Kesäkooste, osa 1
Nyt oon palannut lomalta sekä töiden että blogin suhteen! Heinäkuussa menin oikein kunnolla loman syvään päähän, humputtelin paljon ja annoin itseni ja elämäni olla ihan retuperällä.
Tällä viikolla aloitin uudessa työssä, ja mun on täytynyt taas opetella heräämään ennen seiskaa ja tekemään aamulla eväitä. Kerron töistä varmaan jossain vaiheessa enemmän, mutta nyt haluun vielä muistella vähän kesää. Kirjoitin tämän tekstin pari viikkoa sitten yhtenä perjantai-iltana, kun olin vaan yksin kotona, kävin saunassa ja söin sipsejä ja ajattelin sitä, millaista oli viettää ensimmäistä koronakesää ja muuttaa tähän kotiin kaksitoista kuukautta sitten.
* * *
Oon nukkunut teltassa kerran elämässäni, kaksi yötä. Siitä on nyt tasan vuosi. Olimme runofestareilla ja nukuimme kahdessa teltassa leirintäalueella, pareittain. Sen viikonlopun jälkeen muutin Krunasta Meilahteen. Kotini oli täynnä laatikoita, kasseja ja tavarakasoja, olimme pakanneet äidin kanssa kaksi päivää putkeen. Olin siis kahden kodin välissä, enkä tiennyt vielä, tuntuisiko seuraava yksiö kodilta. Olin vähän huolissani siitä, olisiko siellä yhtä hyvä asua kuin Krunan yksiössä viiden vuoden ajan. Tai olisiko se yhtä iso kuin miltä se näytössä vaikutti.
Teltta oli joka tapauksessa pienempi kuin kumpikaan niistä asunnoista. Mahduimme sinne juuri ja juuri vierekkäin L:n kanssa. Asettelin tavarani sinne ja hätistelin muurahaiset kangaskassien sisältä pois. Kuvasin instastooria siitä kun muut pystyttivät toista telttaa. Laitoin joitain telttaan liittyviä kaaria paikalleen, mutta en oikein tiennyt mitä niille olisi pitänyt tehdä.
Menimme uimaan. Järvessä oli niin kova aallokko että se tuntui mereltä. Uin vain muutaman metrin päähän laiturista, en uskaltanut sen pidemmälle, koska tunsin että allani oli syvää, pohja oli yhtä kaukana kuin vaahtomuovimeren pohja niillä kaverisynttäreillä joilla olin 8-vuotiaana. En pitänyt sinne hyppäämisestä yhtä paljon kuin muut, enkä varsinkaan siitä, kun jotkut tytöt jäivät vaahtomuovipalasiin korvia myöten uponneina odottamaan, että seuraava hyppäisi sinne tekemällä ilmassa kiepin.
Uimisen jälkeen menimme leirintäalueen ravintolaan syömään vetistä kasvispastaa ja juomaan kaljaa ja kuuntelemaan ensimmäisiä runoesityksiä. Illalla karaokessa L (toinen L) esitti Yes sir, alkaa polttaa, ja ajattelin, että haluaisin olla samalla tavalla varma itsestäni, ja haluaisin osata laulaa saman kertosäkeen viisi kertaa putkeen ilman että ääni kertaakaan pettäisi.
Yö tiivistyi ympärillämme. Kävelimme yhdessä takaisin teltalle. Tuli yhtäkkiä vastenmielinen olo, en olisi halunnut mennä huoltorakennukseen pesemään hampaita, tai palata takaisin telttaan nukkumaan ohuelle makuualustalle. Kun olin sanonut hyvää yötä ja yritin nukahtaa, tajusin ettei kesämakuupussistani ollut mihinkään niin viileässä yössä. Mulla ei ollut kovin paljon vaatteitakaan. Puin pitkähihaisen paidan yökkärin päälle ja yritin haudata itseni kokonaan makuupussin sisään. L:llä oli ainakin neljän sentin paksuinen patja ja untuvatakki. Se ei tajunnut mitään siitä, miten vaikea mun oli nukkua sellaisessa kylmyydessä.
Mutta kun metsänreunasta kuului huminaa ja ravintolalta kaukaista laulua, tunsin jostain syystä olevani turvassa, ja nukahdin ainakin pariksi tunniksi, ja uudelleen pariksi tunniksi kerrallaan ja heräsin vasta sitten kun muutkin olivat heränneet.
Join aamulla ensimmäistä kertaa elämässäni pikakahvia, enkä pitänyt siitä. Ravintolastakin sai vain vaaleapaahtoista kahvia. Päivällä söin tomaattikeittoa ja join 24 senttiä valkoviiniä lounaaksi ja istuin tuntikausia lavan edessä kuuntelemassa ohjelmaa. Olin syönyt liian vähän, maha alkoi krampata. Aloin ärtyä kaikkiin. Menin telttaan makaamaan ja syömään kuivattuja aprikooseja.
Kun tulin takaisin, näin yleisössä vaalean miehen, jota katselin välillä. Se näytti mukavan terveeltä ja miehekkäältä, ei sellaiselta niin kuin jotkut muut, ei ollenkaan kalpealta tai rasvahiuksiselta tai siltä, että joka ilta piti vetää jotain. Sen näkeminen ja kasvisburgerin syöminen auttoivat mun huonoon oloon aika paljon.
Illalla me mentiin discoon tanssimaan. Se oli ihanaa. En ollut tanssinut yli puoleen vuoteen enkä muistanut millaista se on, miten hauskaa oli heilutella itseään ja lantiotaan kun Lambada soi. Näin siellä myös vaalean miehen, mutta se tanssi niin kuin nelikymppiset tanssivat, käytti liikaa käsiään, ja sitähän se olikin, jotain 40-vuotias. Tajusin sen vasta silloin kunnolla.
Jossain vaiheessa discoon tuli paikallisia nuoria miehiä. Hei kaunis nainen, haluutsä tanssii? ne kysyivät multa, eivätkä uskoneet kun pudistin päätäni. En nauttinut enää yhtä paljon, vaikka olinkin kännissä ja kädessäni oli juoma jonka L (se ensimmäinen) oli sekoittanut minulle pimeällä pihalla. Heebot menivät sanomaan levyjen soittajalle, herkälle tapahtumanjärjestäjälle, että se soitti niiden mielestä huonoa musaa. Musa katkesi kesken Sandstormin, aivan liian aikaisin. Disco loppuu nyt. Ne tyypit osoittautuivat myöhemmin uusnatseiksi. En ollut koskaan ollut niin vihainen natseille.
Menimme etsimään jatkoja jostain muualta. Olin hikinen ja väsynyt mutta silti täynnä energiaa, samanlaisessa mielentilassa kuin tänä juhannuksena kun olimme vihdoin joskus neljältä yöllä löytäneet ulkoilmabileet, mutta puolen tunnin tanssimisen jälkeen musiikki oli loppunut ja lintujen laulu ja aallot joka puolella saaren ympärillä alkoivat kuulua taas.
Kävelimme pitkälle metsätietä pitkin kännykän taskulamppujen johdattamina. Yksi tyyppi johon olimme tutustuneet festareilla, tiesi missä olisi mökkejä ja nuotiojatkoja. Kuljimme ikuisuuden niitä kohti, join mukista lämmintä valkkaria. Päädyimme rantaan jossa oli nuotio ja sen ympärillä paljon ihmisiä. Jostain tuli musaa. Järvi oli aivan musta ja niin laaja siltä puolelta rantaa, että vastarannan valot tuikkivat yhtä kaukana kuin tähdet.
Istuimme penkille ihan liekkien viereen ja joimme viimeisiä alkoholeja. Nojauduin aina taaksepäin kun kipinöitä lensi meitä kohti. Oli sellainen olo, että voisin syttyä milloin tahansa tuleen.
Nukkuminen oli yhtä tuskallista kuin edellisenäkin yönä. Puin kaikki vaatteet päälleni, legginssit ja toiset housut ja kaikki paidat. Äiti sanoi myöhemmin miettineensä sinä yönä, että olikohan mulla kylmä teltassa, miten pärjäsin. En mä kyllä kovin hyvin pärjännyt, huulet tuntuivat sinisiltä, ja haaveilin pehmeästä sängystä ja mcvegan-ateriasta ja lämpimästä suihkusta. Onneksi olin niin humalassa että nukahdin kuitenkin.
Aamulla kaikilla oli darra. Nyt on kyl sellanen kettuolo, L sanoi ja viittasi meemiin, jossa on surkean näköinen täytetty kettu istumassa jossain silmät harittaen. Söimme aamupalaa ravintolan terassilla ja musta tuntui että olin eri paikassa kuin viime yönä. Jos viettää jossain paikassa kokonaisia päiviä ja kokee siellä vuorokauden jokaisen tunnin käytännössä katsoen ulkoilmassa, luulisi että oppisi tuntemaan sen paikan ja tulisi osaksi sitä. Mutta joskus yö ja päivä vain erkaantuvat toisistaan kauemmas sellaisten vuorokausien aikana, ne tuntuvat tapahtuvan eri ulottuvuuksissa.
Sama voi tapahtua silloinkin kun viettää jonkun kanssa koko päivän iltapäivästä yöhön ja seuraavaan aamuun, ja kun näkee toisen ihmisen aamulla menevän peppu paljaana ikkunan luo, ja verhot aukeavat ja valo etsiytyy sängylle samaan aikaan kun se jonka kanssa nukkui, palaa sinne myös. Silloin saattaa tuntua erilaiselta kuin edellisenä iltana, ei enää ollenkaan varmalta, ei enää yhtään siltä, että tässä on kaikki maailman aika.
Olis ihanaa, olla tässä tälleen, koko ilta… – mutta aamulla vain syödään vedessä haudutettuja kaurahiutaleita ja lähdetään töihin ja kotiin eikä puhuta mitään siitä, milloin nähdään taas.
Ilmassa oli sateen tuntu, kun joimme vaaleapaahtoista kahvia ja söimme juustosämpylöitä terassilla. Tänäkin vuonna sateet tulivat juuri samaan aikaan heinäkuun kääntyessä elokuuksi. Huomenna me mennään ehkä vielä reiveihin, jos ei sada, ehkä kesän viimeisiin.
Tänään oon ajatellut monia ihmisiä ja tapahtumia, esimerkiksi sitä kun olin kesän ekoissa reiveissä ja kävin puskapissalla ja tulin takaisin ja näin mun kaverin juttelemassa jossain porukassa tanssivien ihmisten keskellä ja ajattelin, että haluaisin olla pitkään sen halauksessa.
Oon maannut leveässä sängyssä omassa alkovissani Meikun kodissa, joka tuntuu vuoden asumisen jälkeen todella paljon kodilta, ja oon miettinyt, että onpa ihanaa nyt nukkua tässä sängyssä eikä teltassa. Tosiasia on se, että elämä on jatkuvasti jollain tavalla epämukavaa ja hankalaa, eikä koti ole muuta kuin paikka, johon on hetkeksi asetellut itsensä ja kaikki tavaransa.
Ja tärkeät ihmiset vain etsiytyvät mun luokse, tanssivat hetken mun seurassa ja ovat vierellä kun taskulampun valo osuu hiekkatiellä siihen kohtaan, johon seuraavaksi oon astumassa. Ne odottavat vedessä johon oon hyppäämässä, ne hohkaavat vieressäni kun yritän nukahtaa, vaikka sellaisina öinä kun nukun jonkun kanssa, en välillä haluaisi nukkua ollenkaan.
Aamupalan jälkeen pakkasimme kamat ja menimme bussiin. En jaksanut puhua kellekään kun heikotti niin paljon. Sade alkoi samalla hetkellä, kun bussi lähti päärakennuksen edestä ajamaan kotiin.
