Lepo ei ole palkinto, vaan välttämättömyys
Sunnuntaina kun kävelin Pikku-Huopalahden rannassa, kuuntelin Juhani Karilan Pienen hauen pyydystystä ja mietin, mistä voisin kohta hakea kahvia tai kaakaota, hykertelin tyytyväisenä, kun oli jotenkin niin ihanaa.
Kävelin Munkkiniemeen, menin Café Torpanrantaan ja jonotin siellä kaulahuivi kasvojen suojana, koska en muistanut ottaa maskia mukaan. Tilasin chilikaakaon ja croissantin ja istuin ulkopöytään syömään niitä. Joku mies tarjosi mulle vilttiä, mutta sanoin ettei tarvitse, siinä auringossa oli aika lämmin. Jäällä liiteli riippuliitäjiä, jotka liukuivat hangen päällä, näytti siltä kuin ne ihmiset eivät olisi painaneet mitään.
Mulla oli samanlainen olo, täydellisen rentoutunut ja vapautunut.
Viikonloppu tuntui ekstrapitkältä sen takia, että tein perjantaina töitä kotona, kuuntelin etäkokousta meetissä ja neuloin samalla. En ollut miettinyt etukäteen kovin paljon viikonlopun ohjelmaa, ajattelin vain että voisin katsoa Aikuiset-sarjan tokaa kautta ja käydä kävelyillä.
Lauantaina leivottiin yhden kaverin kanssa brownieita ja sunnuntaina juotiin toisen kaverin kanssa yhdet kaljat. Istuin tosi paljon sohvalla ja neuloin sekä seurassa että yksin, mun kotihousujen toinen lahje on kohta valmis.
Lauantai-iltana join kombuchaa, söin hunaja-rosmariinisipsejä ja kirjoitin pitkästä aikaa romaanikässäriä. Oon pitänyt siitä nyt niin kauan taukoa, että mun sisälle on kerääntynyt valtavasti kirjoitettavaa. Sain aika vaivattomasti kirjoitettua kahdeksan sivua, mikä tuntui uskomattomalta suoritukselta. Menin puolenyön aikaan ihan uupuneena nukkumaan, ja makoilin seuraavana aamuna yhteentoista asti sängyssä, kunnes oli niin nälkä, että oli pakko nousta syömään vähän brownieta.
Mietin viikonlopun pitkinä ja täysinäisinä päivinä, että tää on sitä elämää, jota varten mä teen töitä. Tykkään kyllä mun työstä ja toivon, että se olisi vielä palkitsevampaa ja kivempaa joskus muutaman vuoden kuluttua, mutta ei se että tekee jotain fantasiatarinoita seiskaluokkalaisten kanssa, ole musta silti parasta mahdollista elämää.
Se sen sijaan on, kun saa nukkua pitkään, kirjoittaa, nähdä ystäviä, kävellä, lukea ja neuloa. En usko että heittäytyisin vapaaherrattareksi, jos voittaisin lotossa, mutta eläisin kyllä ihan mielelläni niin, että tekisin vaikka nelipäiväistä työviikkoa. Voi olla, että sekin on joskus tulevaisuudessa mahdollista.
Ajattelin myös jälleen kerran sitä, kuinka tärkeää on levätä.
Nyt kun eletään varsinaista burnoutien kultakautta, monet ovat varoittavien esimerkkien takia tajunneet, että lepäämistä pitää oikeasti harrastaa, eikä jatkuvasti ylitöitä tekevä, kuormittunut työntekijä enää ole työnantajien unelma. (Ainakaan mun tuntemien työnantajien.)
Oonkin nähnyt somessa esim. lomapäivien tai viikonloppujen yhteydessä usein postauksia, joissa muistutetaan, että lepo on tärkeää ja että töitäkin jaksaa tehdä sitten paremmin, kun on pitänyt vähän vapaata.
Pitkien työviikkojen jälkeen puhutaan myös ”ansaituista” vapaapäivistä ja keväällä aletaan odottaa kesälomaa, joka on vuoden pituisen työrupeaman päässä koittava ”palkinto”.
Ne postaukset, joissa kehotetaan lepäämään, ovat kyllä ihan tärkeitä ja tarpeellisia. Ja jos on niin onnekkaassa asemassa, että joka vuosi on palkallinen kesäloma, sitäkin on ihan luonnollista fiilistellä jo etukäteen. Mua kuitenkin vähän häiritsee se, että rentoutumisen ainoa hyvä puoli näyttää tällaisessa keskustelussa olevan työssäjaksaminen. Lepo kuulostaa palkinnolta, jonka voi saavuttaa huhkittuaan tarpeeksi. Liian kauan ei kuitenkaan sovi makoilla vaaka-asennossa, koska seuraavat työt odottavat tekijäänsä, ja onhan yhdestä lomasta jo saatu tarpeeksi puhtia seuraaviin kuukausiin.
Totta kai vapaa viikonloppu ja univelan hoitaminen antaa paljon energiaa maanantaihin, ja lomailun jälkeen jaksaa taas tehdä töitä seuraavaan lomaan asti. Mutta lepääminen auttaa mun mielestä ylipäätään jaksamaan elämässä paremmin.
Mulle ne vapaat hetket, kun voin istua kahvilan pöydässä ulkona ja sulkea silmät kaakao kädessäni, ovat niitä, joiden takia mä jaksan arkiaamuisin herätä seiskalta töihin. Jos en heräisi, ei olisi rahaa, eikä samanlaista yhtä ihanaa vapaa-aikaa.
En siis haluaisi ajatella lauantaisin ja sunnuntaisin, että tässä mä nyt lepäilen sitä varten, että jaksaisin seuraavalla viikolla taas tehdä kahdeksan tunnin työpäiviä. Ajattelen mieluummin niin, että juon kaverin kanssa sunnuntaina erikois-ipaa samalla kun neulon, koska se on parasta mitä voi tehdä, ja mulle on annettu tällainen etuoikeutettu elämä, jossa on vaikka joka ilta mahdollista tehdä sellaisia kivoja asioita. Ne hetket eivät ole mulle palkintoja, vaan sitä elämän ydinaluetta, jolla haluaisin viettää mahdollisimman paljon aikaa.
Sunnuntaina menin aika myöhään nukkumaan ja mietin, että olisiko pitänyt vaan viettää koti-iltaa yksin ja laittaa seuraavan aamun aamupala valmiiksi ja mennä kasilta sänkyyn. Se ei kuitenkaan tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta, koska en mä nyt sellaisia iltoja varten elä.
Maanantaina väsytti aika paljon. Menin ysiksi töihin, yritin arvioida viime viikolla tehtyjä esitelmiä ja juttelin samalla vieressä istuvan työkaverin kanssa viikonlopusta. Oli hauskaa kertoa, että joo, oli tosi kiva viikonloppu, tein kaikkea mukavaa. Onneksi ei yleensä tarvitse tehdä töitä viikonloppuisin.
Yritän nyt alkuviikosta saada mahdollisimman paljon työjuttuja hoidettua, jotta voin sitten loppuviikosta keskittyä enemmän kirjoittamiseen ja kaverien näkemiseen. Tavallaan ne loppuviikon päivät tuntuvat edessä siintävältä palkinnolta, jota on kiva ajatella esim. keskiviikkoaamuna, kun herätyskello soi taas seiskalta.
Mutta eivät ne viikonloppupäivät oikeasti ole vain palkintoja. Ne ovat niitä hetkiä, kun mä en tee mitään kompromisseja tai ajattele asioiden välinearvoa, vaan nautin vain, pidän välillä silmiä kiinni, kävelen, nauran, pitelen käsissä jotain kuplivaa tai jotain lämmittävää juomaa.
