Muistoja Flow’sta 2019 ja Berliinistä 2015

Viikko sitten söin pastaa ja vihreitä papuja kotona, kun alkoi sataa hentoja rakeita. Aioin ensin hylätä mun suunnitelmat iltakävelystä, mutta kun sade loppui, lähdin sittenkin ulos. Kello oli seitsemän, maa tuoksui kosteana, sillä tavalla kuin se voi tuoksua vain huhtikuusta elokuuhun, lämpimien ja lyhyiden sateiden jälkeen.

Kun kävelin Merihaan läpi ja rantaa pitkin Suvilahteen, ajattelin sitä miten olin viime kesänä, festareiden vikana päivänä kävellyt saman, hiljaisen aukion läpi, hakenut kahvin ja etsinyt mun kaverit valkoisesta teltasta. Myöhemmin istuin sadetakin päällä mutaisella ruohikolla, joka oli kuumennut kun aurinko tuli taas esiin. Harpoin kesken Chisun keikan alueen toiselle puolelle ostamaan kesärullia ja aloin syödä niitä, kun Baden-Baden soi.

Olin pussaillut edellisenä iltana jonkun tyypin kanssa vikan keikan jälkeen ja olin edelleen hullaantuneessa mielentilassa sen takia. En siksi, että olisin ollut jotenkin ihastunut, vaan siksi että se oli yksi niistä harvoista kerroista kun viime vuonna pussailin, ja se tuntui tosi lupaavalta, sellaiselta että nyt alkaa tapahtua parempia asioita.

Kun viikko sitten kuljin skeittikentän ohi, ajattelin muitakin muistoja viime elokuulta.

Sitä kun istuttiin terassilaivalla ikuisuus ja oli koko ajan sellainen olo, että pitäisi kohta palata takaisin jotta nähtäisiin edes joku niistä samaan aikaan tapahtuvista keikoista, mutta samalla tuntui siltä, etten voisi olla onnellisempi, enkä varmaan voisikaan.

Sitä kun seisoin yöbussin keskiosassa, pidin tangosta kiinni kaarteessa ennen Haapaniemeä, enkä tiennyt vielä mitään siitä, että syksyllä näkisin maagisen todelliselta tuntuvan unen, jossa kaksi tyttöä pussailee parvekkeella Sörnäisissä ja putoaa viidennestä kerroksesta alas.

Sitä kun naurettiin jollekin tyypille, joka ei osannut avata bajamajan lukkoa sisäpuolelta ja toiselle, joka tuli sieltä ulos niin lennokkaasti, että se meinasi törmätä vastapäisiin vessoihin. Mä pesin kädet kylmällä vedellä, ravistelin ne kuiviksi ja ajattelin että oli mukavan likainen ja hyvännäköinen olo samaan aikaan.

Kun kävelin Kalasataman ohi Sompasaareen, aurinko alkoi laskea voimalan taakse.

En enää nähnyt sitä vajoavaa tulista palloa, mutta näin miten jossain Länsi-Helsingin yläpuolella leijuva raskas pilvi värjäytyi yläreunastaan punertavaksi ja hajosi alareunastaan loisteeseen, niin kuin joku olisi hivellyt sitä sytkärin liekillä.

Kuljin niemenkärkeen asti, yritin olla törmäämättä rakennustyömaan aitoihin ja kompastumatta soraisella tiellä. En pystynyt katsomaan mun jalkoihin, kun halusin koko ajan vain tuijottaa sitä upeaa taivasta. Joistakin ihmisistä tulee joskus samanlainen fiilis.

Ajattelin sitä miten pilvet ovat vain sateen tiivistynyt olomuoto, ajattelin suihkulähteitä ja sitä kun olin Berliinissä viisi vuotta sitten ja sitä kun käytiin yhtenä päivänä Potsdamissa. Jostain syystä niistä pilvistä tuli mieleen kävely siellä suuressa puutarhassa, jossa oli valtavia ja kauniita palatseja pitkien hiekkateiden päässä.

Ehkä se johtui siitä, että palatsitkin näyttivät epätodellisilta, siltä niin kuin ne olisi ripustettu ilmaan, mutta jos olisin yrittänyt tavoitella niitä sormillani, ne olisivat hajonneet ja kämmenelleni olisi jäänyt vain kosteita pisaroita.

Kun palasin Sompasaaresta Suvilahteen, ohitin skeittikentän ja huomasin, että sen viereen oli sytytetty nuotio, jonka ympärillä lämmitteli noin kymmenen tyyppiä vieri vieressä.

Olisin voinut paheksua siinä näyssä moniakin asioita, mutta en jaksanut ryhtyä siihen. Muistin jotain Berliinistä ja siitä, miten mentiin yhtenä iltana klubille, jonka pihalla oli iso nuotio. Kuljin ränsistyneessä talossa eri kerrosten väliä ja pussailin jossain kerroksessa, ehkä kolmannessa, jonkun tyypin kanssa, joka ei ollut mun Suomessa odottava poikaystävä. Nyt se tuntuu hämmästyttävän välinpitämättömältä.

Sitten kun me erottiin pari vuotta myöhemmin, kerroin siitä jutusta poikaystävälle ja sitä vain nauratti, se sanoi että hyvä kun olin vähän nauttinut elämästä.

Mutta silloin kun olin Berliinissä, tanssin siellä harmaan ja vihreän ja mustan keskellä ja pohdin kauan, mitä ihmeellisen loistavaa ikkunalautojen takaa näkyi oikealla ja vasemmalla, kunnes tajusin että aurinko oli nousemassa. Jotain kääntyi ympäri, aloin kelaantua taaksepäin.

Ajattelen sitä muistoa oikeastaan aika usein. Ehkä se symboloi mulle sitä, että vaikka sitä en aina itse muistaisi, jotkut asiat ovat väistämättömiä ja varmoja.

Muistelin sitä iltaa ja yötä kävelylläkin, kun seisoin Sompasaaren rannalla, katselin Merihaan kerrostaloja ja näin, miten kultainen hohde tuli talosta läpi sen keskimmäisten kerrosten kohdalla. Niissä säkenöivissä asunnoissa olisi ollut mieletöntä kuljeskella juuri silloin.

Ohitin lohkeilevat rakennukset, metro ajoi niiden takaa siltaa pitkin. Berliinissä ne kulkivat läpi yön. Muuri näytti aluksi samalta kuin Suvilahden pitkä graffitiseinä.

Eristäytymisen aika ei ole saanut mua arvostamaan menneitä kokemuksia enemmän, kyllä mä arvostin niitä jo aiemmin. Tajusin kaikkina niinä iltoina, kun tanssin asfaltilla, hiekalla, puulattialla tai betonilla, että olin pursuileva, hengästynyt ja kevyt, ja että se oli parasta mitä voi olla, ajattelin sitä niin voimakkaasti että sanoin sen itselleni monta kertaa.

En tiennyt vielä kaikista niistä vaikeista tunteista, joita tulisin kokemaan pian niiden viikonloppujen jälkeen, kesällä 2015 ja syksyllä 2019. En tiennyt että menettäisin ihmisiä, ja että tapaisin ihmisiä jotka olisi tehnyt mieli painaa jotain kohdalle osuvaa muuria vasten, joiden lantioon olisi ollut ihanaa tarttua molemmin käsin. Mutta mitä enemmän ajattelisin sitä mahdollisuutta, sitä kaukaisemmaksi se muuttuisi, yrittäisin hapuilla sitä, mutta tuntisin mun iholla vain etäistä poltetta tai tihkusateen kosteutta.

Ja jonain iltana kävelisin Kattilahallin ohi ja niiden muistojen läpi, olisi sellainen kevät ettei voisi tehdä mitään muuta kuin kävellä viisi tai kymmenen kilsaa joka päivä ja toivoa, että joskus tulisi jotain käsinkosketeltavaa ja kuumaa, tai jotain viileää johon voisin sukeltaa, niin kuin mereen Mustikkamaan rannassa heinäkuussa.

<3 Maria

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe

Millainen on sinun koronaperheesi?

Kun elämästä on karsittu kaikki ylimääräinen ja sellainen, mikä ei ole aivan välttämätöntä, jäljelle jäävät asiat paljastavat paljon siitä, mikä on kaikkein tärkeintä. Ilman baareissa käymistä pystyy elämään, mutta ilman perhettä ja ystäviä ei. Poikkeustila tekee myös näkyväksi sen, että perhesuhteet voivat olla hyvin moninaisia, eikä kukaan ulkopuolinen voi tietää tai määritellä, keitä kenenkin perheeseen kuuluu.

Koska kohtaamisia täytyy rajoittaa, pitää tehdä paljon valintoja siitä, mitkä ihmissuhteet ja tapaamiset ovat välttämättömiä. Näin jossain käsitteen koronaperhe, joka kuvaa musta hyvin sitä, millä tavalla tämä erikoinen ajanjakso muokkaa omaa perhekäsitystä.

Perinteisen ydinperheen lisäksi on olemassa paljon erilaisia ihmissuhdekietoutumia. Jos joku kysyisi mun perheestä, luettelisin siihen varmaan äidin ja pikkusiskon lisäksi myös mun lähimmät ystävät. Joistakin koronaohjeistuksista ja aihetta käsittelevistä lifestyle-artikkeleista tuntuu paistavan läpi se, että kaikkien oletetaan viettävän eristysaikaa lasten tai puolison kanssa, vaikka yksinasuvia on Suomessa n. miljoona. Romanttisissa suhteissakin voi olla useampi kuin kaksi osapuolta ja kaikenlaiset uusperhekuviot, joissa omat ja kumppanin lapset kulkevat eri kotien ja kaupunkien välillä, ovat tavallisia.

Selkeistä ohjeista huolimatta nämä poikkeusolot ovat herättäneet mussa paljon kysymyksiä, joista suurin on se, miten välttämättömät kohtaamiset määritellään.

Jos THL:n suosituksissa lukee, että ystävien tapaamista on vältettävä, mutta ulkoilua ei kuitenkaan ole kielletty, voiko kavereita nähdä kävelyillä? Mun mielestä voi, jos pitää turvavälin eikä tervehdi toista kielareilla. Oon nähnyt nyt muutamaa mun läheisintä ystävää ja vain yhtä heistä kerrallaan.

Oon myös osallistunut etäjoogaan ja pitänyt skypelounaita, mutta ruudun välityksellä tapahtuva vuorovaikutus on kyllä ihan erilaista kuin oikeat livetapaamiset. Ehkä kaverisuhteisiinkin vaikuttavat jotkut samanlaiset feromonit, jotka toimivat rakkaussuhteissa vetovoiman synnyttäjinä? Myös se on facetime-tapaamisiin verrattuna erilaista, että kasvokkaisissa kohtaamisissa voidaan olla konkreettisesti samassa tilassa ja yhteisen kokemuksen äärellä, ja ystävän kasvot näkyvät tarkasti eivätkä jumittuneena pikselimössönä kännykän näytöllä.

Entä saako eri taloudessa asuvan seurustelukumppanin kanssa hengailla kuten tavallisestikin? (Mä en siis seurustele, mutta mietin näin hypoteettisesti.) Jos kumpikaan ei kuulu riskiryhmään eikä tee jotain tartunta-altista työtä, ehkä silloin saa? Miksi sitten ei-parisuhteessa oleva ei voisi tavata parasta kaveriaan?

Sitten kun taas joskus olen parisuhteessa, haluaisin toimia niin, että mulla olisi ystäville edelleen yhtä paljon aikaa kuin nytkin. Kun asuu kivan tyypin kanssa yhdessä, käy helposti niin, että on vaivatonta viettää vain sen yhden ihmisen kanssa kaikki päivät, mutta haluaisin että kaverit olisivat aidosti samalla sijalla tärkeysjärjestyksessä kuin kumppanikin.

Tämä pohdinta ei nyt koske vain tätä korona-aikaa, mutta oon miettinyt myös sitä, että läheiset ystävyyssuhteet vaativat kyllä ihan samalla tavalla huoltamista ja ylläpitoa kuin parisuhdekin. Välillä olisi hyvä – ainakin mun mielestä – olla yhdessä ilman kiirettä, harhailla vaikka ympäri kaupunkia koko ilta ja keskittyä vain siihen yhteiseen hetkeen, eikä johonkin mitä sen jälkeen tulee.

Jos kumppanin tapaamista pidetään tärkeämpänä kuin ystävien, se herättää kysymyksen, pitääkö olla seksuaalisessa suhteessa jonkun kanssa, jotta saa nähdä kasvokkain? Siinähän niitä lähikontakteja vasta syntyykin?

Ja tätä oon pohtinut kaikkein eniten: tarkoittaako tämä poikkeustila nyt sitä, ettei saa deittailla kunnolla koko kesänä? Jos rakastuu tai ihastuu, pitääkö pidättäytyä seksistä siihen asti että rajoitukset loppuvat?

Mun mielestä ei tarvitse: olisi aika kohtuutonta että vain sen takia, että sattuisi löytämään uuden kumppanin vasta poikkeustilan alkamisen jälkeen eikä ennen sitä, ei saisi tehdä sellaisia asioita joita erityisen ihanien ihmisten kanssa yleensä tehdään.

Tiedän kyllä että monet rajoitukset tuntuvat ihan kohtuuttomilta, ja niitä täytyy silti noudattaa. Tämän ajanjakson ei ole tarkoitustaan olla hauska ja leppoisa. En missään nimessä halua levittää tartuntoja tai nähdä kenenkään mun läheisen sairastuvan.

En ehkä ole nyt kovin esimerkillinen ihminen, kun en kahlehdi itseäni pelkästään kotiin ja tapaan joitain ihmisiä myös kasvokkain. (Kuitenkin vain ulkona, ja käsivarren mitan päässä ja blaablaa, mä puhuin tästä jo.) Haluun kuitenkin kertoa täällä rehellisesti siitä, millaista mun elämä on, ja juuri nyt se on tällaista tasapainottelua läheisyyden ja sosiaalisuuden tarpeen ja rajoitusten noudattamisen välillä.

Tiedostan että tämä on tosi tunteita herättävä aihe. Oon miettinyt viime viikkojen aikana paljon sellaisia asioita joille en yleensä uhraa ajatustakaan, esim. pisaratartuntojen leviämisetäisyyttä tai sitä, voinko syödä kaverin tekemiä sämpylöitä, vai onko sekin vaarallista. Jos mun toiminnassa on huomautettavaa, sitä saa todellakin kritisoida. Oon kuitenkin nähnyt somessa ja blogimaailmassa nyt tavallista enemmän tuomitsevaa puhetta, ja tässä postauksessa mun oli tarkoitus pohtia sitä, etteivät kaikki tilanteet ole yksiselitteisiä.

Ainakin nämä edelliset viikot ovat selkeyttäneet sitä, ketkä todella ovat niitä ihmisiä, joiden kanssa haluan olla yhteydessä kaikissa olosuhteissa. Tiedän keitä kaipaan kaikkein eniten, ja keiden seurassa tämä omituinen, hahmoton arki tuntuu helpommalta kestää. Onneksi mulla on niin paljon ihmisiä, joita voin kutsua perheenjäseniksi.

<3 Maria

Voisit tykätä myös:

Miten yksinasuva selviää eristyksestä?

Mitä korona on opettanut epävarmuuden sietämisestä?

Romanttinen rakkaus ei ole suurinta mitä on

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Suhteet Rakkaus Ystävät ja perhe Uutiset ja yhteiskunta