Villiviini

13.2.2021 maria hakkarainen

Hetkiä, joita muistelen nyt kaiholla

Yhtenä päivänä selasin mun kalenteria vuoden taaksepäin, ja katsoin, mitä kaikkea oon tehnyt viime vuoden helmikuussa. Se oli virhe. Alkoi itkettää kun näin ne kaikki ”lounaalle”, ”kahville”, ”keikalle” ja ”leffaan”-merkinnät siellä töiden ja joogatuntien lomassa. Mulla oli melkein joka ilta jotain menoa, ja välillä näin jotain kavereita parikin kertaa päivässä.

Juuri nyt mun elämä on hyvin pelkistynyttä vuoden takaiseen verrattuna: käyn töissä ja kävelyillä, ja tapaan kyllä ystäviä, mutta harvemmin kuin aiemmin. Suurimman osan illoista vietän yksin kotona, laitan ruokaa, neulon ja katson netflixiä.

Välillä tulee sellainen olo, että tässäkö tää nyt oli. Tuleeko mun elämästä enää yhtä aktiivista ja eläväistä, kuin se oli vielä vuosi sitten? Liu’unko koronasta suoraan keski-ikään, ja vietänkö seuraavat vuosikymmenet pyöröpuikkojen ja läppärin kanssa kotona?

Tekee vähän kipeää ajatella sitä, mitä mä kaikkein eniten kaipaan.

Näitä hetkiä esimerkiksi:

Olin ollut aamupäivällä töissä, ja kävelin sieltä yliopistolle. Mun kaveri odotti mua päärakennuksen aulassa. Näin meidät peilistä kun käveltiin ruokalaan, otin samalla lompakon repusta ja katsoin miltä mun takki näytti (hyvältä). Syötiin lounasta ikkunapöydässä, puhuin töistä ja kaikesta mikä silloin nauratti tai ahdisti, ja katselin miten kadulla ikkunan alapuolella ihmiset menivät pankkiin ja astuivat sporaan.

Oltiin siellä niin kauan että ruokala tyhjeni, käytiin viemässä tarjottimet pois, palattiin pöytään ja puettiin ulkovaatteet päälle. Mä kävelin Unioninkatua pitkin kotiin, sinne oli silloin ihan lyhyt matka. Olin välillä epävarma töissä ja musta tuntui, ettei gradu valmistu ikinä. En varmaan tajunnut silloin, miten onnellista aikaa se oli.

Vuosi sitten menin talviloman ekana perjantaina mun kaverin kanssa Korjaamolle keikalle. Viikon päästä mentiin saman henkilön kanssa Kutoselle. Olin vähän kipeä – mulle tulee yleensä aina lomalla pieni flunssa – mutta jostain syystä se tauti tuntui alkoholin ja tanssimisen vaikutuksesta parantuvan, eikä pahentuvan.

Seuraavana päivänä mentiin Rivieraan katsomaan Nuoren naisen muotokuvaa. Mä olin tosi huonolla tuulella kun saavuin sinne, mutta se leffa viekoitteli mut puolelleen niin vaikuttavalla tavalla, että sen loppumisen jälkeen mä olin hengästynyt, liikuttunut ja haltioissani. Sen jälkeen me mentiin viinille Töölöön, ja toisen kaverin kanssa jälleen Korjaamolle keikalle. Mulla ei ollut lippua valmiiksi, joten juoksin toiseen rakennukseen ostamaan sen, ja sieltä takaisin Vaunusaliin. Siltä talviloman ensimmäiseltä keikalta ostin lp-levyn, vaikka mulla ei ole vinyylisoitinta. Olin kai jotenkin varma siitä, että pian mulla olisi.

Puolitoista vuotta sitten aloin käydä mun kaverin kotijoogatunneilla joka tiistai. Me joogattiin muutaman tyypin kesken siellä joogasaliksi raivatussa olohuoneessa, jossa oli paljon ikkunoita ja valoa, ainakin vielä alkusyksyn iltoina. Juotiin aina teetä harjoituksen aluksi ja kerrottiin siitä, mitä oli mielessä juuri silloin, ja miten se vaikutti harjoitukseen.

Olin sielläkin välillä liikuttunut. Mulla on ihan hyvä suhde itseeni ja mun kehoon, mutta välillä musta silti tuntuu, että en ole tarpeeksi, että en vain jotenkin täytä odotuksia tai vaatimuksia töissä tai ihmissuhteissa. Siellä joogassa mä kuitenkin pystyin kohtelemaan itseäni rakkaudellisemmin kuin muualla ja liikkumaan sellaisella tavalla, joka teki hyvää. Oli myös kiva tietää, että joka viikko olisi ainakin yksi arki-illan meno, jossa näkisin tuttuja ihmisiä.

Kun halaukset alkoivat viime vuoden maaliskuussa tuntua kielletyiltä, mä ajattelin, että onneksi en ollut säästellyt niitä aiemmin. Olin halaillut kaikkia läheisiä kavereita usein, tuhlailevasti, pitkään, välillä niin kauan, että olin ehtinyt kuulla toisen hengittävän monta kertaa sisään ja ulos. Olin silittänyt ystävien selkiä, tavoittanut niskan tuoksun, sulkenut silmät, tuntenut toisen ihmisen hiukset mun poskilla, ajatellut, että tässä voisin olla vielä tosi pitkään.

Me ollaan kyllä useimpien kavereiden kanssa halailtu koko tämän vuoden läpi. Ei vain yleensä niin pitkään. Usein iltaisin kun istun sohvalla ja neulon, ajattelen että olisi kivaa olla jonkun sylissä. Sohvan selkänojan ja käsinojan paino tuntuu juuri sen verran samalta, että se herättää muiston sylissä olemisesta, mutta tietenkään se ei ole yhtään sama asia. Se tuntuu kyllä tällä hetkellä kaikkein kipeimmältä asialta: pitää olla niin itsenäinen ja irrallaan muista koko ajan.

Viime kesänä menin välillä perjantaisin Ympyrätalon S-marketiin, kävelin suoraan kaljahyllylle ja valitsin sieltä jonkun juoman (yleensä brooklynin bel air sourin tai iisalmen ipan). Sen jälkeen menin jonkun kaverin kanssa Siltasaaren rantaan tai Ympyrätalon takana oleville kallioille tai Torkkelinmäelle istumaan ja juomaan sitä kaljaa.

Nyt tää kuulostaa siltä, niin kuin olisin tehnyt sitä joka viikko, vaikka muistelen tässä nyt jotain muutamia iltoja. Se oli joka tapauksessa ihanaa. Mulla oli villapaita takin alla, mutta ilta-auringossa oli niin lämmin että riisuin takin heti kun pääsin istumaan. Laitoin sen sitten takaisin, kun kävelin tai pyöräilin kotiin. Kun katsoo kallioilta alas merelle, tuntuu samalta kuin silloin, kun katsoo loppukevään iltoina kesää kohti. Kesä levittäytyy edessä, se on tapahtumaisillaan, ja on sellainen olo, että jotain hyvää aivan varmasti tulee joka suunnasta lähiviikkoina.

Silloin kun unisport vielä oli auki, mä kävin siellä yleensä monta kertaa viikossa, tai ainakin vähintään kerran. Kaikkein parasta oli mennä töiden jälkeen body-tunnille, väsyttää itsensä kunnolla, riisua hikiset vaatteet pukkarissa ja mennä uupuneena saunaan. Mulla meni välillä saunassa, suihkussa ja hiusten kuivaamisessa melkein yhtä kauan kuin siellä itse tunnilla.

Välillä otin myös peiliselfieitä, kun tuntui niin hyvännäköiseltä pyyhe päällä ja kasvot hehkuvina. Välillä menin aamulla joogaan, sen jälkeen Porthaniaan syömään puuroa ja sieltä Kaisaan tekemään gradua. Raahasin joogamattoa ja läppärilaukkua Fabianinkadulla edestakaisin. Näistä kaikista asioista gradun tekemistä en kaipaa yhtään, enkä Portsun aamupalaakaan ihan hirveän paljon, mutta saunaan haluaisin kovasti. Oon ollut jo monta kuukautta ihan saunapuutteessa.

Pyöräilin viime kesänä satoja kilometrejä Alepa-pyörillä. Tämä ei ollut siis mikään liioiteltu ilmaus, vaan ihan oikeasti poljin niin paljon. Suurimman osan matkoista tein yöllä, kun olin ensin juonut viiniä jossain kallioilla n. klo 18-03, käynyt Sturenkadun Alepassa ostamassa vihiksen ja kävellyt lähimmälle pyöräpysäkille. Usein piti kokeilla paria pyörää, ennen kuin löysin sellaisen, jossa toimi sekä jarrut että vaihteet.

Kesän alussa laskettelin mäen alas Hämeentieltä Sörnäisten rantatielle, kesän lopussa taas lähdin toiseen suuntaan ja viiletin Hesaria pitkin Töölönlahdelle päin. Jos en kaikkina edellä kuvaaminani hetkinä tajunnut onneani, niiden yöpyöräilyjen aikana kyllä tajusin. Olin vapaa, mutta turvassa, mikään ei uhannut mua. Ylämäessä tuli vähän kuuma, mutta tuuli viilensi, ja elokuussa alkoi olla pimeää, mutta pyörässä oli valo ja se johdatti mun matkaa.

Asettelin pyörän telineeseen, kävelin siitä pysäkiltä kotiin. Joskus mulla oli vihiksen sijasta vöneriä mukana, ja se tihkui take away -rasian raoista kangaskassiin. Kesäkuun aamuöiden valoa oli vaikea uskoa. Oli vaikea tajuta, että mua tosiaan oli kohdannut sellainen onni.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Avainsanat: ajateltavaa, hyvinvointi, ihmissuhteet, korona

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Tapahtumat ja juhlat

6.2.2021 maria hakkarainen

Oon vuorotellen naurettava ja nerokas – ja muita kuulumisia

Pitäisiköhän tehdä vielä jotain dioja ensi keskiviikon etätunnille, vai oppiiko ne lukiolaiset pelkästään kirjasta lukemalla, mikä on hyötyjuttu? mä mietin eilen, kun olin menossa nukkumaan. Olin lopen uupunut, niin väsynyt, että kun join illalla kahvia kaverin kanssa, mun piti pyytää sitä selittämään joitain asioita uudestaan, koska en ollut tajunnut ensimmäisellä kerralla. Yleensä inhoan sitä, kun mulle selitetään asioita rautalankaa käyttäen. Yleensä en myöskään saa unta, jos oon juonut kahvia lounasajan jälkeen, mutta eilen oli toisin.

Oon nukkunut koko viikon levottomasti ja katkonaisesti, koska mun aivot pyörittää edellä mainitun kaltaisia ajatuksia jatkuvalla syötöllä. Opetan tällä hetkellä kahdessa eri koulussa, toisessa etänä ja toisessa lähiopetuksessa, ja ensi viikolla toisessa paikassa alkaa pari uutta kurssia, toisessa jatkan niiden kolmen kurssin parissa, joita oon opettanut vuodenvaihteesta asti. Vähemmästäkin menisi pää sekaisin. Kirjoitan säntillisesti jokaikisen muistettavan asian vihkoon, jossa on oma sivu jokaiselle kurssille, mutta musta tuntuu silti koko ajan siltä, että oon unohtanut jotain.

Tiedättekö sen meemin, jossa joku tyyppi pukee päälleen pellenaamaria ja miettii, että ”jos vielä tämän viikon jaksaa, niin kyllä ensi viikolla sitten vähän helpottaa”?

Ja pääsee ottamaan iisimmin.

Oon kuvainnollisesti pukenut samanlaisen naamarin päälleni joka viikko joululoman jälkeen, mutta kerta toisensa jälkeen mun työviikkoihin on tullut kaikenlaista odottamatonta sälää, ja oon joutunut pyyhkimään kalenterista kaikki ”kirjoittamista”-merkinnät pois.

Juuri nyt en edes kuvittele, että ensi viikko olisi yhtään helpompi kuin tämä viikko, vaan yritän olla realisti ja valmistautua kunnon pyöritykseen.

Kaikesta tästä valituksesta huolimatta oon kyllä tosi onnellinen siitä, että mulla on koko loppukevääksi niin paljon töitä, ja että saan ihan käydä töissä ja nähdä kollegoita ja jutella niiden kanssa yläkoululaisten sekopäisistä teksteistä tai jostain elämän sekopäisyydestä yleisesti.

Yhtenä päivänä söin opehuoneessa lounasta ja kuuntelin, miten eräs kuvisope ihasteli suurista ikkunoista tulvivaa valoa ja sitä, miten silmät sulkiessaan voi luomien takana nähdä kaikki värit yksi kerrallaan.

Indigon ja sinooperinkin voi erottaa toisistaan.

Kuljin ensimmäisen ja toisen kerroksen väliä, yritin hengittää mahdollisimman syvään, kun sain olla hetken ilman maskia, ja siristelin silmiä, en erottanut keitä kaikkia tuli mua vastaan.

Maanantaina mietin, pitäisikö hakea johonkin kustantamoon tekemään jotain oppimateriaaleja, oli sellainen päivä että tuli ammatinvaihtofiilis. Perjantaina pari tuttua oppilasta moikkasi mua ilahtuneen näköisinä käytävällä ja ajattelin, että tää on kyllä niin hauska työ, että on vaikea keksiä parempaa.

Töiden ulkopuolella elämä on tuntunut vähän jähmeältä. Oon istunut tosi paljon sohvalla neulomassa ja kuuntelemassa äänikirjoja, ja musta tuntuu, että kirjoitin tämän täysin saman asian myös edelliseen tai sitä edelliseen postaukseen.

Oon ikävöinyt joitain kavereita, joita en oo nyt nähnyt niin usein kuin yleensä, mutta oon myös odottanut niitä hetkiä, kun saan olla yksin ja katsoa Aikuiset-sarjaa.

Oon itkenyt suihkussa ja syönyt sen jälkeen laskiaispullan ja ajatellut, että hyvä että kuitenkin tuntuu joltain, vaikka välillä tuntuukin tältä.

Oon muistanut asioita, joiden luulin jo haalistuneen mun päässä lähes värittömiksi, ja päättänyt että tästä pitää kirjoittaa, täytyy todellakin kirjoittaa siitä, miltä tuntuu näpytellä alepa-pyörän koodia aamulla ja polkea kotiin, tai millaista on kävellä puistojen läpi ja tuntea, ettei senhetkinen onni kestä kauaa, mutta että se on silti aika loisteliasta. Kun vain ehtisin jossain vaiheessa kirjoittaa kunnolla.

Nyt oon kokenut tässä kodissa kaksi ja puoli vuodenaikaa, loppukesän, syksyn ja talven, ja odotan kevättä ihan vain siksi, että näen, miltä täällä näyttää joskus huhtikuussa, kun tälläkin hetkellä on aika valoisaa.

Näen mun ikkunasta lumipeitteisiä mäntyjä ja lehtikuusia, jotka vihertävät varmaan muutaman kuukauden päästä. Näen jo sen kesän niissä, ja näen sen harmaiden kerrostalojen välkehtivissä seinissä. Haistoin kesän eilen, kun kävelin illalla sporapysäkille kauppakassi kädessä, kassissa oli kaksi kiloa veriappelsiineja ja banaanishampoota ja tuoremehua, ja ohitin kahvitehtaan ja ne tuoksut pääsivät maskin läpi mun keuhkoihin ja koko kehoon.

Kun merijää ja sen päällä oleva hanki kimaltelee riippuliitäjien liukujen alla, tiedän että se kimaltelee samalla tavalla myös silloin, kun jää sulaa. Mä en uskaltaisi mennä jäälle kävelemään, niin kuin joidenkin sunnuntaikävelijöiden oon nähnyt Munkkiniemen rannassa tekevän, mulla on sellainen tunne että jää vavahtelee hiljaa koko ajan ja sulaa arvaamattomista kohdista.

Ehkä musta tuntuu, että myös mussa itsessäni on pinnan alla kesää ja kevättä.

Jotain siellä kuoren alla liikahtelee. Yhtenä iltana laitoin veriappelsiineja kulhoon odottamaan aamua, ja seuraavana päivänä ne olivat niin kypsiä, että kuoret lohkeilivat.

Laitan kalenteriin ”kirjoittamista”-merkinnän parin viikon päähän ja toivon, että saisin nukuttua kunnolla, jaksaisin herätä aikaisin, en ajattelisi töitä vielä aamulla ja ehtisin kirjoittaa pari tuntia ennen lounasta.

Nyt voisin syödä linssibolognesea, jonka hain eilen unarista, ja mennä sen jälkeen kävelylle ja skumppaostoksille. Illalla nään niitä ystäviä, joita erityisesti oon kaivannut, otin jo viime viikolla leipomani browniet sitä varten pakkasesta sulamaan.

Välillä töissä tuntuu siltä, että en yhtään tiedä mitä teen, ja että joku toinen hoitaisi ne tilanteet paljon paremmin.

Viikko sitten, kun kirjoitin lauantai-iltana kolme tuntia ja kuljetin itseni sillä tavalla vappujuhliin ja Mantan lakitukseen ja fiktiivisten henkilöiden epävarmuuksien äärelle, musta tuntui että kukaan muu ei voisi kirjoittaa juuri tällä tavalla, enkä mä haluaisi olla kukaan muu.

Nyt odotan vain sitä, että pääsen näyttämään skumpanavaamistaitoni pitkästä aikaa (viimeksi uutenavuotena oon avannut sellaisen pullon), ja että saan halata kavereita eteisessä ja istua sängylle ja nojata seinään.