Kolmet treffit saman puiston laidalla – ja muita outoja sattumia
Vuosia sitten mun kaveri nauroi jollekin videolle, jota se katsoi sen kännykästä.
Mille sä naurat?
Tää on niin hauska tyyppi, mä en kestä.
Videolla näkyi pieni huone, jonne oli ahdettu sohva, parvisänky ja kymmeniä muuttolaatikoita. Huoneeseen muuttaneella henkilöllä oli kiva parta, panin sen merkille. Joku sen kavereista kuvasi sitä ja muuttokaaosta ja molemmat repeilivät laatikoiden keskellä ja nojasivat välillä seinään, kun eivät saaneet henkeä.
Pari vuotta myöhemmin tapasin tinderin kautta tosi kivan tyypin. En muista enää missä vaiheessa tajusin, että se oli se sama henkilö, mutta kun menin sen luo, astuin siihen huoneeseen ja jäin nojaamaan ovenpieleen, mulle tuli vahva kokemus siitä, että paikka oli tuttu. Sohva oli siellä poikittain parvisängyn alapuolella, tavaravuoret siisteissä pinoissa seiniä pitkin.
Kävelin aamulla sporapysäkille puiston halki. Me nähtiin vielä uudestaan, mutta en käynyt siinä talossa enää koskaan.
Saman vuoden syksynä olin ihanilla treffeillä toisen henkilön kanssa. Me käveltiin rantoja pitkin ja puhuttiin maisema-arkkitehtuurista ja naurettiin paljon, meidän huumorintajut sopivat täydellisesti yhteen. En ollut koskaan aiemmin ajatellut, että jonkun työtä oli suunnitella sitä, mihin istutetaan puita ja millaisia penkereitä puistoihin rakennetaan, se oli avartavaa ja kiinnostavaa.
Lopulta me päädyttiin kulkemaan sen puiston viertä, jonka läpi olin keväällä kävellyt.
Tuolla kulman takana on maailman siistein kauppa, se tyyppi sanoi.
Ai Keltanen ruusu?
Oli vähän aikaa hiljaista.
Mä tykkään siitä miten sun aivot toimii. Mut ei.
Kohta me pysähdyttiin sellaisen näyteikkunan eteen, jossa oli paljon legoja ja erilaisia rakennelmia. Se oli tosiaan aika siistiä. Muistin aina sen kävelyn ja ihmisen, kun myöhemmin menin siitä ohi.
Parin vuoden kuluttua kuljin samaa reittiä toiseen suuntaan ja menin porttikongista sisään taloon, joka oli sen saman puiston laidalla. En ajatellut kaikkia niitä yhteyksiä vielä silloin, ajattelin vain että vitsi miten ihanaa, kun me syötiin pistaasijäätelöä ja katsottiin Too hot to handle -sarjaa samalla kun pussailtiin.
Se henkilö jonka luona olin, esitteli mulle ikkunasta näkyviä rakennuksia.
Mun veli on töissä tossa talossa.
Ai jaa, mitä se tekee?
Se on maisema-arkkitehti.
Mun aivoissa tapahtui pieniä räjähdyksiä, niin kuin joku olisi heilutellut tähtisadetikkua siellä, kun ajattelin asioita joita oli tapahtunut ihan siinä lähellä ja sitä, että kaikesta huolimatta istuin nyt polvillani siinä sohvalla, annoin mun paidan valahtaa olkapäältä alas ja menin jotenkin sekaisin siitä että telkkarin ruudulla kaikki kiehnäsivät keskenään ja samaan aikaan mä tunnustelin selkälihaksia ja polvitaipeita.
Jossain vaiheessa me mentiin hakemaan kiinalaista ja kombuchaa ja ohitettiin legokauppa.
Toi on tosi siisti näyteikkuna.
Joo, niin on, mä vastasin.
Vuosia sitten yksi tyyppi jota tapailin oli Linnan juhlissa töiden takia.
Tänä kesänä tajusin instagram-stalkkauksen ansiosta, että myös se too hot to handle -henkilö oli ollut siellä töissä samana vuonna.
Kauan sitten mä katsoin suoraa lähetystä ja yritin katsella, missä sen hetkinen heila näkyisi, näkisinkö sen seisomassa jonkun seinän vieressä.
Luultavasti mä näin siellä senkin ihmisen, jonka vuosia myöhemmin tapaisin.
Mutta silloin mä en tiennyt siitä vielä mitään.
