Tänä vuonna on tuntunut kamalalta ajatella, että jotkut riskiryhmiin kuuluvat ihmiset eivät ole voineet nähdä läheisiään kuukausiin.

Vaikka rajoitukset ovat välillä olleet tiukempia, mä oon silti nähnyt läheisimpiä kavereita, koska ne ovat mulle yhtä tärkeitä kuin mun perhe. Eipä ole varmaan koskaan tullut lapsuuden jälkeen ulkoiltua niin paljon kuin tänä vuonna: ollaan käyty kävelyillä säässä kuin säässä ja istuttu kallioilla juomassa viiniä koko kesä. Onneksi mulla on niin monta läheistä ystävää, joiden kanssa ollaan pidetty yhtä koko vuosi. Niiden ihmisten ansiosta tää hullu ja outo 2020 ei ole tuntunut yhtään niin pahalta kuin olisi voinut kuvitella.

Samalla kun koronarajoitukset ja -aallot ovat hyökyneet ylitse, oon ajatellut tosi paljon ystävyyttä ja sitä, millaista haluaisin sen tässä elämänvaiheessa olevan. Oon miettinyt etenkin sitä, miten ystävyydet syttyvät, kehittyvät ja säilyvät. Miten niitä ylläpidetään? Jos parisuhteita pidetään yllä tekemällä asioita yhdessä, keskustelemalla koko ajan siitä, miltä nyt tuntuu, ja menemällä staycationille kylpylähotelliin, pitääkö ystävyydessä tehdä jotain vastaavaa?

Joidenkin mielestä läheistä ystävyyttä ei varmaan tarvitse sen kummemmin ylläpitää. Sanotaan että hyvän ystävän kanssa voi olla vaikka vuosia tapaamatta, ja sitten kun taas nähdään, ”voidaan jatkaa siitä mihin on jääty”. Se voi olla totta, ja tavallaan tuntuu kauniilta ajatukselta, että vaikka me ei joskus nähtäisi parhaiden kavereiden kanssa joka viikonloppu, jokin vahva ketju meidän välillä säilyisi silti.

Mulla on myös lukioaikainen kaveriporukka, joka on hajaantunut eri puolille Suomea, mutta aina kun me nähdään (nykyään pari kertaa vuodessa), on kivaa jutella kuulumisista ja siitä, mitä Helsingin ulkopuolella tapahtuu.

Juuri nyt sellainen harvoin näkeminen ei kuitenkaan ole sitä, mitä mä kaikkein läheisimmiltä ystävyyssuhteiltani haluan.

Oon kasvanut erilleen monista ystävistä, jotka ovat aiemmin olleet tosi läheisiä, kun toinen on vaikka muuttanut kauemmas tai yhteiset työ- tai opiskelujutut ovat päättyneet. Se tuntuu luonnolliselta, mutta myös vähän surulliselta, eikä ystävyyden elvyttämiseen mun mielestä oikein riitä se, että nähdään muutaman kuukauden välein ja puhutaan siitä mitä välissä on tapahtunut. Kun ei ole johonkin ihmiseen edes viikottain yhteydessä, toisen elämästä putoaa nopeasti kärryiltä, ja kun taas nähdään, saattaa joutua selittämään yllättävän isoja asioita. (Ai sä et siis ookaan enää sen tyypin kanssa? Kenen sitten? Missä sä nyt oot töissä?)

Erilleen kasvamisessa ei kuitenkaan ole kyse vain siitä, miten hyvin on perillä jonkun ystävän elämästä. Musta on vähän ärsyttävää yrittää selostaa, millaista mun elämä on nyt, jos jollain kaverilla on käsitys vain siitä, millaista se kolme vuotta sitten oli. Se pieni ärsytys ei haittaa, jos ystävyydessä säilyy silti samanlainen syvä ja läheinen yhteys, tunne siitä, että haluaa aidosti tietää, mitä toiselle kuuluu. Jos toisen seurassa tuntuu lämpimältä ja sellainen tuttu kihelmöinti on jäljellä merkkinä siitä, että molemmat ymmärtävät toisiaan luontevasti ja ponnistelematta, ei ole niin väliä, vaikka edellisestä näkemisestä olisi kauan. Mun mielestä se läheisyyden side on kuitenkin aika hauras, ja sitä pitää vaalia ja varjella, eikä sen saa antaa katketa.

En tarkoita että ne kaverit, joita on mahdollista nähdä vain silloin tällöin, pitäisi poistaa elämästä, tai että ystävyys voisi pysyä yllä vain tiiviillä yhteydenpidolla. Musta vain tuntuu siltä, että siihen ystävyyden katkeamattomuuteen luotetaan joskus liian paljon. Koen myös, että mun elämän tärkeimmät ihmiset ovat niitä, joita näen kaikkein useimmin. Jos siis jonkun ystävän kanssa tulee jossain vaiheessa tapaamisissa vähän pidempi tauko, se ei tarkoita sitä, että väistämätön erilleen kasvaminen olisi alkanut, mutta mulle tulee silti epämiellyttävä olo kun tunnen, miten ohut lanka meidän välillä alkaa haurastua.

Mulla on muutama toisessa kaupungissa asuva kaveri, joita näen paljon harvemmin kuin muita, eikä se ole johtanut ystävyyden katkeamiseen. Haluaisin kuitenkin, että näkisin niitä kavereita, jotka ovat kaikkein läheisimpiä sekä maantieteellisesti että henkisesti, mahdollisimman usein ja tekisin niiden kanssa asioita sekä kahden kesken että porukalla. Varsinkin tässä elämänvaiheessa, kun kovin monella ei vielä ole lapsia eikä kokopäivätyötäkään, olisi ihanaa jos voisi ottaa kaiken irti runsaasta sosiaalisesta elämästä. Enkä mä kyllä haluaisi vähentää ystävien tapaamista kovin paljon, vaikka siirtyisinkin joskus johonkin ruuhkavuosien pyörteeseen.

Oon itse asiassa miettinyt aika tarkasti, millaista haluaisin mun ihmissuhde-elämän tällä hetkellä olevan. Toivoisin, että voisin kavereiden kanssa useimmiten puhua muistakin kuin arkisista, päivänpolttavista jutuista, mikä edellyttää musta sitä, että nähdään tarpeeksi usein. Jos edellisestä näkemisestä on tosi pitkä aika, on yleensä niin paljon akuutteja kuulumisia kertomatta ja kuulematta, että pitää ensin päivittää toisen tiedot niistä. Voi olla, että silloin ei ehdi puhua kovin paljon siitä, mitä ihan oikeasti kuuluu, ellei ole jotenkin määrätietoinen keskustelija ja ota sitä heti puheeksi (mä en ole sellainen).

Mun mielestä ystävien kanssa tarvitaan siis sellaisia tapaamisia, että on paaaaljon aikaa ja voidaan rauhassa jutella kaikesta, eikä tarvitse katsoa kelloa ja miettiä, että pitäisi kohta lähteä täältä lounaalta tekemään töitä. Kävin aiemmin kavereiden kanssa tosi paljon unarilounailla, mutta tämän koronavuoden kävelyjen ja metsäretkien myötä oon tajunnut, että oikeastaan on kivempaa nähdä rauhassa esim. kahvilla töiden jälkeen tai brunssilla viikonloppuna. Tai viettää koko päivä yhdessä. Ihan mitä vaan oikeastaan, kunhan ei ole aina kiire.

Rauhallisten tapaamisten lisäksi haluaisin, että näkisin läheisimpiä kavereita usein. Se mitä usein tarkoittaa, riippuu määrittelijästä, mutta mä oon ajatellut, että haluaisin nähdä yhtä ystävää vähintään pari kolme kertaa kuussa. Ja olisi kiva, että joka viikko olisi muutama kahvittelu tai viini-ilta sovittuna, niin että sosiaalisuutta ja yksin kotona sängyllä makaamista olisi sopivassa suhteessa.

Haluaisin myös, että tapaamisten ehdottaminen olisi jossain määrin vastavuoroista, vaikka ei sen ihan yksi yhteen tarvitse mennä. Mä oon aiemmin itse ollut tässä tosi huono, koska mulla kesti aika pitkään, tyyliin kaksikymmentä vuotta tajuta, että ystäviä tosiaan voi hankkia niin, että pyytää niitä kahville. Joskus vain odottelin, että joku laittaisi mulle viestiä, ja mietin miksi kavereiden löytäminen on niin hankalaa.

Tiedostan kyllä, että mun ystävillä saattaa olla ihan erilainen näkemys siitä, mikä olisi tapaamisten suhteen sopivaa ja kivaa ja tarpeellista. Siksi tästä pitäisi varmaan puhua, jos tuntuu että kummallakin on erilaiset käsitykset hyvästä ystävyydestä.

Oon aika huono ottamaan tiettyyn ihmissuhteeseen liittyviä asioita puheeksi juuri siinä ihmissuhteessa – kaikkien muiden ihmisten kanssa saatan kyllä puhua siitä asiasta… Tämän postauksen kirjoittaminen onkin mulle osittain näiden ajatusten prosessointia. Oon pyöritellyt tätä aihetta mielessäni jo vaikka kuinka kauan, ja musta tuntuu koko ajan hassummalta kun ajattelen, etten todella ole keskustellut ystävyydestä vakavasti juuri kenenkään kaverin kanssa.

Jos ystävyyttä vertaa deittailuun, niin tuntuisi oudolta hengailla jonkun tyypin kanssa vuosia puhumatta koskaan siitä, mitä kumpikin siltä ihmissuhteelta haluaa. Miksi kysyn niitä tärkeitä kysymyksiä (Kuinka usein haluisit nähdä? Onko sulla paljon muita tällaisia suhteita, vai haluaisitko että oltaisiin toisillemme niitä tärkeimpiä? Kun me nähdään, mitä yleensä haluaisit tehdä?) vain niiltä tyypeiltä, jotka oon tavannut tinderin kautta, mutta en keneltäkään muulta? Miksi läheisten ystävien kanssa voi puhua parhaista seksiasennoista tai masennusoireista, mutta ei siitä, mitä odotuksia kummallakin ystävyydelle on?

Tykkään vertailla ystävyyttä ja ”romanttisia” ihmissuhteita, koska niiden asettaminen rinnakkain paljastaa usein jotain vähän outoja ajatusmalleja ja kaksoisstandardeja. Musta ystävyyssuhteissa ja parisuhteissa on paljon samaa, itse asiassa niin paljon samaa, että en haluaisi välttämättä jaotella kaikkia elämäni ihmissuhteita näihin kahteen kategoriaan, vaan laittaa ne mieluummin vain samaan tärkeiden ihmisten laatikkoon.

Läheisen ystävyyden syttyminen on musta yhtä kihelmöivää ja ihanaa kuin se, kun alkaa tapailla jotain tyyppiä. Monissa mun ystävyyssuhteissa on ollut alussa jonkinlainen ”kuherrusvaihe”, jossa mun elämään saapunut uusi ihminen vaikuttaa kaikin puolin tosi kivalta ja jolloin ajattelen sitä ihmistä erityisen paljon ja haluaisin nähdä sitä koko ajan. Siinä vaiheessa voisi olla hyvä ottaa puheeksi se, mitä kumpikin siltä ihmissuhteelta haluaa. Sitä ei siis tarvitse määritellä tarkasti, ja asiasta voi jutella myös myöhemmin, mutta jos asian nostaa esille jo alussa, se voi ehkä ehkäistä jotain tulevia ristiriitoja.

Vaikka oon tässä nyt kuvannut melko tarkasti, millaisia haluaisin mun ystävyyssuhteiden olevan, en ajattele että ystävyyden ylläpitäminen olisi mitään vaivalloista hommaa. Välillä voisi olla hyvä käydä jotain metakeskusteluja sen ihmissuhteen tilasta, mutta muuten parasta ystävyyden hoitamista on musta ihan tavallisen arjen viettäminen yhdessä. Tai juhlan! Esim. sipsit ja skumppa kivana elokuun iltana. Tai kävelyt kahvin kanssa mäkisten maastojen yli. Tai kallioilla auringossa istuminen. Tai mokkapalojen syöminen sisällä, kun ulkona on lumimyrsky. Läheisten ystävien seurassa musta tuntuu siltä, että silloin en haikaile mihinkään muualle, en kaipaa ketään muuta, enkä haluaisi tehdä mitään muuta mieluummin.

Tällä hetkellä ystäviä ei voi tavata ihan yhtä vapaasti kuin yleensä, mutta mun mielestä tää on siksi erityisen hyvää aikaa miettiä sitä, pitäisikö omia ihmissuhteita jotenkin kehittää. Jos kavereiden näkemiseen tulee nyt pidempi tauko, vaikuttaako se niihin ystävyyksiin jotenkin ja miten se pitäisi huomioida?

Oon varmaan sanonut tän aiemminkin, mutta mulla on ollut ystävyyksien suhteen tosi hyvä vuosi, vaikka korona on kaikin keinoin pyrkinyt estämään läheisyyden ja lämmön. Oon ollut monta kertaa heinäkuun lämmittämällä kallioilla tai jonkun sohvalla istuessani niin onnellinen, että se on tuntunut melkein kestämättömältä. Sellaisina hetkinä musta on tuntunut, että mulla on nyt sylissäni (kuvainnollisesti, ei kirjaimellisesti) jotain lujaa, mutta kuitenkin hentoa, sellaista jota ei kannata pudottaa tai unohtaa lojumaan jonnekin. Siksi haluaisin, että niistä ihanista yhteisistä päivistä, pyöräretkistä, kävelyistä, ääniviesteistä, lounaista ja teehetkistä tulisi läheisten kavereiden kanssa arkea, eivätkä ne olisi vain harvinaisia erityishetkiä silloin tällöin.

Onneksi niitä on kaikesta huolimatta aika paljon ollutkin. Toivon silti, että ensi vuodesta voisi tulla todellinen ystävyyksien vaalimisen vuosi <3

Kuvat: kun ajattelen ystävyyttä, ajattelen tällaista valoa mun elämässä.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Juuri nyt tuntuu vähän ankealta. Kirjoitan tätä postausta samassa sohvannurkassa, jossa oon istunut koko viikon, haluaisin keittää lisää kahvia, mutta ikaffe on loppu, ja mua väsyttää, koska sain viime yönä unta vasta joskus puoli kolmen aikaan. Ensi viikolla on tosi paljon töitä sekä lähi- että etäopetuksena ja mua ärsyttää jo valmiiksi, kun ajattelen sitä, että huomenna pitää herätä kuudelta. Edellisinä vuosina oon viettänyt itsenäisyyspäivää äidin luona Linnan juhlia katsellen, mutta nyt sitäkään iloa ei ole.

Nämä pienet harmittavat asiat ovat kuitenkin aika mitättömiä kun mietin, millaista mun isovanhempien elämä oli mun ikäisenä.

Aika monille 1990-luvulla syntyneille sotajutut tuntuvat tosi kaukaisilta, koska ne ovat tapahtuneet joillekin isoisovanhemmille, joita ei välttämättä koskaan ole tavannut. Mun isovanhemmat ja vanhemmat ovat kuitenkin saaneet lapsia melko myöhään, minkä seurauksena sodan kokeneet ihmiset ovat meidän suvussa musta vain kahden sukupolven päässä.

Kolme mun neljästä isovanhemmasta syntyi 1920-luvulla, nuorin 1930-luvulla. Kaikki paitsi yksi elivät pitkän elämän yhdeksänkymppisiksi asti. Oon siis kasvanut sellaisten vanhempien kasvattamana, joiden omat vanhemmat ovat olleet sodassa. Se tuntuu käsittämättömältä, mutta samalla aika normaalilta. Oon mun vanhempien ja isovanhempien kautta nähnyt monenlaisia sodan ja pula-ajan muokkaamia ihmiskohtaloita: sinnikästä selviytymistä ja elämäniloa, mutta myös masennusta, juurettomuutta ja alkoholismia.

Toinen mun isoisistä kuoli jo silloin, kun mun isä oli 19-vuotias (ja hänkin sitten kuoli, kun mä olin 19-vuotias…), enkä tiedä tästä papasta juuri mitään. Toinen pappa, mun äidinisä, eli kuitenkin pidempään, sai sodan jälkeen neljä lasta mun mummin kanssa ja kävi elämänsä loppuun asti sotaveteraaneille tarkoitetuissa tilaisuuksissa, esimerkiksi arkipäivisin järjestetyssä ruokailussa.

Olavi-pappa ei puhunut sodasta kovin paljon, mutta se ei ollut myöskään mikään tabu. Tavallaan toivon, että olisin kysellyt papalta enemmän siitä, kun hän vielä eli, mutta en ollut papan kanssa hirveän läheinen. Jos saisin nyt uuden tilaisuuden kysymysten esittämiseen, en ole varma mitä edes haluaisin tietää. Kysyisinkö, millaista sodassa on olla? Pelottiko koko ajan vai alkoiko siihen jossain vaiheessa tottua? Voisiko sitä selittää jollekin, joka on syntynyt viisikymmentä vuotta myöhemmin turvalliseen ja keskiluokkaiseen ympäristöön?

Toisaalta lähimenneisyyden sodat eivät ole kiinnostaneet mua juurikaan. Tykkäsin historiasta koulussa siihen asti, kun alettiin käydä toista maailmansotaa läpi ja mun pasifistinen sieluni heräsi ja alkoi miettiä, miten järjettömiä kaikki ne suurmiesten järjestämät taistelutantereet olivat. Suhtaudun sotaisiin konflikteihin edelleen vähän niin, että miten te jaksatte käyttää aikaanne tuollaiseen, leikkisitte puumiekoilla jossain takapihalla jos on pakko päästä kukkoilemaan.

Mun on mahdotonta kuvitella, miten toimisin, jos nyt avaisin Hesarin sovelluksen ja näkisin etusivulla uutisen siitä, että Suomeen on hyökätty. Tavallaan ajattelen, että mun isovanhemmat selviytyivät rintamalta, evakkomatkoilta ja jälleenrakennuksesta hengissä ja melko selväjärkisinä siksi, että oli vain pakko. Toisaalta tiedän, että mä olen niin nössö ja mukavuudenhaluinen, etten haluaisi edes koskea aseisiin tai kranaatteihin tai ajatellakaan nukkuvani teltassa pidempään kuin pari yötä putkeen. Mä haluaisin vain piiloutua johonkin taistelujen ajaksi ja elää. Koska en ole käynyt armeijaa, mun ei olisi pakko lähteä johonkin Itä-Suomen metsiin rymyämään, voisin vain hengailla kotirintamalla (mikä ei kyllä tietysti sekään olisi mitään helppoa elämää).

Kun ajattelen naisten asemaa sodassa, ajattelen mun toista mummia, isänäitiä. Bertta-mummi ei luonnollisesti myöskään ollut käynyt armeijaa, mutta hän lähti sotaan lotaksi. En valitettavasti ihan tarkkaan muista, missä mummi oli sodan aikaan ja mitä hän teki, mutta ymmärtääkseni mummi oli laittamassa ruokaa jossain rintamalla. Bertta-mummille jäi siitä ajasta muistoksi vihko, jossa on sotilaiden piirroksia ja terveisiä, ja sen perusteella mummi oli ilmeisen suosittu henkilö siellä.

Mummi on mulle esikuva, joka tuntuu melkein kuin historialliselta henkilöltä, vaikka sainkin tuntea mummin koko mun lapsuuden ajan. Mummi asui lapsuutensa kasvattivanhempien luona Karjalassa, koska mun isoisoäiti kuoli nuorena. Mummi kävi neljä vuotta koulua ja meni sen jälkeen töihin leipomoon ja kotiapulaiseksi jonkun kapteenin perheeseen Katajanokalle. Mummi lähti kuitenkin siitä perheestä pois, kun kapteeni ahdisteli mummia jollain tavalla. (En tiedä tapahtumien kulusta enempää, pitäisi kysyä tästä mun tädiltä.)

Sen jälkeen mummi asui Viipurissa, kunnes muutti sodan takia uuden rajan toiselle puolelle ja asettui Imatralle. Siellä mummi oli pitkään töissä paperitehtaalla ja sai kolme lasta mun isoisän kanssa, mutta erosi hänestä kolmannen lapsen eli mun isän syntymän jälkeen. Silloin kun mä olin lapsi, mummi oli jo eläkkeellä ja vietti aikaa muun muassa Marttojen kunniajäsenenä.

Mun lämpimimpiin lapsuusmuistoihin kuuluu esimerkiksi se, kun menin mummin kanssa kauppaan potkukelkalla ja sain istua siinä penkillä taljan päällä tai se, kun heräsin mummilassa liinavaatelaatikkoon sijatusta sängystä, menin keittiöön, josta kajasti valo, ja näin mummin seisomassa leivinuunin ääressä ja kaulimassa karjalanpiirakkataikinaa.

Mummi oli huumorintajuinen ja terävä elämänsä loppuun asti. Mun isänisä oli alkoholisti, ja vaikka en varmasti tiedä, oliko hän traumatisoitunut sodan takia, se ei varmasti ainakaan auttanut asiaa. Meidän suvussa on selvästi alttiutta mielenterveysongelmille, mikä näkyy kaikissa sukupolvissa jotka oon oman elämäni aika nähnyt. Sen takia on ollut erityisen tärkeää nähdä myös se, että kaikille ei ole vaikeista kokemuksista huolimatta käynyt huonosti, vaan elämä voi olla onnellista ja palkitsevaa, vaikka olisi viettänyt nuoruutensa parhaat vuodet pommitusten ääniä kuunnellen.

Varmaan siksi että sotakokemukset ovat olleet meidän suvussa niin lähellä mua ja mun perhettä, oon tuntenut itseni nuoresta asti isänmaalliseksi. Sitä tuntuu välillä vaikealta sanoa epäironisesti täällä 2020-luvun Helsingissä, jossa leijonakaulakoruja tai ”Kiitos 1939–1945” -paitoja käyttävät tyypit eivät kuulu mun lähipiiriin.

Isänmaasta puhuminen herättää nopeasti mielleyhtymän kodista ja uskonnosta, hellan ääressä seisovasta vaimosta, karjalanpaistista ja perunoista, pelkästään valkoisista ihmisistä koostuvasta yhteiskunnasta tai siitä ajatuksesta, että vain armeijan käyneet miehet olisivat oikeita miehiä.

Mä en kuitenkaan ajattele mitään sellaista, kun mietin isänmaallisuutta. Mulle se tarkoittaa sitä, että saan asua maassa, jossa mun äidinkieli on valtakieli – mutta toivotan myös kaikki muut kielet tervetulleiksi. Oon saanut opiskella paljon kauemmin kuin neljä vuotta, ja kohta oon maisteri ja opettaja – se olisi ollut myös mun mummin haave, mutta hänellä ei ollut siihen mahdollisuutta.

Mulla on ollut ihana nuoruus, jota ei ole tarvinnut viettää inhottavissa olosuhteissa metsän keskellä – sen sijaan mä asun kaupungissa metsän vieressä, ja kesällä voin uida alasti meressä ja ajatella miten onnekasta on, että satuin syntymään juuri siihen paikkaan, jossa on maailman kauneinta ja vapainta elää.

Vaikka sotakokemukset ja armeija- ja lottajutut ovat olleet mun suvun tarinoissa läsnä, en silti yhdistä isänmaallisuutta ensisijaisesti niihin. Oman maan arvostaminen, suojeleminen ja puolustaminen on mulle esimerkiksi sitä, että haluan taistella tasa-arvoisen koulutuksen puolesta ja pitää huolta siitä, ettei ympäröivälle luonnolle tapahtuisi mitään kamalaa.

Noin yhdeksänkymmentä vuotta sitten mun mummi asui Katajanokalla ja teki pitkiä työpäiviä, vaikka oli vielä lapsi. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten mä synnyin samaan kaupunginosaan, eikä mun tarvinnut oppia tekemään ruokaa, ennen kuin lähdin yliopistoon ja muutin pois kotoa. Nyt asun talossa, jonka Lotta Svärd -järjestö rakennutti 1950-luvulla erityisesti itsellisille naisille. Talon aulassa on isoja, varmaan vuosikymmeniä vanhoja viherkasveja ja seinässä laatta, jossa kiitetään isänmaan puolesta taistelleita lottia.

Aina kun tulen kotiin ja kuljen sen ohi, ajattelen mummia.

Kuvat: joskus aikoja sitten heilastelin yhden kadetin kanssa, ja kävin usein hienoissa juhlissa.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //