Edellisessä postauksessa kirjoitin siitä, millaista oli käydä läpi lyhyt, parin kuukauden terapiaprosessi. Ajattelin nyt kertoa joistain oivalluksista tai uusista ajatuksista, joita oon terapiassa saanut deittailuun ja ihmissuhteisiin liittyen.

Haluun kuitenkin painottaa, että tämä postaus ei ole mikään mun terapiaistuntojen referaatti, ja kerron tässä vain joitakin pieniä osia siitä, mistä oon siellä terapiassa puhunut. Vaikka tällaisten postausten lukeminen voi ehkä synnyttää mielikuvan siitä, että oon tosi avoin ja kerron itsestäni ja salaisimmista ajatuksistani juurta jaksaen, mä en kuitenkaan todellisuudessa paljasta kaikkea, vaan pidän suuren osan itselläni. Näiden ajatusten ja tunteiden taustalla on esimerkiksi joitakin epävarmuuteen ja itsensä ja oman historiansa hyväksymiseen liittyviä juttuja, joita on ollut tosi tärkeä käsitellä – mutta joita on oikeastaan turha avata tässä, koska ne eivät ole olennaisia kellekään muulle kuin mulle.

Tarkoitan tällä pohjustuksella siis sitä, että terapiaprosessi ei ollut niin suoraviivainen kuin miltä se ehkä näiden kiteytettyjen ajatusten perusteella vaikuttaa. Toisaalta nämä uudet ajatusmallit eivät ole syntyneet mistään tyhjästä, eikä terapeutti ole niitä mulle sanellut, vaan oon pohtinut niitä ihan itse, ja oon miettinyt näitä asioita jo paljon ennen terapiaa. Terapeutilta sain kuitenkin apua siinä, että pystyin vahvistamaan niitä ajatuksia, jotka tekevät mulle hyvää, ja pääsemään irti niistä, jotka aiheuttavat ahdistusta ja toivottomuutta.

Tämän postauksen tarkoituksena ei ole se, että haluaisin neuvoa ketään tai käskeä ajattelemaan samalla tavalla kuin itse ajattelen. Haluun ainoastaan esitellä vähän sitä jäävuoren huippua, joka terapiassa käsiteltyjen tunteiden ja kokemusten jälkeen jäi pinnalle, ja kertoa, miten oon onnistunut muuttamaan mun suhtautumistavan joihinkin asioihin.

Esimerkiksi siihen, että en ole nyt parisuhteessa. Tällaisia juttuja oon nyt miettinyt:

Se että en ole muutaman vuoden aikana löytänyt parisuhdetta, ei tarkoita sitä, että mussa olisi jotain vikaa. En tavallaan ole koskaan tuntenut olevani vääränlainen, ainakaan enää aikuisena. Oon omasta mielestäni siisti, kaunis, fiksu ja hauska tyyppi, eikä mulla ole ollut epäilystäkään siitä, ettenkö joskus vielä löytäisi kumppania. Nykyajan deittailukulttuuri markkina-arvoteorioineen antaa kuitenkin ymmärtää, että jos olet hyvännäköinen ja menestynyt, etkä törmää sopivaan kumppaniin, niin jotain vikaa täytyy olla.

Musta tällainen ajattelutapa on tosi mustavalkoinen, ihan täyttä huttua. On totta, että esimerkiksi tietyt ulkoiset ominaisuudet vetävät enemmän ihmisiä puoleensa kuin toiset. On kuitenkin ihan liian yksinkertaistavaa laittaa ihmisiä jollekin janalle sen mukaan, kenen on (länsimaisten standardien mukaan) kaikkein helpointa löytää kumppani.

Oman vartalon sopusuhtaiset mitat tai korkea yhteiskunnallinen asema eivät takaa sitä, että sattuisi tapaamaan ihmisen, johon voisi rakastua. Tai että tämä ihminen rakastaisi takaisin. Tai olisi valmis vakavampaan suhteeseen. Tai olisi käsitellyt menneisyydessään olevat asiat niin hyvin, etteivät ne vaikuttaisi seurusteluun olennaisella tavalla.

Potentiaalisten kumppaneiden määrä ei tarkoita samaa kuin potentiaalisen rakkauden määrä.

Tällaisen ”mitähän vikaa mussa on” -ajattelun takia mulla on kuitenkin usein ollut ulkopuolinen olo, ja se on liittynyt myös siihen, että en tällä hetkellä tunne läheisesti juuri ketään muuta samassa tilanteessa olevaa. Kaikki mun kaverit ovat joko parisuhteessa tai vähintäänkin tapailevat jotain tyyppejä.

Toisaalta en haluaisi ajatella, että parisuhteettomuus on mikään ”tilanne”. En haluaisi määritellä itseäni sen kautta, onko mulla kumppania vai ei, ja oikeastaan mua ärsyttää, että tässä mä nyt kirjoitan taas yhtä postausta tästä samasta aiheesta, josta oon jauhanut jo niin paljon.

No joka tapauksessa, yksi niistä ajatuksista joita eniten oon yrittänyt vahvistaa, on tämä: ”Oon riittävä, en oo mitään liian vähän tai liikaa.”

Kun ajattelen sitä, miten mun ystävät suhtautuvat muhun – hellästi, lempeästi, kyseenalaistaen mun hölmöjä ajatuksia itsestäni ja kertomalla mulle uudestaan ja uudestaan, mikä mussa on hyvää – ei ole kovin vaikea uskoa siihen, ettei mun tosiaan tarvitse muuttaa itsessäni mitään.

En tee mitään väärin. Toinen nykypäivän deittailuun liittyvä oletus on se, että moderni ihminen voi ottaa parisuhdeasioissa ohjat omiin käsiinsä, ladata tinderin ja löytää lyhyempi- tai pidempiaikaisen suhteen silloin, kun itselle sopii. Ei välttämättä ihan heti, mutta jonkin säällisen ajan kuluessa kuitenkin.

Niin mullekin on käynyt. Oon seurustellut, tapaillut, käynyt treffeillä, nähnyt joitakin ihmisiä vain kerran ja joitakin tosi monta kertaa. Oon pyrkinyt aina kuuntelemaan itseäni ja tekemään päätöksiä ja valintoja sen mukaan, mitä itse haluan – keneltäpä muultakaan voisin näissä asioissa kysyä neuvoa. En kuitenkaan oo löytänyt parisuhdetta, ja vaikka en tiedä, mikä se ”säällinen aika” eri ihmisten mielestä olisi, musta tuntuu että oon ylittänyt sen jo ajat sitten. (Oikeasti en enää ajattele niin, että olisi joku tietty aika-arvo, jonka ohittamisen jälkeen toivo olisi mennyttä.)

Oon myös saanut muilta ihmisiltä jonkin verran neuvoja deittailuun liittyen, ja itse asiassa sitäkin on pitänyt vähän käsitellä terapiassa.

Musta on ollut välillä sekä huvittavaa että ärsyttävää kuunnella niitä deittailuvinkkejään jakelevia ihmisiä, jotka ovat rakkauden asiantuntijoita vain oman elämänsä suhteen, mutta luulevat voivansa soveltaa samoja neuvoja muiden elämään. Mulle on sanottu esimerkiksi, että mun ei pitäisi olla valikoiva, että mun kannattaisi nähdä kaikkia treffikumppaneitani useammin kuin kerran ja että mun olisi hyvä tavata ihmisiä mieluummin tosielämässä kuin tinderissä. Tai että oon ehkä luonut liian tarkkoja mielikuvia unelmieni kumppanista, ja mun pitäisi olla avarakatseisempi.

Näiden neuvojen antajat eivät varmasti ole tarkoittaneet mitään pahaa. Mulla on kuitenkin mennyt vähän tunteisiin osa näistä jutuista, koska ne osuvat niin henkilökohtaiselle ja aralle alueelle, ja sisältävät hassuja oletuksia mun elämästä.

Tiedostan itsekin, että oon tehnyt joskus virheitä, kuten sen että en pyytänyt kiinnostavaa ihmistä toisille treffeille, tai tapasin uudestaan tyyppiä, josta en ollut yhtään kiinnostunut. Siksi oon joskus epävarmuuksissani alkanut ajatella, että mitä jos mun ympärillä olevat ihmiset ovatkin oikeassa? Mitä jos mä teen koko ajan jotain ihan typerää, kuljen labyrintissä jatkuvasti päin lasiseinää, ja kaikki muut huomaavat sen paitsi mä itse?

Musta on myös tuntunut siltä, niin kuin muut ajattelisivat, että mä oon ihan idiootti. Että varmasti joku niistä kymmenistä ihmisistä, joiden kanssa oon käynyt treffeillä, olisi sellainen jota voisin tulevaisuudessa rakastaa,  jos nyt vain yrittäisin vähän enemmän ja tapaisin sen tyypin uudestaan ja yrittäisin viritellä kiusaantunutta keskustelua tuntikaupalla ja yrittäisin olla välittämättä siitä, etten syty ollenkaan. Todellisuudessa mä oon kyllä rakastunut, oon nähnyt epätäydellisyyksien taakse ja oon kiintynyt joihinkin ihmisiin valtavasti lyhyessä ajassa. Se vain ei ole johtanut pitkäaikaiseen parisuhteeseen.

Oon myös kokenut, että joidenkin ihmisten kehotukset laskea kriteerejä tarkoittavat toisin sanoen sitä, että heidän mielestään mä en ansaitse todellista rakkautta, että mulle kuuluu vain joku laimea halpisversio siitä.

Tämä kaikki kuulostaa tosi tyhmältä kun sen kirjoittaa tähän! Joinain vaikeina hetkinä muiden ihmisten ehdotukset siitä, pitäisikö mun tehdä jotain toisin, ovat kuitenkin kirvelleet mun sisällä, vaikka niistä ei pitäisi ottaa itseensä.

Toivoisin että erityisesti tällaisissa syvintä sisintä koskettavissa asioissa oltaisiin tosi hienotunteisia ja muistettaisiin se, että omaan elämään liittyviä oivalluksia ei voi soveltaa toisten ihmisten elämään niin kuin jotain matemaattista kaavaa.

Puhuin tästä viikonloppuna yhden mun kaverin kanssa ja sanoin, että ”ihan oikeesti ainoa syy sille, miksi mä en oo parisuhteessa on se, että mä en oo tavannut sopivaa ihmistä”. Mun kaveri vastasi siihen tosi hyvin viittaamalla Occamin partaveitseen eli siihen, että yksinkertaisin selitys on todennäköisimmin se oikea. Sille että en ole löytänyt kumppania, ei siis tarvitse alkaa etsiä syitä mistään muualta, esim. siitä että mulle ”ei vain kelpaa kukaan”.

Elämässä on paljon kiitollisuudenaiheita. Oon tavallaan sitä mieltä, että elämässä voi saada kaiken, ainakin tällaisessa turvallisessa hyvinvointivaltiossa asuessaan: esimerkiksi mun kaikki toiveet vakituisesta työpaikasta, omistusasunnosta, kirjan julkaisemisesta, kumppanista ja perheestä ja suuresta ystäväpiiristä voivat aivan hyvin toteutua.

En kuitenkaan olettaisi tai edes haluaisi, että kaikki mun suurimmat unelmat putoaisivat mun syliin 25-vuotiaana. Tiedostan usein että oon tosi nuori, tunnen sen koko kehossani, kun juttelen mua kaksi kertaa vanhempien työkavereiden kanssa, tai meen reiveihin ja pyöräilen viideltä aamulla kotiin. Elämä on tosi hyvää juuri nyt: on kivaa olla maisteri ja opettaa koulussa, mutta on myös ihanaa olla vapaa ja nähdä ystäviä niin paljon kuin mahdollista ja käyttää yksin vietetyt illat kirjoittamiseen.

Mua ei siis huoleta se, että en ole vielä löytänyt kumppania, sillä oon nyt ymmärtänyt, ettei edellisten vuosien vastoinkäymisistä voi tässä asiassa päätellä sitä, miten seuraavat vuodet kuluvat. (Taas niin selkeä juttu, että tuntuu vaikealta kirjoittaa sitä tähän…) Oon ollut parisuhdeasioissa sillä tavalla vaativa, että haluan että mua arvostetaan ja kunnioitetaan, ja että toinen osapuoli oikeasti välittää musta ja haluaa viettää paljon aikaa mun kanssa. (Tämänkin pitäisi kyllä olla itsestään selvää.) En oo halunnut jäädä sellaisiin suhteisiin, joissa ei ole ollut tällainen olo.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö mä joskus tapaisi sellaista ihmistä, jonka kanssa tekee mieli lyöttäytyä yhteen pidemmäksi aikaa. Pidän mun ystävyyssuhteita suorana todisteena siitä, että mulla on sekä kyky rakastaa että olla rakastettu, eikä näitä tunteita kokeakseen tarvitse ensin ”rakastaa itseään” tai tulla ”kokonaiseksi ja valmiiksi yksin”.

Oikeastaan mä ajattelen välillä, että onpa kiva että en oo nyt sidottu kehenkään yksittäiseen ihmiseen, muuten mä en ehkä seikkailisi niin paljon ulkona, en välttämättä olisi kerännyt ympärilleni niin montaa ystävää, eikä mulla olisi tarpeeksi omaa aikaa, aikaa tutustua itseeni ja kirjoittaa.

Kaikki mitä oon erityisesti näiden opiskeluvuosien aikana kokenut, on ollut arvokasta. Oon ylpeä itsestäni, kun ajattelen sitä, miten hyvin oon vaikeista ajoista huolimatta jaksanut, ja miten päämäärätietoinen oon ollut elämän eri osa-alueilla. Oon nähnyt vaivaa sen eteen, että oon saanut töitä ja löytänyt ystäviä, oon kirjoittanut sekä blogia että romaania vuosikausia säännöllisesti ja oon jaksanut yrittää kaikenlaista, oon käynyt treffeillä, oon tavannut ihania ihmisiä ja oon vähitellen muokannut mun elämää yhä enemmän omannäköiseksi.

Tästä voinkin siirtyä luontevasti viimeiseen ajatukseen:

Elämä on kaikille erilaista. Kun tää lause tuli mun mieleen joitakin viikkoja sitten, ajattelin että no niiin, nyt vasta ollaankin ilmeisten oivallusten äärellä. Pitikö oikeasti maksaa huomattavan paljon rahaa siitä, että tajusin tällaisen yksinkertaisen asian?

Ei sillä käytetyllä rahamäärällä kyllä ole väliä. Tämän ajatuksen – että jokainen elämä on erilainen ja sisältää eri suhteessa tiettyjä asioita – mielessä pitäminen on helpottanut mua niin paljon, että pelkästään sen takia on kannattanut työstää näitä juttuja.

Kuulostaa aika selvältä, ettei kenenkään elämä ole samanlaista kuin jonkun toisen. Se kuitenkin unohtuu usein, kun omia arkipäiviä, olosuhteita, lähtökohtia ja saavutuksia vertailee muihin. Mä oon välillä ollut hirveän kateellinen muille ihmisille joistain asioista, enkä pidä siitä tunteesta yhtään,  se ei tuo mulle mitään hyvää.

Kun oon  tuntenut itseni kateelliseksi, oon pyrkinyt miettimään, haluaisinko mä vaihtaa paikkaa sen ihmisen kanssa, jota kadehdin. Haluaisinko muuttaa koko elämäni saadakseni sen yhden asian, joka jonkun toisen elämässä on paremmin kuin mulla? Oon joka kerta silmiä räpäyttämättä vastannut itselleni, että en todellakaan.

On ihan turhaa syyttää maailmanjärjestystä epäreiluksi sen takia, että omassa elämässä ei ole ihan jokainen palanen juuri nyt sillä tavalla kohdallaan, kuin haluaisi sen olevan.

Tykkään mun elämästä kaikkinensa niin paljon, etten halua tehdä tällä hetkellä mitään suuria muutoksia, vaan lähinnä jatkaa samaa rataa. Haluan opettaa äikkää, viettää paljon aikaa rakkaiden ystävien kanssa, kirjoittaa pikkuhiljaa sen romaanin valmiiksi, tilata prismasta ruokaostoksia, mennä iltaisin joogaan tai jumppatunneille, neuloa ja kävellä ja lukea, käydä kesällä monta kertaa viikossa uimassa ja matkustaa välillä johonkin, esimerkiksi Tammisaareen tai Porvooseen, ja palata kotiin onnellisena siitä, että asun just täällä, ja mulla on kaunis asunto ja iso sänky alkovissa.

En oo valaistunut, valmis itseni kanssa, enkä oo päässyt yli kaikista niistä asioista, jotka tekevät musta epätäydellisen.

Mutta en enää välitä niin paljon siitä, mitä muut ajattelevat musta tai siitä, millaisia valintoja mun pitäisi elämässä tehdä. En ajattele, että rakkauselämän vastoinkäymiset kertoisivat musta ihmisenä oikeastaan mitään.

Oon saanut jo paljon hyvää. Luotan siihen, että sitä tulee päivä päivältä lisää.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Kun kävin keväällä terapiassa, mun terapeutti aloitti yleensä keskustelun kysymällä: ”Millanen fiilis tänään on?”

Jos nyt esittäisin tämän saman kysymyksen itselleni, voisin vastata, että… ihan hyvä. Oon ollut viime aikoina aika onnellinen. Pari päivää sitten mua tosin itketti vähän kun tulin kotiin, ja vaikka voisin sanoa nyt, että se johtui väsymyksestä ja pms:stä, tiedän ettei se oikeastaan ole totta, ainakaan kokonaan. En ehkä halua avata sitä ahdistusmöykkyä tässä enempää, mutta voin sanoa, että välillä erilaiset ihmissuhteet ärsyttävät niin paljon, että tuntuisi ihan hyvältä vaihtoehdolta muuttaa johonkin erämajaan, syödä siellä sipsejä ja kuolla yksin sitten, kun yksipuolinen ruokavalio on kuihduttanut kehon loppuun.

Haluaisin tässä (ja seuraavassa) postauksessa kertoa vähän siitä, mitä kaikkea oon käsitellyt omassa mielessäni ja terapiassa tämän kevään aikana. Ne uudenlaiset ajatukset ja vanhoista ajatusmalleista luopuminen ovat tuntuneet niin merkittäviltä muutoksilta, että olisi sääli pitää ne pelkästään itselläni. Toisaalta en ole varma, kuinka yksityiskohtaisesti on viisasta kirjoittaa näin henkilökohtaisista asioista. No, ehkä se, millä tavalla haluan tästä kaikesta kertoa, selviää tämän tekstin kirjoittamisen aikana.

Voisin aloittaa kuvaamalla sitä, mistä lähdin ja mihin oon päätynyt.

Ensimmäisellä terapiakerralla mua alkoi melkein heti itkettää. Kerroin lyhyesti mun elämäntarinan, en tosin vielä ihan kaikkia asioita, joita myöhemmin halusin käsitellä. Terapeutin työ muistuttaa ehkä vähän jännitysromaanin (tai jonkun pitkästyttävän autofiktiivisen teoksen) lukemista: kokonaiskuva selviää vähä vähältä, kun uusia vihjeitä paljastuu, ja kertoja voi olla jokseenkin epäjohdonmukainen tai epäluotettava.

Viimeisellä kerralla (näitä istuntoja oli siis yhteensä kahdeksan) nähtiin terapeutin kanssa ensimmäistä kertaa samassa tilassa. Mulla oli rauhallinen ja luottavainen olo, kun istuin siellä vastaanottohuoneen sohvalla ja leyhyttelin mun silkkipaitaa vähän hikisenä. Juteltiin siitä, mitä kaikkea olin oppinut terapiaprosessista ja millä fiiliksellä jatkaisin eteenpäin. Terapeutti sanoi, että sen mielestä musta huokui jonkinlaista syvää rauhaa, joka oli selvästi lisääntynyt kevään aikana.

Siltä mustakin tuntuu. Oon merkittävästi vähemmän ahdistunut, kuin esimerkiksi viime syksynä. Siihen on terapian lisäksi monia muitakin syitä, kuten se että elämän mannerlaatat ovat liikahtaneet nyt ihan kunnolla toiseen asentoon: oon valmistunut ja saanut töitä, ja mulla on enemmän aikaa kirjoittaa. Oon selvinnyt siitä hankalasta opiskeluaikojen ja sitä seuraavan ajanjakson välisestä siirtymästä oikein hyvin, kaikki on järjestynyt.

Luulen että en kuitenkaan olisi mun mielenterveyden kanssa tässä pisteessä, jos en olisi saanut asioiden käsittelemiseen ulkopuolista apua. Venkoilin sen terapian aloittamisen suhteen tosi pitkään, ennen kuin uskalsin laittaa ig:stä löytämälleni terapeutille viestiä. Mietin esimerkiksi sitä, miten saisin maksettua ne kalliit käynnit itse.

On kuitenkin käynyt ilmi, että valmistumisen jälkeen töistä saa rahaa niin paljon, että voi ostaa myös tällaisia ”ylimääräisiä” asioita. Lopulta ne kahdeksan terapiakäyntiä maksoivat yhteensä 720 euroa, eli vähemmän kuin mun yhden kuukauden vuokra. Enpä keksi juuri mitään muuta, mihin laittaisin mieluummin seitsemän hunttia. Sillä voisi tietysti saada suunnilleen sata lasia skumppaa jostain keskihintaisesta baarista, eli suunnilleen vuodeksi skumppaa. Sekin olisi ollut ihan hyvä valinta, mutta oon kuitenkin tyytyväinen siihen, että valitsin käyttää ne rahat näin.

Mistä kaikesta mä sitten puhuin siellä terapiassa?

Kahdeksan istunnon aikana ehtii käsitellä yllättävän paljon asioita. Mulla ei ole mitään valtavia, ahdistavan hankalia lapsuustraumoja tai mitään muutakaan, mitä pitäisi käydä läpi vuosikausia. Halusin enimmäkseen käsitellä mun nykyistä elämäntilannetta ja kaikkia niitä mun perheessä ja lähisuvussa tapahtuneita asioita, joiden takia tai ansiosta mä oon olemassa ja oon juuri tässä, missä nyt oon.

Puhuin myös paljon deittailuun liittyvästä ahdistuksesta. Siitä se koko vyyhti oikeastaan lähti aukenemaan, vaikka tajusin prosessin aikana, että ahdistuksen taustalla on jotain paljon isompaa kuin pieni pettymys siitä, kun joku ei vastaa tinderissä mun viesteihin.

En tiedä onko asia oikeasti näin, mutta musta tuntuu, että monet huomaavat tarvitsevansa apua jonkin yksittäiseltä vaikuttavan ongelman tai tapahtuman takia, mutta huomaavat sitten terapiassa, että siihen yhteen asiaan kytkeytyykin monia muita juttuja. Mulla se ahdistuksen syvin olemus kiteytyi juuri rakkauselämään liittyviin ajatuksiin ja tunteisiin. Kerroin siis paljon ihan konkreettisista tapahtumista, ja käsittelin sitä, mitä tunteita ne herättivät ja miten niiden tunteiden kanssa voisi olla.

Aion kertoa myös siitä, millaisia oivalluksia ja konkreettisia uusia ajatuksia oon saanut terapiassa. Tästä postauksesta tulee kuitenkin muuten liian pitkä, eli kirjoitan niistä lisää seuraavalla kerralla <3

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //