Miten ajattelin selvitä toisesta koronakeväästä?
Vuosi sitten en tajunnut edes pelätä sellaista vaihtoehtoa, että ahdistava ja pelottava kevät toistuisi uudestaan seuraavana vuonna. Hyvä etten pelännyt, ei siitä olisi ollut mitään hyötyä. Ja vaikka vuoden 2020 keväänä tapahtui ennenkokemattomia asioita, mulle henkilökohtaisesti tapahtui myös paljon hyvää. Mun omassa elämässä on ollut joskus paljon ahdistavampiakin aikoja, ja viime vuonna monet asiat kannattelivat mua hankalien tunteiden yli.
Toivon koko sielustani, ettei Helsinkiin tule ulkonaliikkumiskieltoa, koska muut rajoitukset kyllä kestän, mutta en sitä. Tai en mä tietysti siihenkään kuolisi, mutta elämä menisi kyllä niin ankeaksi ja yksinäiseksi, että se on jo ajatuksen tasollakin ahdistavaa. Käsittääkseni kielto ei pahimmassa tapauksessakaan rajoittaisi ulkona liikkumista ihan kokonaan, mutta ihmisten tapaamista kyllä. Tätäkään asiaa ei kuitenkaan kannata etukäteen pelätä, vaan mieluummin olla toiveikas, ja vasta tarpeen tullen miettiä, että mitäs nyt sitten.
Jos nyt ajatellaan, että on edelleen ok tavata muutamia lähipiirin ihmisiä, musta tuntuu että mä selviän. En halua asettaa keväälle mitään suureellisia tavoitteita, mutta oon miettinyt, että tällaista olisi kiva tehdä:
Herään arkiaamuisin viimeistään kasilta
Mulla ei ole nyt töiden puolesta yhtään kasin aamuja, eikä mikään velvoita mua heräämään aikaisemmin kuin kymmenen minuuttia ennen etäoppituntien alkua. Mulle tulee kuitenkin parempi olo, jos saan tehtyä työt ajoissa ennen iltakävelyjä pois alta. Haluaisin myös järjestellä itselleni enemmän aikaa kirjoittaa, joten yritän senkin takia tehdä työasiat tehokkaasti. Tällä viikolla ajattelin tehdä suurimman osan töistä maanantaina, tiistaina ja keskiviikkona, jotta ehtisin loppuviikosta käyttää aikaa kirjoittamiseen. Katsotaan miten se onnistuu.
Kävelen paljon ja teen lyhyitä treenejä
Tuntuu edelleen hassulta, että vasta vuosi sitten aloin harrastaa kävelemistä. En enää mennyt ihan jokaista pientä matkaa sporalla, ja laitoin mun kalenteriin vain kävelyjä toisensa perään eri ihmisten kanssa. Se vaikutti sekä mun peruskuntoon että ystävyyssuhteisiin. Lähennyin muutaman tyypin kanssa, jotka tunsin jo ennestään, mutta joiden kanssa en ollut hengaillut opiskelujuttujen ulkopuolella. Kun ajattelen vuotta 2020, ajattelen ensimmäisenä kallioille kiipeämistä, sitä miten asettelen mun jalkoja uriin ja pieniin syvänteisiin ja ponnistan ylöspäin ja yritän olla horjahtamatta. Haluan tehdä sitä myös tänä vuonna tosi paljon.
Mun olisi myös tehdä ainakin jotain pieniä treenejä kävelyjen lisäksi, koska etätöissä mun askelmäärät ovat pudonneet massiivisesti entisestä. Peppulihakset ovat koko ajan puutuneet tuntikausien istumisesta ja lonkankoukistajia kiristää. Oon nyt tehnyt pari kertaa sellaisen puolen tunnin lihaskuntotreenin, joka löytyy unisportin videokirjastosta, ja sen jälkeen on ollut aina superhyvä olo. Mua ei usein yhtään huvittaisi alkaa punnertaa omalla lattialla työpäivän jälkeen, mutta pyrin tekemään sitä silti edes joskus.
Yritän tehdä työt aikataulun mukaan
Etäopetus ei oikeastaan lisää mun työmäärää, koska tällä hetkellä mun oppilaat ovat aika itsenäisiä, eivätkä tarvitse kovin paljon tukea. Aikaa säästyy myös siinä, kun ei tarvitse säntäillä kahden eri koulun ja oman kodin välillä joka päivä. Oon kyllä käyttänyt esimerkiksi kirjoitelmien kommentoimiseen vähän tavallista enemmän aikaa, mutta toisaalta en ole suunnitellut tehtäviä yhtä paljon kuin yleensä, koska en halua kuormittaa mun oppilaita liikaa.
Haluun siis pitää myös omat stressitasoni matalina, suunnitella mun ajankäytön huolellisesti ja pysyä suunnitelmassa. Mietin aina etukäteen, kuinka paljon aikaa käytän vaikkapa kirjoitelmien arviointiin, ja sitten kun teen sitä, katson kelloa koko ajan, jotta pysyn hyvässä tahdissa. Tämä toimintatapa kuulostaa varmaan tosi kurinalaiselta, mutta tuottaa mulle syvää tyytyväisyyden tunnetta, kun oon lukenut kolmekymmentä esseetä kahdessa ja puolessa tunnissa.
Käyn terapiassa
Mietin joskus syksyllä, että jotain mun toistuvista, häiritsevistä ajatuksista voisi olla hyvä purkaa jonkun kanssa. Meni aika pitkään, ennen kuin sain tehtyä asialle mitään, mutta viime viikolla kävin sitten ekassa terapiatapaamisessa. Se vaihtui viime hetkellä etäterapiaksi, mikä on vähän tyhmää, mutta luulen että ammattilaiselle juttelemisesta on silti mulle paljon hyötyä. Ainakin olin ensimmäisen tapaamisen jälkeen helpottunut ja iloinen siitä, että terapeutille oli tosi luontevaa puhua, ja että voisin vihdoin avautua kaikesta, mikä on painanut mun mieltä erityisesti viimeisen vuoden sisällä.
Voin kertoa tästä joskus lisää, mutta ehkä vasta sitten, kun tämä prosessi on ohitse. Saa nähdä kuinka kauan siinä menee.
Neulon kotihousuja, luen kirjoja, leivon
En muista kerroinko jo aiemmin, että neulon tällä hetkellä merinovillaisia kotihousuja (no aika varmasti kyllä kerroin jo, eipä mulle mitään muutakaan jännää oo tapahtunut). Oon nyt tokan lahkeen puolessavälissä ja haluaisin saada ne housut pian valmiiksi, koska mulla on muitakin projekteja odottamassa, ja lankakori pursuilee ihania keltaisia ja vaaleanpunaisia lankoja.
Olin alkuvuodesta vähän laiska lukemaan mitään kirjoja, ainakaan niitä joita olin joululomalla lainannut kirjastosta, mutta nyt maaliskuussa oon taas saanut luettua enemmän. Viimeksi lainasin bell hooksin Rakkaus muuttaa kaiken -teoksen, joka tuntuu siltä, että se muuttaa koko mun elämän. Sille kirjalle aika hyvä pari on Modern Love -kokoelma, jossa on New York Timesin kuuluisalla palstalla ilmestyneitä esseitä rakkaudesta. Näiden lisäksi luen myös Maija Muijosen Sexdeathbabies-romaania (en oo varma onko tää todella romaani), joka on kokeellinen mutta tosi kiinnostava.
Nyt kun elämä koostuu kotona olemisesta ja kävelyistä, voisin taas leipoa vähän useammin ja tehdä eväitä kävelyretkille. Viime vuonna leivoin esim. vegaanisia mokkapaloja ja frangipanepiirakkaa mustikka- ja raparperitäytteillä. En oo koskaan tehnyt suolaista piirakkaa vegaanisesti, sitäkin olisi kiva kokeilla. Tai pullan leipomista, ehkä tämä voisi olla se kevät, kun opettelen vaivaamaan taikinaa. Saa nähdä!
Käyn perjantaisin saunassa
Oon aiemmin ollut samaa mieltä Aikuiset-sarjan Oonan kanssa siitä, että saunavuoron varaaminen on ”ihan vitun keski-ikäistä”. Rakastan saunomista, mutta olin ajatellut, etten voisi sitoa itseäni joka viikko samaan aikaan toistuvaan vuoroon. Nyt en oo kuitenkaan kohta vuoteen päässyt unisportin saunaan, ja oon kaivannut sitä niin paljon, etten kestänyt enää. Laitoin talonmiehelle viestiä, ja sain oman saunavuoron perjantaille. Se on jo klo 17, joten voin ihan hyvin mennä ensin sinne, ja lähteä kasvot hehkuvina vielä jonnekin esim. juomaan viiniä.
Viime perjantaina olin ekalla saunavuorolla ja tein juuri näin. Mulla oli tosi huono päivä, ja olin väsynyt ja jotenkin kärsivä koko päivän siihen asti, kun pääsin saunaan. Kun istuin siellä lämpimillä lauteilla, heitin löylyä ja tunsin, miten kosteus ja kuumuus ympäröivät mut kokonaan, alkoi itkettää, kun tuntui pitkästä aikaa rentoutuneelta ja turvalliselta. Sen jälkeen menin mun kaverin uuteen kämppään, join mimosaa ja valkkaria ja nauroin kaikille sen viikon huolenaiheille. Se teki tosi hyvää.
Teen kavereiden kanssa kivoja asioita
Koronarajoituksia säädettäessä unohdetaan musta jatkuvasti yksinasuvat: monissa suosituksissa on ensin puhuttu esim. siitä, että pitäisi nähdä vain samassa taloudessa asuvia, ja kritiikin jälkeen lisätty, että yksinasuvat voivat tavata myös pientä lähipiiriä.
Toivon että seuraavien, mahdollisesti entistä kovempien rajoitusten kohdalla muistettaisiin, että on valtava määrä muitakin kuin ydinperheisiin kuuluvia ihmisiä. Mulle on tullut tämän vuoden hyvin selväksi, että ystävät ovat mulle perhe. Tuntuu täysin kohtuuttomalta ajatella, etten voisi nähdä ketään ihmistä esimerkiksi kolmeen viikkoon, kun parin päivän yksinolokin tekee mut usein ahdistuneeksi ja levottomaksi. Oon kyllä rajannut lähipiirini nyt tarkasti, mutta en haluaisi joutua sellaiseen tilanteeseen, että mun pitäisi olla jatkuvasti, päivästä toiseen yksin.
Tahaton yksinäisyys ja se, ettei sille juuri nyt voi tehdä mitään, on aiheuttanut mulle surua tässä etätöiden tekemisen aikana. Mulla on ystäviä ja perhe ja paljon läheisiä, onneksi, mutta pari kävelyretkeä viikossa ei poista sitä mun tarvetta keskustella, syödä jonkun kanssa lounasta, viettää kokonaisia päiviä yhdessä, nauraa, jutella kollegoiden kanssa tai avautua kavereille jostain asiasta ja puida sitä tuntikausien ajan.
On ollut tosi vaikeaa hyväksyä nyt se, että mä asun edelleen yksin enkä jaa mun arkea kenenkään kanssa, ja että koronatilanne on edelleen päällä. Onneksi mulla on nyt se terapia, jossa voin puhua tästäkin asiasta.
Ja niin kauan kuin ystäviä saa tavata, aion tehdä niin. Pitää vain jaksaa tätä kävelyjen täyttämää yksitoikkoista arkea vielä jonkin aikaa. Ollaan suunniteltu kavereiden kanssa kaikkea kivaa kesätekemistä, esimerkiksi meidän ystävyyden vuosipäivän juhlimista ja retkiä saaristoon ja viininjuontia samoilla kallioilla, joilla viime vuonna oltiin koko kesä. Silloin on pakko olla vähän helpompaa.
Toivottavasti teilläkin on joku, jolle puhua kaikesta <3 Ihanaa loppuviikkoa!
