Olin viime viikolla kolmella eri keikalla. Tanssin, join väljähtänyttä kaljaa, otin päällimmäisen paidan pois kun tuli kuuma ja laitoin sen mun kaverin kangaskassiin. Siellä yleisön seassa, violetissa, välkehtivässä usvassa, kun mun keho liikkui intuitiivisella tavalla ja sitä hetkeä edeltäneet viinilasilliset ja keskustelut lämmittivät yhä mun rintaa, ajattelin että tää on parasta mitä voi olla, näin mä haluan elää.

Äsken mainitsemani alkoholijuomat eivät olleet syy sille, miksi viime viikolla tuntui niin vapaalta. Kyllä mä yhtenä päivänä myös menin kaverin luo syömään lohikeittoa ja pitelemään vauvaa sylissä, toisen kaverin kanssa kahville ja yhtenä iltana leffaan. Söin poppareita ja istuin Rivieran penkissä ihan pakahtuneena kaikista niistä tunteista, joita Nuoren naisen muotokuva mussa herätti. Sunnuntaina menin kävelylle ottamaan auringonlaskukuvia, tein vähän ruokaa, luin Anu Kaajan Katie-Katea ja katsoin youtube-videoita. Nämäkin asiat tuntuivat parhaalta mahdolliselta elämältä.

Nyt kun arki on taas alkanut talviloman jälkeen, vanha ystäväni uupumus ilmestyy kuvioihin kuin joku eksä josta ei pääse eroon. Kirjoitin viime kesänä siitä, että oon muodostanut mun elämään epäterveen algoritmin, jossa suorittaminen, väsymys ja sairastuminen (yleensä vain flunssaan, mutta silti) vuorottelevat. Jokaisen loman koittaessa ajattelen, että nythän mä voin kirjoittaa koko viikon gradua tai tehdä blogipostauksia varastoon, enkä muista, että joskus voisin myös olla tekemättä mitään.

Viikko sitten menin aamulla normaalisti Kaisaan, mutta graduartikkelin kirjaimet vain väreilivät mun silmissä, enkä tajunnut mitään siitä, mitä olin lukemassa. Yhtäkkiä tuntui siltä kuin kaikki voimat mun kehosta olisivat kuluneet parinsadan metrin kävelymatkaan, ja pelkkä koneen äärellä istuminen oli ylitsepääsemättömän raskasta. Nöyrryin ja palasin kotiin. Vietin koko loppuviikon makaamalla sängyssä päivät ja juoksemalla erilaisissa riennoissa illat.

Soimasin itseäni siitä, miten en ollut taaskaan ymmärtänyt kuunnella itseäni. Miten monta kertaa samoja virheitä oikeasti voi toistaa? Miksi vaadin muilta ihmisiltä luottamusta, mutta en pidä niitä lupauksia, jotka oon tehnyt vain itselleni?

Tuoreen tutkimuksen mukaan suomalaiset kokevat arkensa väsyttävämmäksi ja tylsemmäksi kuin ennen 2000-lukua. En pysty vertailemaan arkea kovin monen vuosikymmenen ajalta (kyllä mullakin oli ysärillä helpompaa, kun piti vain mennä päiväkotiin ja odottaa, että joku tulee hakemaan), mutta tutkimustulokset tuntuvat tosi järkeenkäyviltä. Kun teini-ikäisenä odotin sitä, että olisin aikuinen ja mulla olisi enemmän vapautta, en tiennyt millaista suorittamista tämä elämä olisi nyt.

Oon ihan tyytyväinen siihen, millaisia asioita tällä hetkellä teen ja mistä mun arki koostuu, mutta silti tuntuu välillä hajottavalta. Työelämä koostuu pätkistä, jotka menevät osittain päällekkäin, tälläkin viikolla olen kahdessa eri koulussa töissä. Gradutiedosto odottaa sitä, että joku koskisi siihen ja kirjottaisi sen valmiiksi. Näiden asioiden lisäksi haluun tehdä jotain mielekästä vapaa-ajalla, ja siksi kirjoitan töiden jälkeen ja muokkaan kuvia viikonloppuisin.

Ja sitten on kaikki ne juoksevat asiat, joita en millään jaksaisi koko ajan olla hoitamassa: kaupassakäynti, ruoanlaitto, pyykinpesu, siivoaminen silloin tällöin, urheilu, verokortin lähettäminen, kirjaston lainojen palauttaminen…

Juuri nyt yksinkertainen elämä houkuttelee tosi paljon, joku sellainen että kävelisin aamulla keepcupin kanssa työhuoneelle, tulisin illalla kotiin ja voisin tehdä ihanmitävaan, vaikka velloa jossain glitterkylvyssä kolme tuntia jos huvittaisi. Tiedän että kyllästyisin tähän varmaan pian ja haalisin viisi muuta projektia siihen oheen, mutta joskus voisi olla ihmeellistä ja hauskaa keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.

En tiedä onko mun uupumusongelman syy niinkään täydellisyydentavoittelu, vaan ehkä pikemmin kova palo käyttää jokainen eteen tuleva mahdollisuus ja luoda, opettaa, kirjoittaa, kuvata, opiskella ja tehdä kaikkea, koska mua kiinnostaa kaikki. Tuntuu mahdottomalta jättää mitään pois, koska näiden nykyisten projektien lisäksi olisi jonossa monta muutakin juttua, jotka haluaisin jossain vaiheessa toteuttaa.

Oon sanonut jotain viisisataa kertaa, että mun pitäisi opetella pitämään lomaa, mutta nyt, oikeesti. Mun täytyy käyttää hyödykseni kaikki nää mun ammatin lukuisat syys-, talvi- ja kesälomat ja osata elää ilman läppärin naputtelua ja aivojen ylikuumentumista.

Viime viikko oli lievästä kipeänä olemisesta huolimatta niin kiva, että vakuutuin kyvystäni olla erinomainen lomailija. Jonkun mielestä mun olisi varmaan pitänyt torjua sairastumista hengaamalla peiton alla finrexinin kanssa, mutta kaikki ne kivat tapahtumat ja kokemukset joita viime viikolla oli, tuntuivat oikeastaan parhaalta mahdolliselta lääkkeeltä.

Sain moninaisista kulttuurijutuista uusia ajatuksia, sain puhuttua asioista jotka olivat vaivanneet mua viimeisen kolmen kuukauden ajan, sain olla vapaa ja olla yhtä niiden hetkien kanssa, elää vain yhdessä ajassa, eikä koko ajan monessa eri paikassa. Tunsin niin paljon, mun sisällä vierähteli jotain, kaikenlaista lähti liikkeelle. Tunteet vaikuttivat puhtaammilta kuin yleensä, kun pystyin ottamaan esille vain yhden ajatuksen ja tilan kerrallaan, eivätkä mua häirinneet oppilaiden, työkavereiden, instatuttujen ja graduohjaajan asiat.

Tein itselleni määräyksiä:

Kaksi vapaapäivää viikossa. Ei kirjoittamista silloin, ei mitään mitä ei ihan oikeasti huvita tehdä.

Säännöllisiä lomia, jotka tarkoittavat lomaa kaikesta, myös muista kuin työasioista. Ei tarvitse tehdä suursiivousta joululomalla, jos ei jaksa. (Ei sillä että olisin aiemminkaan tehnyt, mutta tää tuntui tärkeältä lisäykseltä.)

Yksinkertaistamista ja karsimista: en harhaudu lukemaan blogin kommentteja töissä tai katsomaan wilma-viestejä illalla kotona. Meditoiminen voisi olla jees, jos joskus tekisi mieli harjoitella sitä, mutta neulominenkin käy samaan tarkoitukseen.

Ja enemmän sitä, että käytän mun kehoa kaikkeen mihin se on luotu, koen että se tarvitsee sitä. En haluu jatkuvasti piinata itseäni istumalla selkä kyyryssä tai aiheuttamalla sydämentykytyksiä stressillä ja kahvinjuonnilla. Haluun liikkua, virrata ja nauttia enemmän kuin olla paikallaan ja pidätellä itseäni.

Seuraava loma on kuuden viikon kuluttua. Jos näette mut silloin tekemässä jotain muuta kuin tanssimassa tai lukemassa romaaneja, saatte tulla raahaamaan mut pois.

<3 Maria

Voisit tykätä myös:

Suoritan ja sairastun

Viikko elämästäni

En laihduta, vaan palvon kehoani

Uusi lempiharrastukseni: ajassa kelluminen

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //