Surusta ja sydämen särkymisestä
Oon joskus sanonut, etten ole kokenut oikeaa ensirakkautta tai kunnon sydänsuruja vielä koskaan, mutta ei se oikeastaan ole totta.
Ehkä draamasarjojen sängynpohjalla itkevät ja jäätelöä syövät päähenkilöt ovat luoneet mulle sydänsuruista mielikuvan, johon omat tunteeni eivät sovi. Kun muhun sattuu, se ei ole tarkkarajaista tai selkeästi tunnistettavaa, se ei mene jäätelön voimalla ohi, eikä sille tunteelle ole aina jotain tiettyä syytä.
Tänään, isänpäivänä, oon miettinyt sydämen särkymistä ja sitä, miksi siitä puhutaan niin usein vain romanttisen rakkauden yhteydessä. Oon myös pohtinut, että jos tämä särkymisen metafora on syntynyt tunnekokemuksen osuvasta kuvailusta, voiko kielikuva vaikuttaa myös toiseen suuntaan: tunnemmeko kaikkein kipeimmät asiat juuri rintakehän vasemmalla puolella ja juuri repivänä ja kirvelevänä särkynä, koska olemme tottuneet puhumaan näistä tunteista tietyllä tavalla?
Siltä kaikkein kauhein suru joka tapauksessa tuntuu. Mun isä kuoli äkillisesti, kun olin 19-vuotias. Kun äiti soitti ja kertoi mitä oli tapahtunut, musta tuntui kuin mun rinnassa olisi ollut lasinen maljakko, jonka joku olisi iskenyt moukarilla säpäleiksi. Istuin sängyllä yöpaidassa, koska olin tullut edellisenä yönä matkalta, ja heittäydyin pirstaloituneena siihen peiton päälle makaamaan. Tai tarkemmin sanottuna jokin ulkopuolinen voima heitti mut alas, koska mä olin sillä hetkellä tyhjä ja kykenemätön tekemään mitään.
Tästä ei tunnu vaikealta kertoa, mutta tätä on vaikea kuvata. Joskus yritän kirjoittaessani mennä tätä tai jotakin muuta surua kohti, ihan sinne ytimeen, mutta jokin siinä polttavassa keskuksessa väistää mua, tai sitten mä väistän sitä itse. On helppoa sanoa lauseita, jotka sisältävät jonkin yksittäisen faktan mun elämästä, vaikka ne faktat olisivatkin hankalia asioita. Paljon vaikeampaa on eritellä senhetkisestä tunteiden massasta ne kokemukset, jotka osaa nimetä ja jotka haluaa jakaa. On vaikea löytää sanoja, joilla kuvaisi sitä tiettyä kipua, joka muuttaa jatkuvasti muotoaan, laajuuttaan ja luonnettaan.
Jos särkyä yrittää helpottaa puhumalla siitä muille, ei useinkaan riitä, että vain kertoo mitä on sattunut. Elämässä tapahtuneet asiat luovat surulle perustan, mutta kaikki muu, koko se kirvelevä rakennelma on niiden ikävien tapahtumien päällä. Sen kehikon ja niiden moninaisten tunteiden kuvaaminen on yleensä kaikkein hankalinta.
Musta ei tunnu isänpäivänä, jouluna tai muina juhlapyhinä siltä, että haluaisin eristäytyä kaikesta koko päiväksi. Somessa julkaistut lapsuuskuvat, joissa ollaan isän kanssa kalassa tai leikkipuistossa, ovat hellyyttäviä, eikä musta tunnu vaikealta nähdä niitä. Tää päivä on hyvä hetki muistella isää. Ja koska ajattelen, että aina on parempi tuntea jotain kipeää kuin olla tuntematta mitään, en välttele surua.
Ymmärrän kuitenkin hyvin niitä, joille äitien- ja isänpäivät ovat vuoden raskaimpia hetkiä. Mua auttaa tänään ja muinakin päivinä se, etten yritä muodostaa tunteistani jotain selkeitä yhteenvetoja tai sulkea yhdellä tunteella muita pois.
Melkein koko ajan on samaan aikaan hankalaa ja hauskaa. Kohta menen täältä kirjastosta kotiin, syön sipsejä ja katson jotain sarjaa ja oon ihan onnellinen, vaikka rintakehässä on ympäriinsä sirpaleita, jotka kantavat muistoja menneestä kivusta.
<3 Maria
// Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA //
