Parasta mitä mulle tapahtui 11-vuotiaana oli se, että löysin ensimmäisen parhaan ystävän, sellaisen tyypin, josta sain seuraa koulumatkoille ja pyöräilyseikkailuille. Vaikka mulla oli aiemminkin ollut kavereita, olin siitä huolimatta tuntenut itseni ulkopuoliseksi koko mun lapsuuden ajan. En tiennyt miten kivalta tuntuisi kertoa jollekin kaikki mahdolliset asiat, tehdä yhdessä epäonnistuneita ruokakokeiluja ja tietää, kenen ovikelloa voisi mennä pimpottamaan pitkinä kesälomapäivinä. Oon tosi iloinen siitä, että meidän ystävyys on kestänyt jo 13 vuotta.

Sitä tunnetta, kun tajuaa saaneensa elämäänsä uuden ihanan ihmisen, ei peittoa mikään. Ystävystymisessä on musta paljon samaa kuin rakastumisessa: alussa hentoa tunnustelemista, paljon kahveja ja lounaita jotka alkavat vähitellen venyä pidemmiksi, whatsapp-viestejä joilla ei ole mitään muuta merkitystä kuin se, että haluaa nähdä nauravan emojin vastauksena hassuun meemiin, haluaa kuulla millainen päivä toisella on tänään ollut. Elämä tuntuu poikkeuksellisen mukavalta.

Yhtenä päivänä ymmärrys valtaa mielen, kun tajuaa kaipavaansa sitä tiettyä ihmistä kamalasti, vaikka vasta pari päivää sitten viimeksi nähtiin. Tuntemattomasta on tullut yhtäkkiä tärkeä. Tunteensa voi tunnustaa laulukirjaan kirjoitetulla viestillä seuraavilla sitseillä, tai kertomalla että oli tosi ihanaa taas, kun seuraavan viini-illan jälkeen erkaannutaan sporapysäkillä. Ja toisin kuin (monogamisia) parisuhteita, uusia parhaita kavereita voi löytää koko ajan rajattomasti lisää.

Luin vähän aikaa sitten artikkelin, jossa käsiteltiin ystävyyden loppumista. Haastateltu asiantuntija sanoi, että hyvän ystävän menettäminen voi tuntua yhtä vaikealta kuin parisuhteesta eroaminen, mikä kuulosti musta hassulta lausunnolta, koska sehän on ihan itsestään selvää. Totta kai ystävät ovat yhtä tärkeitä kuin parisuhde, mun mielestä jopa tärkeämpiä. Näiden asioiden vertailu ei ehkä ole mielekästä, mutta romanttinen rakkaus asetetaan musta usein sille sijalle, jonka ystävyyskin ansaitsisi.

Tällainen priorisointi tulee esille ystävänpäivänä, josta on tullut Suomessakin kaupallinen, vaaleanpunaista hörsöä ja puolisolle ostettuja suklaarasioita ja ruusukimppuja täynnä oleva juhla. Surullisista ystävänpäivistä yksin tehdään meemejä, mutta niissä ”yksin” ei tarkoita ilman ystäviä, vaan ilman romanttista kumppania.

Toki historiallinen tausta vaikuttaa Valentinuksen nimipäivän viettoon, ja onhan silloin kiva muistaa kaikkia läheisiä ihmisiä, ei vain ystäviä. Haluaisin kuitenkin, että läheisimpien kavereiden olemassaoloa arvostettaisiin yhtä paljon kuin parisuhdetta. Ennen kaikkea haluaisin, että muistaisin itse aina sen.

Mulla on joitakin sellaisia ihmisiä, joiden toivoisin väistävän kaikki mahdolliset ydinlaskeumat ja koronavirukset ja ilahduttavan mua seurallaan mahdollisimman pitkään. Ne tyypit tajuavat mua kaikkein parhaiten tässä maailmassa, niihin voin nojata ja niille voin puhua gradutuskasta, pms-oireista ja kaikesta näiden juttujen välillä.

Oikeastaan tuntuu hassulta puhua romanttisesta rakkaudesta erotuksena ystävyydestä, koska mun läheisimmät kaverisuhteet voivat olla myös romanttisia. Monet mun ystävistä kertovat mulle säännöllisesti, kuinka tärkeä oon niille. Kirjoitin vähän aikaa sitten yhdelle ystävälle kirjeen, jossa oli paljon rakkaudentunnustuksia, ja oon myös itse vastaanottanut tällaisia kirjeitä.

Välillä kun oon ollut aivan erityisen hauskalla lounaalla tai iltapäiväkahvilla, kävelen kotiin kiertoreittiä, koska haluun nauttia siitä hyvästä nosteesta, jonka parhaan kaverin seura on saanut aikaan. Syntymäpäivän aamuna mut vietiin kahvilaan aamiaiselle. Kun kävelen kohti yliopiston päärakennusta ja näen että mun kaveri odottaa mua sen edessä, rinnassa läikähtää.

Tässä elämänvaiheessa kavereille on enemmän aikaa kuin ehkä koskaan myöhemmin tulee olemaan. Vaikka mun elämässä tapahtuisi mitä, haluaisin kuitenkin säilyttää läheisimmät ihmissuhteet sellaisina kuin ne nyt ovat, nähdä mahdollisimman usein ja pitää ystävyyksistä ja ystävistä huolta ihan niin kuin kaikista muistakin asioista.

Läheisimpien kavereiden kanssa elämä tuntuu siltä, että siinä on jotain järkeä. On järisyttävää ajatella, että nää samat ihmiset saattaa olla mun vierellä vielä kolmentoista, kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä. Toivottavasti oon silloin mestari sekä leikkokukkien että ystävyyksien hoitamisessa.

<3 Maria

Voisit tykätä myös:

Rakkausjuttuja ei voi eikä kannata mitata

Mikä auttaa, kun tuntuu yksinäiseltä?

Kokemuksia rakkauden ja hyväksynnän voimasta

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //