Alkukesästä olin muistaakseni vähän uneton, mutta nyt oon nukkunut epäilyttävän hyvin. Pitkien päivien jälkeen väsyttää niin paljon, että nukahdan nopeasti, kun oon painautunut mun uuden, jättimäisen sängyn keskelle. Aamulla on helppo herätä, kun aurinko paistaa jo kuuden aikaan suoraan silmiin. Oon lopettanut jokapäiväisten päikkäreiden harrastamisen, mua ei vain väsytä iltapäivisin samalla tavalla kuin aiemmin. En tajua miksi ei. Kuka mä edes oon, kun oon näin virkeä?

Viikko sitten pyöräilin lauantai- ja sunnuntaiaamuna muutaman kilsan päähän mun kaverin pitämään joogaan. Me puhuttiin joogafilosofiasta, liu’uttiin asanasta toiseen, välillä vähän kirjoitettiin ja syötiin taateleita. Keskuspuiston ratsastuskentällä hevoset seisoivat liikkumatta ja lähekkäin, Koskelantien pyörätietä reunustavat puut olivat vehreitä ja kaikkialla tuoksui sateelta.

Otin kotimatkalla yhdestä ”saa ottaa” -laatikosta omenapussin mukaan, kun ajoin Puu-Käpylän läpi. Illalla kirjoitin pitkästä aikaa niin että se tuntui vaivattomalta ja sellaiselta, että jossain on jotain järkeä.

Sunnuntaina me pyöräiltiin parin kaverin kanssa yhdessä joogasta kotiin, tehtiin kikhernecurrya ja luettiin toistemme tekstejä. Istuttiin tyynyjen päällä lattialla, nojattiin seinään ja aseteltiin kahvikupit ja läppärit kirjapinojen päälle. Mietin silloin, että oon tosi onnellinen, kun mulla on tällaisia samanhenkisiä ystäviä. Olisi ihan hyvin voinut käydä niin, etten olisi löytänyt näitä tyyppejä, vaan jotain muita, sellaisia joita kiinnostaa vain shoppailu tai kuntosali tai kanasalaatit.

Yhtenä perjantaina ajettiin mun kaverin ja nykyisen naapurin kanssa Teurastamolle syömään Jädelinon jätskejä. Otettiin myös uikkarit ja pyyhkeet mukaan, mutta jäätelön jälkeen ei enää tuntunut siltä, että jaksaisi mennä Mustikkamaalle ja riisua vaatteet viileässä ilmassa.

Sen sijaan me siirryttiin toiselle terassille juomaan drinkkejä.

Oon testannut tänä kesänä jo pari kertaa tuon Jädelinon vegaanisen päärynä- ja suklaajätskin ja Helsinki Distilling Companyn Helsinki spritzin, suosittelen kaikkia niitä. Lainasin kaverille mun ”my oat milk frees all the cows from the yard” -paitaa kun lähdettiin pyöräilemään kotiin. Nyt se on yhdellä toisella kaverilla lainassa. Tykkään siitä ajatuksesta, että paita tuoksuu mun parhailta ystäviltä, kun joskus saan sen takaisin. (Haluun sen kyllä pian takaisin, mulla on jo vähän ikävä sitä paitaa. Se päällä tuntuu rennolta ja voittamattomalta samaan aikaan.)

Alkusyksystä mun piti kieltäytyä parista sijaisuuspätkästä, koska olin jo lupautunut olemaan koko vuoden tuntiopettajana koulussa, jossa opetin viime vuonna yhden kurssin. Se oli tyhmää, mutta nyt oon kyllä tosi tyytyväinen siihen, että mulla on juuri tämä työ. En oo koskaan aiemmin ollut näin pitkään töissä samassa paikassa, ja vaikka mulla onkin vain osa-aikaisesti töitä, saan mun omista kursseista ja lyhyistä sijaisuuksista muualla ihan tarpeeksi palkkaa.

Nyt pääsen myös osallistumaan kaikkeen sellaiseen toimintaan, josta oon aiemmin luistanut, koska oon ollut niin vähän aikaa samassa paikassa töissä. Viime viikolla vietin esimerkiksi kaksi päivää istuen juhlasalissa teso-päivissä (juotiin vaaleapahtoista juhlamokkaa ja suunniteltiin lukuvuotta). Myöhemmin syksyllä mulla on yo- ja uusintakoevalvontoja, jeeeee.

(Ei oikeasti jee, inhoan valvomista. Opettajan työ on välillä niin hassua, kun siihen sisältyy sellaistakin, että pitää seistä kolme tuntia tunkkaisessa salissa ja viedä oppilaita vessaan. Onneksi meille sentään maksetaan siitä erikseen.)

Työpäivien jälkeen ajoin viime viikolla kolmena iltana Runokuu-tapahtumiin Suvilahteen. Ylitin omat odotukseni siinä, kuinka moneen tapahtumaan todella jaksoin mennä. Kun viimeksi kirjoitin siitä, että mua uuvuttaa siivoaminen ja ruoan laittaminen töiden jälkeen niin… siinä on tosiaan kyse vain siitä, että ne ovat musta niin tylsiä juttuja. Mulla on kuitenkin aina sen verran energiaa, että jaksan pyöräillä viisi kilsaa istumaan nojatuolissa, juomaan viiniä ja kuuntelemaan runoteoksia kelan lomakkeista tai suomenruotsalaisuudesta.

Lauantaina useampi mun kaveri tuli sinne Tiivistämölle, ja sen jälkeen me käveltiin sateessa Magneettiin. (Silloin mä tokaa kertaa lainasin sitä mun paitaa, mulla oli kerrankin tarpeeksi vaatteita mukana.) Mun kaveri, joka oli juontamassa sitä tapahtumaa, otti bäkkäriltä vihiksiä mukaan ja syötiin niitä sateenvarjojen alla.

”Hmm aika hyvää, mä en oo ennen maistanu tätä”, mun kaveri sanoi ekan haukun jälkeen. Me oltiin kaikki ihan epäuskoisia. Mun ruokavalio koostuu varmaan 10-prosenttisesti vihiksistä, en tajua miten joku ei ole voinut syödä niitä.

”Siis ootsä ollu koko ajan silleen, että päivä 500: kukaan ei ole vieläkään huomannut, etten ole koskaan syönyt vihistä”, mä kysyin.

Päivät kuluvat niin nopeasti, kun meen aamulla kirjastoon tekemään töitä ja gradua, välissä ehkä töihin ja syömään lounasta ja illalla johonkin näkemään ystäviä, että mulla on ollut nyt aika vähän omaa aikaa. Se on ihanaa, juuri tällaisesta elämästä mä kaikkein eniten tykkään.

Oon kuitenkin pyöräillyt nyt Keskuspuiston läpi niin usein, että oon löytänyt itsestäni kaipuun kuljeskella metsässä, kiivetä kallioiden päälle ja syödä istuinalustan päällä eväitä. Olin lapsena metsäkerhossa, mikä ei vaikuttanut mitenkään mun kaupunkilaissieluun, oon koko elämäni pyrkinyt yhä urbaanimpia ympäristöjä kohti.

Tai niin mä oon ajatellut, mutta kun oon nyt tehnyt iltakävelyjä lähimetsässä ja haistanut sammaleen ja mullan ja havujen tuoksun, oon muistanut kaikkea sellaista jonka luulin unohtaneeni. Muistan millaista oli kieriä haalarissa mättäiden keskellä ja ottaa eväsrasiasta sämpylä ja valmiiksi kuorittu mandariini esille. Haluun tehdä sitä taas.

<3 <3 <3

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //