Muistoja Flow’sta 2019 ja Berliinistä 2015
Viikko sitten söin pastaa ja vihreitä papuja kotona, kun alkoi sataa hentoja rakeita. Aioin ensin hylätä mun suunnitelmat iltakävelystä, mutta kun sade loppui, lähdin sittenkin ulos. Kello oli seitsemän, maa tuoksui kosteana, sillä tavalla kuin se voi tuoksua vain huhtikuusta elokuuhun, lämpimien ja lyhyiden sateiden jälkeen.
Kun kävelin Merihaan läpi ja rantaa pitkin Suvilahteen, ajattelin sitä miten olin viime kesänä, festareiden vikana päivänä kävellyt saman, hiljaisen aukion läpi, hakenut kahvin ja etsinyt mun kaverit valkoisesta teltasta. Myöhemmin istuin sadetakin päällä mutaisella ruohikolla, joka oli kuumennut kun aurinko tuli taas esiin. Harpoin kesken Chisun keikan alueen toiselle puolelle ostamaan kesärullia ja aloin syödä niitä, kun Baden-Baden soi.
Olin pussaillut edellisenä iltana jonkun tyypin kanssa vikan keikan jälkeen ja olin edelleen hullaantuneessa mielentilassa sen takia. En siksi, että olisin ollut jotenkin ihastunut, vaan siksi että se oli yksi niistä harvoista kerroista kun viime vuonna pussailin, ja se tuntui tosi lupaavalta, sellaiselta että nyt alkaa tapahtua parempia asioita.
Kun viikko sitten kuljin skeittikentän ohi, ajattelin muitakin muistoja viime elokuulta.
Sitä kun istuttiin terassilaivalla ikuisuus ja oli koko ajan sellainen olo, että pitäisi kohta palata takaisin jotta nähtäisiin edes joku niistä samaan aikaan tapahtuvista keikoista, mutta samalla tuntui siltä, etten voisi olla onnellisempi, enkä varmaan voisikaan.
Sitä kun seisoin yöbussin keskiosassa, pidin tangosta kiinni kaarteessa ennen Haapaniemeä, enkä tiennyt vielä mitään siitä, että syksyllä näkisin maagisen todelliselta tuntuvan unen, jossa kaksi tyttöä pussailee parvekkeella Sörnäisissä ja putoaa viidennestä kerroksesta alas.
Sitä kun naurettiin jollekin tyypille, joka ei osannut avata bajamajan lukkoa sisäpuolelta ja toiselle, joka tuli sieltä ulos niin lennokkaasti, että se meinasi törmätä vastapäisiin vessoihin. Mä pesin kädet kylmällä vedellä, ravistelin ne kuiviksi ja ajattelin että oli mukavan likainen ja hyvännäköinen olo samaan aikaan.
Kun kävelin Kalasataman ohi Sompasaareen, aurinko alkoi laskea voimalan taakse.
En enää nähnyt sitä vajoavaa tulista palloa, mutta näin miten jossain Länsi-Helsingin yläpuolella leijuva raskas pilvi värjäytyi yläreunastaan punertavaksi ja hajosi alareunastaan loisteeseen, niin kuin joku olisi hivellyt sitä sytkärin liekillä.
Kuljin niemenkärkeen asti, yritin olla törmäämättä rakennustyömaan aitoihin ja kompastumatta soraisella tiellä. En pystynyt katsomaan mun jalkoihin, kun halusin koko ajan vain tuijottaa sitä upeaa taivasta. Joistakin ihmisistä tulee joskus samanlainen fiilis.
Ajattelin sitä miten pilvet ovat vain sateen tiivistynyt olomuoto, ajattelin suihkulähteitä ja sitä kun olin Berliinissä viisi vuotta sitten ja sitä kun käytiin yhtenä päivänä Potsdamissa. Jostain syystä niistä pilvistä tuli mieleen kävely siellä suuressa puutarhassa, jossa oli valtavia ja kauniita palatseja pitkien hiekkateiden päässä.
Ehkä se johtui siitä, että palatsitkin näyttivät epätodellisilta, siltä niin kuin ne olisi ripustettu ilmaan, mutta jos olisin yrittänyt tavoitella niitä sormillani, ne olisivat hajonneet ja kämmenelleni olisi jäänyt vain kosteita pisaroita.
Kun palasin Sompasaaresta Suvilahteen, ohitin skeittikentän ja huomasin, että sen viereen oli sytytetty nuotio, jonka ympärillä lämmitteli noin kymmenen tyyppiä vieri vieressä.
Olisin voinut paheksua siinä näyssä moniakin asioita, mutta en jaksanut ryhtyä siihen. Muistin jotain Berliinistä ja siitä, miten mentiin yhtenä iltana klubille, jonka pihalla oli iso nuotio. Kuljin ränsistyneessä talossa eri kerrosten väliä ja pussailin jossain kerroksessa, ehkä kolmannessa, jonkun tyypin kanssa, joka ei ollut mun Suomessa odottava poikaystävä. Nyt se tuntuu hämmästyttävän välinpitämättömältä.
Sitten kun me erottiin pari vuotta myöhemmin, kerroin siitä jutusta poikaystävälle ja sitä vain nauratti, se sanoi että hyvä kun olin vähän nauttinut elämästä.
Mutta silloin kun olin Berliinissä, tanssin siellä harmaan ja vihreän ja mustan keskellä ja pohdin kauan, mitä ihmeellisen loistavaa ikkunalautojen takaa näkyi oikealla ja vasemmalla, kunnes tajusin että aurinko oli nousemassa. Jotain kääntyi ympäri, aloin kelaantua taaksepäin.
Ajattelen sitä muistoa oikeastaan aika usein. Ehkä se symboloi mulle sitä, että vaikka sitä en aina itse muistaisi, jotkut asiat ovat väistämättömiä ja varmoja.
Muistelin sitä iltaa ja yötä kävelylläkin, kun seisoin Sompasaaren rannalla, katselin Merihaan kerrostaloja ja näin, miten kultainen hohde tuli talosta läpi sen keskimmäisten kerrosten kohdalla. Niissä säkenöivissä asunnoissa olisi ollut mieletöntä kuljeskella juuri silloin.
Ohitin lohkeilevat rakennukset, metro ajoi niiden takaa siltaa pitkin. Berliinissä ne kulkivat läpi yön. Muuri näytti aluksi samalta kuin Suvilahden pitkä graffitiseinä.
Eristäytymisen aika ei ole saanut mua arvostamaan menneitä kokemuksia enemmän, kyllä mä arvostin niitä jo aiemmin. Tajusin kaikkina niinä iltoina, kun tanssin asfaltilla, hiekalla, puulattialla tai betonilla, että olin pursuileva, hengästynyt ja kevyt, ja että se oli parasta mitä voi olla, ajattelin sitä niin voimakkaasti että sanoin sen itselleni monta kertaa.
En tiennyt vielä kaikista niistä vaikeista tunteista, joita tulisin kokemaan pian niiden viikonloppujen jälkeen, kesällä 2015 ja syksyllä 2019. En tiennyt että menettäisin ihmisiä, ja että tapaisin ihmisiä jotka olisi tehnyt mieli painaa jotain kohdalle osuvaa muuria vasten, joiden lantioon olisi ollut ihanaa tarttua molemmin käsin. Mutta mitä enemmän ajattelisin sitä mahdollisuutta, sitä kaukaisemmaksi se muuttuisi, yrittäisin hapuilla sitä, mutta tuntisin mun iholla vain etäistä poltetta tai tihkusateen kosteutta.
Ja jonain iltana kävelisin Kattilahallin ohi ja niiden muistojen läpi, olisi sellainen kevät ettei voisi tehdä mitään muuta kuin kävellä viisi tai kymmenen kilsaa joka päivä ja toivoa, että joskus tulisi jotain käsinkosketeltavaa ja kuumaa, tai jotain viileää johon voisin sukeltaa, niin kuin mereen Mustikkamaan rannassa heinäkuussa.
<3 Maria
