Välillä kaipaan kirjoittamisen ja koneella tehtävien hommien vastapainoksi sitä, että tekisin jotain tosi konkreettista työtä. Haluaisin remontoida – en siis oikeasti haluaisi, mutta näissä haavekuvissa – ja irrottaa tapetteja, maalata seiniä, pyyhkiä tahraisia käsiä paitaan, joka saa likaantua.

Kaikkein mieluiten tekisin tätä vaikka jonkun kaverin kanssa, jonka seurassa voisi jutella koko päivän ihmissuhdedraamoista tai olla vain hiljaa. Ajantaju katoaisi, me siveltäisiin seiniä tuntikausia katsomatta kännykkää tai kelloa. Ei olisi samanlaisia stressaavia tavoitteita kuin töissä, eikä tarvitsisi miettiä mitään muuta kuin sitä, milloin tilataan woltilla pizzaa.

Mun käsitys remontoinnista on melko romantisoitu.

Yhden asian tiedän tällaisissa talkootöissä kuitenkin pitävän paikkansa: tauoilla juodaan aina kahvia.

Pari kesää sitten aloin ymmärtää miksi kahvia kulutetaan, mikä sen idea on. Ei pelkästään maun, täyteläisyyden tai tummuuden takia. Vaan siksi että se saa veren kihelmöimään, siitä tulee elinvoimainen ja säkenöivä olo.

Helsinki on ollut mun kotikaupunki kohta kuusi vuotta, ja oon koko sen ajan asunut muutaman kilometrin säteellä Meiran kahvipaahtimosta Vallilassa. Aluksi en tiennyt mistä se kahvin tuoksu kirkkaina talvipäivinä kantautuu, luulin että vain jostain viereisestä leipomosta tai jotain, mutta kun kuljin ympäri Töölönlahtea, niitä vesistöjä jotka näyttävät keuhkoilta junaradan muodostaman selkärangan molemmin puolin, ja haistoin tummapaahdon sekä Krunassa että Kalliossa, ymmärsin että sen oli tultava yhdestä lähteestä.

Viimeistään silloin ymmärsin, kun menin sporalla Sturenkatua pitkin joogasta kotiin, ja ovien avautuessa se tuoksu tulvi sisään ja täytti mut kaikenlaisilla sunnuntaiunelmilla, ajattelin että nyt menen syömään lounasta ja sen jälkeen haen pistaasikierteen ja keitän toisen kupillisen mutteripannulla ja luen kirjoja.

Yhtenä alkukesän iltana pyöräilin sitä samaa mäkeä alas. Katselin mun edessä olevan tyypin selkää, vedin sateeseen sekoittunutta tuoksua keuhkoihini ja mietin, että haluaisin ehdollistua siihen, niin että joka kerta kun haistaisin jotain samanlaista, muistaisin sen illan.

Meillä on muutaman kaverin kanssa pari kantista siellä lähellä. Toinen niistä on Magneetti, joka on ollut jo monta viikkoa suljettu. Joskus kesäkuussa päädyttiin sattumalta Pikku-Vallilaan, ja nyt ollaan oltu siellä melkein joka viikko. Viimeksi kun saavuttiin sinne kaikki ainakin vartin myöhässä, istuttiin samaan pöytään ja samoille paikoille kuin viimeksi ja haettiin bisset, mä sanoin, että tää elämä alkaa muistuttaa tv-sarjaa, jotain Frendejä esim.

Se on ihan parasta. Me tunnettiin toisemme viime vuonnakin, mutta ei vielä näin hyvin. Olisi ihan helposti voinut käydä niin, että oltaisiin valmistuttu ja lähdetty omille teillemme ja kaikki Pikku-Vallila-illat ja kallioille kiipeäminen viinipullojen ja sipsien kanssa olisivat jääneet kokematta. Toisaalta usein ehkä käy niin, että tärkeät ihmiset vetävät kyllä toisiaan puoleensa, vaikka ei itse tajuaisi, miten ihania tyyppejä lähipiirissä on.

Avoimesta ikkunasta tuli sinne baariin tuttua tuoksua. Hei pitäiskö ottaa myös kahvit?

En mä tiiä, mä en saa unta jos mä juon sitä näin myöhään, sanoin, vaikka ajattelin että niiden ihmisten takia voisin kyllä valvoa öitä.

Kerran heräsin yhdestä asunnosta siitä muutaman korttelin päästä. Se oli niin lähellä Meiraa, että aistin kahvipapujen paahtumisen sisälläkin. En halunnut jäädä aamupalalle, en olisi halunnut jäädä yöksikään jos olisin kuunnellut itseäni jo illalla. Menin sporalla kotiin enkä saanut tehtyä mitään ennen kuin piti lähteä töihin. Silloin tuntui siltä, etten haluaisi mitään niin paljon kuin juoda aamukahvia edes joskus jonkun toisen kanssa. Tai kuulla unen läpi miten joku laskee vettä mutteripannun säiliöön, taputtelee kahvin pehmeäksi kakuksi, kiertää ne osat yhteen ja napsauttaa lieden päälle.

Kun joku kysyy, keitetäänkö kahvit, sillä lauseella tarkoitetaan paljon muutakin kuin kirjaimellista merkitystä. Se tarkoittaa ainakin sitä, että ollaanpas me tehty jo paljon töitä, nyt voisi pitää tauon. Tai ihana aamupäivä, eikä tarvii mennä minnekään, juodaanko vielä kolmannet kupilliset?

Tai: Mä pidän susta niin paljon, että haluaisin viettää tän kiireettömän hetken sun kanssa. 

Joskus oon pyöräillyt yöllä Vallilasta kotiin Sturenkatua pitkin, vaikka Sörnäisten rantatietä olisi lyhyempi matka. Oon vain halunnut mennä paahtimon ohi, kiitää alamäkeä pitkin seuraavaan risteykseen ja hengittää kahvin tuoksua sisääni niin kauan kuin sitä riittää.

Se iso rakennus tuntuu magneetilta, se kiehtoo mua loputtomasti. Jollain tavalla päädyn aina sen lähelle, sen ihanan tuoksun lähteelle.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //