Tänään on vappu, eikä se ole koskaan tuntunut yhtä masentavalta, paitsi ehkä yhtenä keväänä kolme vuotta sitten, kun tajusin aattona olevani kipeä, mutta juhlin silti kaksi päivää ja vietin jotain kaksikymmentä tuntia kylmässä ja kohmeessa puistossa istuen. Vappupäivän jälkeen mun piti aloittaa kustantamoharjoittelu, mutta jouduin soittamaan sinne ekana työpäivänä, että oon kuumeessa (mikä oli totta, mutta jotenkin tosi kiusallista).

Vuosi sitten kuvittelin, että se olisi mun vika opiskelijavappu, ja sitä se todellakin oli. Vaikka gradu ei vielä tänäkään keväänä tullut valmiiksi, nyt en ompele kiireessä haalarimerkkejä, avaa skumppapulloa Mantalla, kävele aamuyöllä kotiin ja taivalla muutaman tunnin nukkumisen jälkeen Kaivariin. En ehkä olisi enää jaksanutkaan sellaista, mutta ei mua myöskään tämä virtuaalivappu innosta. Oon alkanut inhota kuvia habbo-bileistä, ne näyttää niin luotaantyöntäviltä ja masentavilta. Haluaisin myös poistaa skype-sovelluksen mun kännykästä mahdollisimman pian, se muistuttaa vain tästä tyhmästä keväästä.

Mun tunteet poukkoilee mielen laitoihin ja niiden yli, ja sellaista se tietysti on aina muutenkin, se tarkoittaa sitä että tunteet toimivat niin kuin niiden kuuluu. Musta tuntuu kuitenkin nyt siltä, että tarviin enemmän henkistä suojausta kuin tavallisesti, ja kaikkea lempeää. Pidän kotona kahta villapaitaa päällekkäin ja teen tai tilaan koko ajan jotain hyvää ruokaa. Oon päättänyt, että tänään alkaa neljän päivän vappuloma ja että heinäkuussa on kesäloma. Mun piti pitää e-pillereistä taukoviikko tällä viikolla, mutta kun tunsin ekojen pms-oireiden leimahtavan päälle, ajattelin että ei nyt, mä en jaksa nyt sitä että ahdistaa ja sattuu ja itkettää koko ajan, katsotaan sitten kuukauden kuluttua uudestaan. (Mahtavaa, että näin voi tehdä.)

Levottomissa fiiliksissä on se hyvä puoli, että aina välillä asiat heilahtavat oikeaan suuntaan ja musta tuntuukin ihanalta, jopa onnelliselta. Viimeksi koin tällaista hurmosta viikko sitten, kun mentiin lämpimänä iltapäivänä Mustikkamaalle, juotiin skumppaa, huljuteltiin toista pulloa meressä jotta se viilenisi ja ostettiin kotimatkalla pizzaa. Se oli vähän niin kuin prevappu, joten oikean vapun laimeus on sen hauskan illan ansiosta vähän helpompi kestää.

Oon nauttinut suunnattomasti kaikista pitkistä kävelyistä ja eväsretkistä kavereiden kanssa. Oon nauttinut siitä, että mulla on enemmän aikaa kirjoittaa. Esimerkiksi toissapäivänä vietin sellaisen päivän, että kirjoitin aamulla pari tuntia, menin kävelylle merenrantaan, pidin mun vauvaystävää sylissä, syötiin mokkapaloja ja juotiin teetä (vauvan äidin kanssa), palasin kotiin, tilasin nepalilaista ja kirjoitin pari tuntia lisää.

Oon huojentunut siitä, etten kuulu mihinkään riskiryhmään, ja voin nähdä muutamaa läheistä kaveria ainakin ulkoillessa. Näyttää siltä, että lähes kaikkeen tottuu, eikä tämä väliaikainen työttömyys ja kotona hengaaminen edes ole pahinta, mitä voisi olla. Mulle tulee joskus sellaisia pelkopuuskia siitä, että mun läheisille sattuu jotain, enkä oikein pääse niistä ajatuksista eroon. Ehkä se ei ole tarpeellistakaan. Sellaisina hetkinä en yritä sulkea kaikkein kauheimpia vaihtoehtoja mun mielestä pois, koska se tuntuu vaikeiden tunteiden välttelyltä, mutta keskityn ajattelemaan sitä, että tapahtui mitä tahansa, mä todennäköisesti joka tapauksessa selviän.

Tulin yhtenä iltana aika myöhään sporalla kotiin, ja olin ainoa matkustaja Kuusitieltä Karhupuistoon asti. Tykkään nykyisestä kolmosen reitistä, se sisältää niin erilaisia alueita ja maisemia ja tunnelmia. Kun ratikka liukui Porthaninkatua alas ja näin purettavat talot metriksen kohdalla, ajattelin kaikkea sitä mistä oon kirjoittanut mun romaanikässärissä, ja kaikessa tuntui olevan jotain järkeä. Siinä ei ollut mitään mieltä, että sellainen olo tuli juuri siinä hetkessä, mutta ei sillä ole väliä.

Kun aloin kirjoittaa tätä postausta joskus viime viikolla, laitoin otsikoksi ensin ”Saako nyt olla onnellinen?” Eilen naurahdin kuivasti ja pyyhin sen pois, koska ei ollut enää yhtään sellainen fiilis. Nyt mun pahin vappuvitutus ja ylipäätään koronavitutus on vähän haipunut. Epätoivo ja pettymys muuttuvat melko nopeasti hyväksynnäksi ja jopa iloksi, kun tilanteesta löytää jotain kivaa. Mulla on jääkaappi täynnä ihanaa ruokaa, parsaa, savutofua, munkkeja, simaa ja nepalilaisruoan jämät esimerkiksi, ja Mrs. Americasta on tullut taas uusia jaksoja.

Jossain vaiheessa varmaan tänäkin pitkänä viikonloppuna tulee sellainen hetki, että vaikka olosuhteet ovat oudot, mulla voi olla minuutin tai tunnin ajan odottamattoman hyvä olo. Toivon samanlaisia tunteita, joita koin viikko sitten, kun riisuin takin, suljin silmät aurinkolasien takana ja kuulin miten vastakaadettu skumppa pirskahteli mun keepcupissa. Jos on tänään edes kolmekymmentä sekuntia yhtä säkenöivä olo kuin silloin, se riittää.

<3 Maria

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //