Lily

Villiviini

Villiviini
maria hakkarainen

Miksi halusin mun seinälle sateenkaaren? – Ja muita ajatuksia julisteista

Kuulostaa ehkä uskomattomalta, mutta vasta viime syksystä lähtien, kun muutin tänne Meikkuun Krunasta, oon ekaa kertaa elämässäni todella sisustanut. Lapsena mulla ei koskaan ollut omaa huonetta, eikä muutenkaan oikeastaan yhtään sananvaltaa siihen, millaisten esineiden kanssa elin. Kun muutin kotoa ensin soluasuntoon Kumpulaan ja sen jälkeen pikkuyksiöön Kruununhakaan, menin vain vanhempien kanssa ikeaan ja valitsin jonkun sängyn ja pöydän. En miettinyt sen kummemmin mitään muuta, kuin että miten saisin kaikki tavarat mahtumaan 15:een neliöön.

Nyt, 25-vuotiaana, mulla on vihdoin vähän enemmän neliöitä (yhtä paljon kuin elinvuosiakin) ja rahaa (ei paljon, mutta tarpeeksi), jotta voin tehdä harkittuja ratkaisuja sisustuksessa. En voinut vielä hankkia hakolan sohvaa tai artekin tuoleja, mutta tässä vaiheessa esimerkiksi sohvan olemassaolo ylipäätään on jo merkittävän ihanaa.

Voisin esitellä huonekaluja ja mun uutta, jättimäistä kokovartalopeiliä tarkemmin jossain toisessa postauksessa, kun tulee aurinkoinen päivä ja saan siivottua täältä pizzalaatikot ja viinipullot nurkista pois. Nyt esittelen kuitenkin mun julisteet, jotka oon äskettäin saanut laitettua seinälle, ja kerron vähän tarinoita niiden kuvien takaa.

Maria

Kun Ateneumissa oli vuosi sitten Helene Schjerfbeckin näyttely, iskin silmäni tähän maalaukseen. Ajattelin että tästä jos jostain mä haluaisin julisteen, koska samastuin maalaukseen lukevaan naiseen, ja kaiken lisäksi teoksella on sama nimi kuin mulla. Teoksen ja ilmeisesti myös lukevan naisen nimi Maria on maalattu kultaisin kirjaimin myös maalauksen oikeaan yläreunaan. Oon yrittänyt ottaa selvää, ketä maalaus kuvaa, mutta en ole löytänyt tietoa mistään. Ehkä Schjerfbeckin ystävää Maria Wiikiä? Jos joku teistä tietää tästä tarkemmin, kertokaa.

Aino

Mun kaikkien aikojen lempimaalaus on Gallen-Kallelan Aino-triptyykki, ja mulla oli pitkään kuva siitä seinälläni sekä julisteena että postikorttina. Tykkään teoksesta monesta syystä. Ensinnäkin muhun vetoaa se taru omapäisestä Ainosta, joka mieluummin jatkoi elämäänsä vedenneitojen seurassa kuin suostui vaimoksi vanhalle Väinämöiselle. Vaikka Väinämöistä voisi pitää Kalevalan päähenkilönä, Aino-triptyykissä Aino on pääosassa, ja Väinämöinen näyttää vain höpsähtäneeltä ja iäkkäältä ukolta.

Lisäksi kansallisromanttinen järvimaisema on tosi kaunis. En tosin tiedä mitä ajattelen siitä, että Gallen-Kallela koki tarpeelliseksi kuvata Ainon teoksessa alasti useammin kuin vaatteet päällä. Kun olin katsellut maalausta kahdessa eri koossa vuosikausia mun seinällä, musta alkoi tuntua etten halua nähdä sitä hetkeen, en varsinkaan niitä Väinämöisen hapuilevia käsiä Ainon alastomien kylkien yllä. Jokin kaipaus teokseen kuitenkin jäi, koska äskettäin löysin tämän julisteen rullattuna jostain sängyn alta ja mietin, mitä tekisin sille. Ei tehnyt mieli laittaa sitä kokonaan pois.

Kun äiti oli mun luona päällystämässä mun vaatekaapin hyllyjä lahjapaperilla, keksin että voisin leikata julisteesta irti sen osan, josta tykkään eniten, eli sen jossa Aino istuu kivellä järven rannassa. Vedenneidot houkuttelevat siinä Ainoa kaislikon keskeltä. Aino on luiskahtamaisillaan veteen, muutoksen kynnyksellä, varpaat koskettavat jo veden pintaa.

Se loppuosa julisteesta päätyi mun vaatekaapin hyllyn päällysteeksi.

Persikat

Jos Aino on mun lempimaalaus, persikat taas ovat mun lempihedelmiä. Persikat ja viikunat. Molemmissa on jotain eroottista, siksi mä varmaan niistä tykkään. Harvoilla hedelmillä on muhun samanlainen vaikutus kuin persikoilla: niitä tekee mieli silittää, ja toisaalta tekee myös mieli iskeä hampaat kiinni siihen hedelmälihaan ja antaa mehun valua suupielistä solisluille ja siitä alas.

Halusin että mun keittiössä olisi jotain aurinkoista silloinkin, kun valo ei heittäydy seinälle viereisten talojen välistä, joten tämä juliste oli hyvä valinta myös sen takia. Kuva muistuttaa siitä, että aina tulee aika, jolloin voi ostaa persikoita ja syödä niitä suoraan paperipussista. Ja pyyhkiä sitä mehua ympäriinsä koko keholle.

Portaikko

Ajattelin että sängyn yläpuolella alkovissa olisi kiva olla pari julistetta, ja tämä oikeanpuolimmainen on toinen niistä. Mulle tulee valoisista portaikosta jotenkin hyvä olo. Kirjoitin mun ig-kuvan yhteyteen viime viikolla näin: ”Haluisin että elämä tuntuisi mahdollisimman usein tältä: että on selkeät askelmat, ja kulkee eteenpäin vähän häikäistyneenä valosta.”

Kuvassa oli yksi mun lempiportaikoista (kyllä, mulla on myös sellainen), joka sijaitsee Taka-Töölössä. Välillä kun tuntuu siltä, ettei oikein tiedä mitä elämällään tekee, portaiden käveleminen on mukavan yksinkertaista ja selkeää. Ne kuljettavat aina jonnekin, niitä on helppo kiivetä. Julisteen portaikkokuvassa on selvästi ylöspäin suuntautuvaa liikettä, voin kuvitella itseni astelemassa niitä rappuja pitkin kohti tuntematonta, kohti valoa, kohti huippuja.

Sateenkaari

Tämän julisteen etsimiseen käytin itse asiassa aika monta kuukautta. Mulla on jo alkusyksystä asti ollut sellainen vahva tunne, että haluaisin kotiin sateenkaarijulisteen. Googletin erilaisia vaihtoehtoja, mutta en heti löytänyt mitään mieleistä. Halusin juuri tällaisen kuvan, jossa olisi mahdollisimman luonnollisen näköinen sateenkaari, mutta suurin osa rainbow-sanan sisältävistä julisteista oli liian graafisia tai epäluonnollisen värisiä.

Sateenkaari edustaa mulle monia toiveikkaita asioita. Vedenpaisumuksen jälkeinen merkki taivaalla teki muhun vaikutuksen joskus lapsena, kun mulle luettiin sitä raamatun tarinaa. En kyllä ajattele Noan arkkia katsoessani tätä kuvaa, mutta koen aina sateenkaaren nähdessäni jonkinlaista ihmetystä.

Viime kesänä me mentiin parin kaverin kanssa Sompikselle uimaan, ja nähtiin mieletön sateenkaari, joka ulottui Korkeasaarelta Skattalle. Se tuntui sen kesän, ystävyyden ja vapauden sinetiltä, olin tosi onnellinen silloin.

Sateenkaaren värit liittyvät tietysti myös Prideen ja seksuaalisuuteen liittyvään vapauteen. Sekin tuntuu tärkeältä. On ihanaa elää tällaisessa ajassa ja paikassa, jossa itseään ei tarvitse kahlita esim. uskonnollisten normien sisäpuolelle. Tykkään siitä, että se vedenpaisumustarinan symboli on siirtynyt merkitsemään myös tätä asiaa.

Kaikki edelliset merkitykset ovat olennaisia, mutta tähän kuvaan liittyy myös henkilökohtainen merkitys. Kerran juteltiin yhden tyypin kanssa muraaleista, ja mä sanoin, että haluaisin maalata mun sängyn yläpuolelle jotain.

”Sun pitäis laittaa sateenkaari sun seinälle. Niin sit joka aamu kun sä heräisit, sä muistaisit että sä oot ite se aarre”, keskustelukumppanini vastasi.

Se oli vähän cheesyä, mutta kuitenkin niin kauniisti sanottu, että sen jälkeen mun sateenkaaripakkomielle voimistui entisestään. On todellakin taivaallista herätä aamulla alkovista ja nähdä ensimmäisenä ne haaleat värit sinisestä vihreän ja keltaisen kautta punaiseen.

Jos jatkaisi sen katkaistun kaaren piirtämistä, se johtaisi juuri siihen, missä mun pää lepää. Ei tarvitse lähteä jahtaamaan kalleuksia mistään kaukaa, voi vain kurkotella seinästä seinään siellä alkovissa, kääntää ehkä kylkeä vielä hetkeksi, ja nousta jossain vaiheessa ylös, mennä keittiöön persikoiden alle kiertämään mutteripannun osia yhteen.

* * *

Oon hankkinut kaksi ensimmäistä julistetta Ateneumin nettikaupasta, kolme seuraavaa Deseniolta.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Avainsanat: ,
Koti Sisustus Oma elämä Museot ja näyttelyt
maria hakkarainen

Omenaletuista, heijastuksista ja onnesta

Yhtenä viikonloppuaamuna päätin, että nyt täytyy tehdä jotain tosi hyvää aamupalaa, muuten tää on ihan hukkaan heitetty päivä. Sekoitin lettutaikinaan raastettua omenaa, pilkoin veriappelsiinin ja kiivin, keitin kahvia, vaahdotin maitoa, kaadoin smoothien viinilasiin ja lusikoin vähän maapähkinävoita pikkulautaselle. Paistoin letuista juoksevan margariinin kanssa rapeita ja paksuja.

Taikinaan tuli:

1 iso raastettu omena

2 dl vissyä*

2 dl kauramaitoa

2,5 dl vehnäjauhoja

1 tl leivinjauhetta

1 rkl sokeria

1 tl suolaa

margariinia paistamiseen

*Jos vissyä ei löydy, voit vain laittaa sen tilalle kauramaitoa.

Se oli ihana aamiainen. Söin niitä lettuja vielä seuraavan viikon arkiaamuina ennen töihin lähtöä.

Sinä viikonloppuna oli mukavan onnellista. Kävin kävelyillä niin paljon kuin jaksoin, join kahvia Sibelius-monumentin alla, katselin merta, hain kirjastosta Olemisen sietämättömän keveyden, luin vähän Senecan Oidipusta, tein ne työjutut joita en ollut ehtinyt perjantaina, ekana työpäivänä loman jälkeen tekemään.

Musta tuntui silloin ja seuraavina arkipäivinä sen jälkeen, että oon täysin kyllästynyt tähän korona-aikaan, nyt oon ylittänyt sen pisteen kun en jaksa enää. Mutta silti on ihan kivaa.

Tällä viikolla aloitin töissä neljä uutta kurssia ja tein aika paljon niihin liittyviä hommia, seilasin lähi- ja etäopetuksen ja koulun ja kodin väliä ja lähetin niin paljon sähköposteja, että kun äiti kysyi, oonko vieläkään laittanut talonmiehelle viestiä mun kylppärissä olevasta viemärinhajusta, sanoin että en todellakaan oo jaksanut.

Se haju on ollut täällä elokuusta asti aina silloin tällöin, kun menen aamulla vessaan. Välillä pitää peittää suu kädellä, kun se pistävä, vihreä ja kaamea lemu leijailee sakeana samaan aikaan, kun etsin kaapista hammasharjaa. Mutta jotenkin mä oon tottunut siihenkin. Kun lasken vähän kuumaa vettä altaaseen, haju yleensä menee ohi. En haista sitä muualta asunnosta ollenkaan, enkä mä kovin paljon vietä aikaa kylppärissä.

Tilasin kotiin ison kokovartalopeilin ja sain sen eilen. Se tuo asuntoon niin paljon tilaa, että tuntuu kuin olisin saanut uuden huoneen; sohvan ja kirjahyllyn välistä aukeaa ovi toiseen keittiöön, ja aina välillä kun istun pöydän ääressä syömässä aamupalaa tai tekemässä töitä, vilkaisen oikealle ja näen siellä itseni näköisen tyypin kahteen villapaitaan pukeutuneena, legginssit jalassa, toinen jalka toisella tuolilla, lautasen tai läppärin ylle kumartuneena.

Aurinkoisina päivinä valo heijastuu vastakkaiselle seinälle tosi kauniisti noin puolen tunnin ajan. Siellä mä sitten yritän keskittyä tuntisuunnitelmiin tai wilma-viestien kirjoittamiseen, kun ulkona sataa glitteriä ja sporat kulkevat lumeen hautautuneilla raiteilla ja mun keittiön kaappien pinnoilla on leikitteleviä heijastuksia. Kun katson oikealle, näen sen kaiken valon ja itseni sen keskellä.

Viime kesänä tein harjoituksia kirjoitusretriitillä ja kirjoitin mun muistikirjaan jotain siitä, miten olin edellisellä viikolla istunut yhdessä asunnossa yhdellä sohvalla ja nähnyt oman peilikuvani jättimäisestä telkkarista, joka oli siinä sohvan edessä. Mulla oli toinen jalka koukussa toisen päällä ja lempifarkut, joissa on punaisia kukkia reisillä. Näytin onnelliselta. Olin näennäisesti ihan cool, mutta musta tuntui siltä kuin mun sisäelimet olisivat vaihtaneet yön aikana järjestystä, kuin joku olisi klikannut jotain random-nappulaa ja olisin mennyt sisäisesti ihan sekaisin.

Joskus mä seuraan omaa heijastustani, kun se kulkee näyteikkunasta toiseen, näkyy peililaseista kirkkaana ja pimeistä ravintoloista hämäränä, erotan vain ääriviivat, mutta tunnistan silti itseni – tai ainakin se joka ikkunoista katsoo, näyttää melko samalta kuin minä.

Peilin takana on vaihtoehtoinen todellisuus, sellainen jossa on lähinnä ääriviivat, joiden sisällön voi värittää niin kuin haluaa. Sen todellisuuden avulla voi etäännyttää itsensä, niin kuin muistikirjan sivuille voi myöhemmin kirjoittaa aiemmin tapahtuneista asioista sillä tavalla kuin ne muistaa, vaikka paljon olennaista on unohtunut, jäljelle on jäänyt vain ajatuksia tahmeista lattioista, siitä miten farkut puristivat reisiä ja haaroväliä ja millaista oli pyöräillä baanaa pitkin, kun silkkipaita tarttui välillä tuuleen ja tulvahti ylös ja hyväili mun kylkiä.

Tällä viikolla olin ihan poikki joidenkin työpäivien jälkeen, istuin äikänopettajien työtilassa ja tuijotin pöytää jaksamatta hakea takkia ja pipoa naulakosta. Kun viime torstaina tällaisen hengähdystauon jälkeen kykenin vihdoin pukeutumaan, kävelin Kamppiin asti kovassa pakkasessa, vaikka mulla oli vain sukkikset jalassa. Menin Koffin puiston mäen yli ja muistelin sitä, kun olin edellisenä kesänä kulkenut siitä läpi ja ollut niin onnellinen, että horjuin portaissa, tuntui etten oikein osannut kävellä enää.

Torstainakin piti pidellä rappuja kävellessä kaiteesta kiinni, oli niin liukasta. Samaan aikaan aurinko paistoi hurjan näköisenä, lumikumpareet punertuivat samaa tahtia mun poskien kanssa, lapset laskivat liukureilla mäkeä alas ja mun teki mieli tehdä samoin. En ollut muistanut miltä tuntui seistä sen mäen päällä ja katsoa alas, nähdä mäki joka odotti avoimena ja laajana, ja Hietaniemen ja Kampin kivitalojen katot museon takana ja kerrostalon lasitetut parvekkeet joista valo kertautui sellaisena ettei suoraan siihen voinut katsoa.

Tänään, lauantaina, ajattelin tätä kaikkea samalla kun söin puuroa ja viikunoita ja veriappelsiineja aamupalaksi ja mun peilikuva söi samanlaista annosta siellä toisessa keittiössä. Edellisenä iltana tanssin vähän aikaa peilin edessä, kun tuli hetkellisesti innostunut olo ja hyvä fiilis itsestä ja omasta kehosta. Pyörin mun varpailla ja näin itseni vilaukselta, oli hämärää, näin vain ääriviivoja ja jotain onnelta näyttävää niiden sisällä.

Vaikka on ollut hankalaa olla paljon yksin kotona ja siirtyä etätöistä vapaa-ajalle siirtymällä pöydän äärestä sohvalle, oon silti jotenkin sinnitellyt, ja tällaisina viikonloppuaamuina elämä tuntuu itse asiassa paremmalta kuin vain siedettävältä.

Kun yritin saada selkoa Toni Morrisonin Jazzin kerronnasta, jossa näkökulma vaihtuu jatkuvasti, ja menin kaatamaan pupukuppiin lisää kahvia, näin vastakkaisella seinällä mun heijastuksen, sen miltä mun jalat näyttivät, kun pitkän villatakin helmat osuivat sääriin.

Luulen että kun näkee itsensä peilistä silloin, kun itselle tapahtuu jotain merkittävää, sen hetken muistaa jälkeenpäin tarkemmin, koska jo kaiken tapahtuessa on ollut yhtäaikaa itsensä sisällä ja ulkopuolella, on nähnyt tilanteen kahdesta eri kulmasta samaan aikaan. Nämä yksin vietetyt aamut eivät ehkä ole mun elämän ihmeellisimpiä päiviä, mutta kun syön mun heijastuksen kanssa aamupalaa, oon sekä todella tietoinen itsestäni, että etääntynyt omasta kehostani ja mielestäni. Se on kiinnostavaa.

Sinne heijastuksiin mä voin sijoittaa itseni sellaisena kuin haaveissani oon, voin leikitellä keittiön kaappien edessä ja katsella, miltä näyttäisin jos näin tai näin.

Voin muunnella ääriviivoja, jatkaa niiden piirtämistä siitä mihin ne mun muistoissa loppuvat, voin jatkaa värittämistä tässä hetkessä ja yrittää päätyä jonnekin, mitä en ole osannut yhtään odottaa.

Voin kuvitella millaista olisi, jos jonain päivänä katsoisin peiliin tästä samasta kohtaa, ja kaikki olisikin toisin.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Hyvinvointi Ruoka ja juoma Oma elämä Hyvä olo