja nyt on ollut. Viime viikolla mulla oli kyllä joulukiireitä, mutta siitä lähtien kun pääsin nukkumaan mun uudessa pyjamassa jouluaattoiltana, oon keskittynyt suklaan syömiseen ja lukemiseen.

Tänä syksynä oon muutenkin yrittänyt lukea ja kuunnella kirjoja ahkerasti, ettei se vain jäisi kokopäivätyön ja vapaa-ajan huvitusten jalkoihin. Oon onnistunut siinä ihan hyvin. En oo ehtinyt kertoa näistä kirjoista instassa, niin kuin yleensä teen, mutta nyt teen tämän kirjasyksyn parhaista paloista koosteen tänne.

Tämän syksyn aikana oon lukenut ainakin tällaisia kirjoja:

Kanjoni / Niko Hallikainen 2020

Niko Hallikaisen esikoisromaanissa kuvataan miesten välisiä suhteita ahdistuneen ja mielenterveysongelmista kärsivän päähenkilön kautta. Pidin tässä teoksessa erityisesti sen kielestä, joka on raakaa, rumankaunista ja tiivistä. Hallikainen on lukenut romaanin itse äänikirjaksi, ja kuuntelin hänen ääntään bussimatkoilla töihin ja takaisin kotiin lumoutuneena teoksen kerronnasta. ”Sitten hän nosti peukkunsa pystyyn ja painoi sillä kämmentäni voimakkaasti omaansa vasten, ja kätemme vierähtivät pöydällä ympäri sivelemään toisiaan ja ajattelin, että tämä on totta, että tämä todella tapahtuu nyt.”

Vippi-ihmisiä / Silja Liukkonen 2021

Myös Vippi-ihmisiä on esikoisromaani. Sen päähenkilö ja puhekieltä käyttävä minäkertoja on nuori päihderiippuvainen nainen, joka yrittää selviytyä päivästä toiseen parhaan ystävänsä kanssa. Teos on synkästä aiheesta huolimatta sarkastinen ja hauska. Päähenkilö on fiksu, mutta kyynisen kuoren alla myös vilpittömän toiveikas oman tulevaisuutensa suhteen. Pidin tässäkin teoksessa sen aidon kuuloisesta kielestä ja siitä, että teoksessa kuvataan naisista kiinnostunutta naista jotenkin raikkaalla tavalla. ”Filmtownin muija oli nätimpi ku ikinä. Sitä katsoessa mä meinasin sekoo. – – Musta tuntui oudolta, vähän niinku läpinäkyvältä kun kiersin ja kaarsin siinä sen valtakunnassa ihan turkasen pajoissa.”

Voitto / Sofia Blanco-Sequieros 2021

Voitto on Blanco-Sequeiroksen esikoisesseekokoelma, jossa käsitellään muun muassa voittamiseen liittyviä tunteita ja voittamisen merkityksiä Cheekin, kultajuhlien, miekkailun ja miehisten avaruuselokuvien kautta. Mua kiinnosti erityisesti Havis Amandan valtausta kuvaava essee, koska Havis Amanda on ylipäätään musta tosi kiinnostava patsas – ja sen päälle kiipeily on kiehtova ilmiö. Pidin myös siitä, miten teoksessa puhutaan transsukupuolisten urheilijoiden oikeuksista, opin siitä paljon. Välillä esseet olivat musta kuitenkin hieman liian paljon aiheidensa yläpuolelle asettuvia. Ne tuntuivat myös keskenään vähän erillisiltä, ehkä koska monet esseistä oli julkaistu aiemmin jossain muissa julkaisuissa.

Oikeusjuttu / Johanna Vehkoo 2021

Oikeusjuttua voisi musta sanoa autofiktiiviseksi tietokirjaksi. Teoksessa Johanna Vehkoo kuvaa painajaismaista oikeusprosessia, jonka keskellä hän joutunut olemaan jo muutaman vuoden ajan saatuaan kunnianloukkaussyytteen. Teos on kirjoitettu hyvin tunteisiin vetoavalla tavalla jo heti alun keskenmenokuvauksesta lähtien. Se tuntuu kuitenkin täysin perustellulta tyylivalinnalta, koska koko jupakka tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta. Samalla teos on katsaus Suomen sananvapaustilanteeseen. ”Sain meiliä, tekstiviestejä ja yksityisviestejä Facebookissa. Kenties hirveimmät oksennukset tulivat oman blogini kommenttiketjuihin. ’Odotan innolla livetapaamista’, kirjoitti yksi. – – ’Olen ajatellut tappaa sinut.'”

Hytti nro 6 / Rosa Liksom 2011

Kävin mun tyttöystävän kanssa katsomassa ensin tämän leffan ja luin kirjan vasta sen jälkeen. Ne eroavat aika paljon toisistaan, mutta pidin molemmista. Romaanista pidin erityisesti Neuvostoliitto-kuvauksen takia. Pitkä junamatka mantereen halki on läpileikkaus hajoamisen kynnyksellä olevasta valtiosta mutta myös päähenkilön, nimettömän suomalaisen tytön elämästä ja ihmissuhteista. Tapahtumia ja tunteita käväisee tytön ympärillä, mutta juna jatkaa kulkuaan eteenpäin. ”Hiljaisuus levittäytyi oranssina lumisen taigan yllä. Mies istui sänkynsä reunalla, asetteli teekuppeja pöydälle ja odotti kärsimättömänä, että tyttö vilkaisisi häneen.”

Nämä kirjat taas ovat tällä hetkellä kesken:

Oma huone / Virginia Woolf

Tämä klassikkoteos on kyllä sellainen, joka pitää lukea, jotta tietää mihin viittaa. Ostin tän kirjan itselleni joululahjaksi, aloin lukemaan sitä toissapäivänä ja luin heti melkein 50 sivua. Se on hyvän kirjan merkki. Pidän siitä, miten nämä alun perin luentomuistiinpanoiksi kirjoitetut esseet vaeltelevat moneen eri suuntaan, mutta kulkevat silti johdonmukaisesti päämääräänsä kohti tajunnanvirtamaisella taidokkuudella, jonka Woolf niin hyvin osaa. ”Oli vuorokauden hetkien välinen aika, jolloin värit muuttuivat syvemmiksi ja purppuran ja kullan sävyt palavat ikkunan puitteissa niin kuin kiihottuneen sydämen lyönnit; jolloin jostakin syystä avautuneen ja pian kuihtuvan maailman kauneudella (tässä kohdin työntäydyin puutarhaan, sillä portti oli varomattomasti jätetty auki eikä vahtimestareita ollut näkyvissä), niin pian kuihtuvan maailman kauneudella oli kaksi särmää, toinen naurun, toinen tuskan särmä, jotka repivät sydämen pirstoiksi.”

Kahdeksantoistavuotias sydämeni / Isa Asp, toim. Toivo Hyyryläinen 2004

Mun kaveri suositteli mulle tätä teosta, joka sisältää nuoren Isa Aspin päiväkirjat vuodelta 1871. Isa Asp oli ensimmäinen suomenkielinen naisrunoilija, mutta en ollut koskaan kuullut hänestä, mikä ei hämmästytä mua ollenkaan, kun ajattelee 1800-luvun naiskirjailijoiden asemaa. Isa Asp myös kuoli hyvin nuorena, 19-vuotiaana. Hänen runojaan on julkaistu kokoelmana vasta 2000-luvulla. ”Mikään ei ole haavoittanut minua. Mutta myöhemmin illalla tunsin sinut jälleen, sinä pauhaava sydän; ikään kuin monet erilaiset tunteet olisivat nousseet kapinoiden horroksestaan ja kuten tavallisesti, aiheuttaneet hälytyksen.”

Kaikki on mahdollista / Elizabeth Strout 2017

Elizabeth Stroutin novellikokoelmassa kuvataan pikkukaupunkia ja sen asukkaista, joilla kaikilla on jokin yhteys kirjailijaan nimeltä Lucy Barton. Ihmissuhteita, traagisia tapahtumia, vastoinkäymisiä ja yllättäviä sattumia käsittelevät novellit muistuttavat musta jonkin verran Alice Munron novelleja, ainakin ne ovat samalla tavalla tarkkanäköisiä. Yhden novellin kuuntelee suunnilleen tunnissa, joten näitä on mukava kuunnella esim. yhden päivän aikana työ- ja kotimatkalla. ”’Sinä olet minun äitini!’ Angelina puuskahti ja se sai Maryn uudestaan kyynelten partaalle, koska yhden viiltävän hetken verran hän näki kaiken aikaan saamansa tuhon, vaikka hän, Mary Mumford, ei ollut eläissään suunnitellut tai halunnut tehdä pahaa kenellekään.”

Sitten vielä lyhyesti kirjoista, jotka aion lukea, kunhan saan edellisen kasan mun yöpöydältä pois:

Kaunis maailma, missä olet / Sally Rooney 2021

Oon pitänyt Sally Rooneyn edellisistä teoksista kovasti, ja uskon että tämäkin on hyvä. Takakansitekstin mukaan romaani kertoo ystävyydestä, rakkaudesta ja seksistä ja siitä, ”miltä tuntuu olla viimeinen valaistussa huoneessa ennen maailmanlopun pimeyttä”. Äänikirjan lukijana on Krista Kosonen.

Kevät / Karl Ove Knausgård 2017

En oo lukenut Knausgårdin kuuluisimpia Taisteluni-sarjan teoksia, mutta rakastan Vuodenaika-sarjaa. Siitä oon lukenut aiemmin Talven ja Kesän, ja nyt kevään koittaessa voisin siirtyä Kevääseen. Vuodenaika-sarjassa kuvataan siis Knausgårdin perhe-elämää, hänen nuorimman lapsensa ensimmäistä vuotta ja elämän ja kuoleman kysymyksiä arkisista havainnoista lähtevien lyhytproosatekstien kautta.

Lähtösi jälkeen: Kertomuksia surusta ja selviytymisestä / Anneli Juutilainen 2021

Tässä teoksessa on kertomuksia siitä, miten suurista menetyksistä ja valtavasta surusta voi selviytyä. Tunnetut julkisuudenhenkilöt (esim. Eero Heinäluoma, Pippa Laukka ja Jussi Lampi) kertovat omista surukokemuksistaan. En vielä tiedä, onko tää kirja oikeasti kiinnostava, mutta ainakin se kuulostaa siltä. Tämänkin on lukenut äänikirjaksi Krista Kosonen.

Eros the Bittersweet / Anne Carson 1986

No niin, vihdoin pääsen tähän teokseen, johon viittasin otsikossa. Katsoin tänään taas pari jaksoa L-koodia, jota oon alkanut katsomaan vasta nyt. Se on aikamoinen paketti 2000-luvun alun sotkuisia hiustyylejä, isoja valkoisia kauluspaitoja, matalavyötäröisiä farkkuja ja suorasukaisia seksikohtauksia… Yhdessä jaksossa Marina (joka on musta ja varmaan monen muunkin mielestä superkuuma) mainitsee Anne Carsonin teoksen Eros the Bittersweet.

En ehkä olisi muistanut sitä teosta enää huomenna, mutta kyseisen jakson katsomisen jälkeen satuin näkemään Taija Roihan instastoorin, jossa myös mainittiin se kirja. Ja se kuulostaa tosi kiinnostavalta. Löysin tämän Carsonin vuonna 1986 kirjoittaman artikkelikokoelman Storytelistä. Teoksessa käsitellään siis ainakin halua, sen moderneja merkityksiä ja antiikin filosofiaa ja kirjallisuutta. En osaa vielä sanoa tästä enempää, mutta haluun lukea myös tämän kirjan heti kun ehdin!

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Kulttuuri Oma elämä Kirjat Suosittelen