Tänä keväänä oon edelleen lukenut kirjoja suureksi osaksi kuuntelemalla niitä työmatkoilla. Kun astun aamulla bussiin ja käyn istumaan, laitan yleensä ensimmäiseksi vastamelukuulokkeet päähän ja avaan Storytelin sovelluksen.

Mulla on sellainen periaate, että luen vain hyviä kirjoja. Oon siis aloittanut aika monien kirjojen lukemisen ja jättänyt ne jonkin ajan kuluttua kesken, jos ei ole napannut.

Tässä postauksessa kerron siis kirjoista, joita voin vilpittömästi suositella ja joista uskon muidenkin pitävän. Nämä ovat enimmäkseen uutuuskirjoja, joten ne saa luultavasti helpoiten käsiinsä jostain äänikirjasovelluksesta.

Virtahevot / Emmi-Liia Sjöholm

Sjöholmin toinen romaani on kokonaan dialogimuodossa kerrottu tarina, jossa kaksi kolmekymppistä päähenkilöä, Eevis ja Touko juttelevat kahdestaan kesäisenä yönä. Teos on suunniteltu ensisijaisesti äänikirjaksi, ja sen lukevat Pihla Viitala ja Samuli Niittymäki.

En muista mainittiinko teoksen alussa tarkkaa tapahtumapaikkaa, mutta kuvittelin mielessäni, että henkilöhahmot kiipeävät Vallilan kallioille pitämään seuraa toisilleen. Vaikka kerronnassa ei ole juurikaan ympäristönkuvausta, pystyin tavoittamaan tosi hyvin valoisan kesäyön tunnelman ja sen, miltä tuntuu istua lämpimällä kalliolla tuntikausia juttelemassa elämästä ja ihmissuhteista. Dialogi kuulostaa luontevalta, eikä puhe- ja kirjakielen sekoitus häirinnyt mua ollenkaan.

Kuten Sjöholmin esikoisteoksessa Paperilla toinen (2020), myös tässä romaanissa käsitellään parisuhteita, rakkautta ja seksiä erityisesti naisen näkökulmasta. Toisaalta päähenkilöiden hieman eriävät ajatukset tulevat keskustelussa tasapuolisesti esille. Eevis ja Touko ovat hyvin epästereotyyppisiä henkilöhahmoja: kerrankin nainen on se, jolla ei ole lapsia ja joka puhuu ihmissuhdeanarkian puolesta, kun taas miehellä on neljä lasta ja takana pitkä monogaminen parisuhde.

Kiinnostavinta teoksessa olikin Eeviksen ja Toukon ajatustenvaihto ihmissuhdekuviosta ja siitä, mitä parisuhteessa voi vaatia toiselta ja miten omista haluista ja rajoista voisi oppia puhumaan.

Rajaseutu / La Frontera – Uuden mestizan kutsu / Gloria Anzaldua

Löysin tän vuonna 1987 julkaistun teoksen muistaakseni sen ansiosta, että se mainittiin Nuoressa Voimassa. Oon nähnyt kirjasta puhuttavan viime aikoina muuallakin (suomennos ilmestyi 2021), ja oon siitä iloinen, koska tämä autofiktiivisen romaanin, tietokirjan ja runokokoelman sekoitus on niin upea teos.

Rajaseutu merkitsee teoksessa monia asioita: Yhdysvaltojen ja Meksikon rajaa, eri kansojen ja kielten välisiä rajoja, normeihin sopivan ja normeja rikkovan seksuaalisuuden (lesbouden) leikkauspintoja. Mestiza tarkoittaa alkuperäisasukkaiden ja uudisasukkaiden jälkeläistä. Nämä Yhdysvaltojen ja Meksikon välisellä rajaseudulla asuvat ihmiset saattavat kokea ulkopuolisuutta molempien valtioiden kulttuureista, ja heitä syrjitään ja poljetaan alas.

Luin tätä kirjaa tosi hitaasti, koska mulla kesti niin kauan prosessoida sen sisältämiä erilaisia tekstilajeja ja kieliä. Teos on kirjoitettu alun perin sekä englanniksi että espanjaksi, mikä on huomioitu suomennoksessa niin, että espanjankieliset katkelmat on käännetty loppuviitteissä. Lukiessani mä koin olevani jonkin sellaisen rajalla, jota en pysty koskaan ymmärtämään kokonaan, mutta jota kohti voin kuitenkin tällaisten kirjojen ansiosta katsoa.

”Sun poika kävi täällä” / Venla Kuoppamäki

Luin tästä kirjasta ekan kerran Hesarin jutusta, jossa haastateltiin kirjoittajaa, Venla Kuoppamäkeä, joka kuvaa teoksessa oman poikansa kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja psykoosia. Etsin kirjan storytelistä, aloin kuuntelemaan sitä ja kuuntelin sen kokonaan jossain parissa päivässä. Yhtenä aamuna mä jäin vielä hetkeksi lukemaan kirjaa kun istuin töissä mun pöydän ääreen, kun en malttanut lopettaa.

Teoksen lajiksi voisi määritellä omaelämäkerrallisen tietokirjan. Kuoppamäki kuvaa siinä poikansa sairastumista ja mielenterveysongelmien mutkikasta hoitoprosessia hyvin koskettavalla tavalla. Vaikka tiesin HS:n artikkelin perusteella, että onnellista loppua ei ole, toivoin silti koko ajan kirjaa kuunnellessani että Oskari-pojan ongelmat jotenkin selviäisivät.

Tästä kirjasta tuli vähän mieleen Deborah Spungenin kulttiteos Nancy (1983), jonka luin joskus 15-vuotiaana. Molemmissa teoksissa on samanlainen huolestuneen äidin kertojanääni, ja äidit eivät voi tehdä muuta kuin yrittää auttaa lapsiaan kaikin tavoin ja seurata sivusta heidän luisumistaan yhä syvemmälle ongelmien vyyhtiin.

Lähdin veljen luo / Karin Smirnoff

Pidin tosi paljon tästä ruotsalaisen Smirnoffin esikoisromaanista ja sen Jana-nimisestä päähenkilöstä, joka paljastaa salaisuutensa sekä tapailemalleen miehelle että lukijalle vähitellen. Jana vaikuttaa jäyhän olemuksensa takia vähän siltä, kuin hänet olisi ensin kirjoitettu mieheksi ja sen jälkeen kirjailija olisi vaihtanut tilalle naisen nimen. Toisaalta romaanissa kuvataan traumaattisia asioita ja nimenomaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, ja sitä millainen vaikutus sillä on kaikkiin tuleviin ihmissuhteisiin.

Romaanin miljöö, Janan kotikylä vaikuttaa ahdasmieliseltä ja sisäänpäinkääntyneeltä, ja vähitellen käy ilmi, että kylässä on tapahtunut monenlaisia asioita, joista on täytynyt vaieta. Jana työskentelee kotihoitajana ja yrittää selvittää, mitä on käynyt kuolleelle Maria-nimiselle naiselle, ja liittyykö hänen veljensä tai tapailukumppaninsa tapaukseen jotenkin.

Välillä musta tuntui, että romaanissa on vähän liikaa yllättäviä käänteitä, mutta se ei kuitenkaan ollut epäuskottavan viihteellinen. Kuuntelin tämänkin aika nopeasti loppuun.

Hävitys: Tapauskertomus / Iida Rauma

Tein gradun Iida Rauman toisesta romaanista Seksistä ja matematiikasta (2016), ja siksi odotin malttamattomasti tätä kolmatta romaania. Se oli mun odotusten mukaisesti tosi kiinnostava ja hyvin kirjoitettu.

Romaanissa kuvataan kouluväkivaltaa (Rauma haluaa tietoisesti puhua juuri väkivallasta eikä kiusaamisesta), joka on ennen kaikkea henkistä ja sosiaalista: A:ksi nimetty päähenkilö jää alakoululuokan sosiaalisessa hierarkiassa pohjimmaiseksi ja ulkopuoliseksi, ja hänen eristämiseensä osallistuvat sekä musiikkiluokan opettaja että muut oppilaat. Aikuisena A. muistelee peruskouluaikaisia kokemuksiaan, kun opettaa itse historiaa yläkoulussa.

Traumoja aiheuttaneet peruskoulun valtasuhteet syntyvät teoksen maailmassa erityisesti siksi, että koulu mahdollistaa vääränlaisen vallankäytön. Päähenkilö on lapsena aikuisten armoilla, eikä hän saa opettajan silmätikuksi jouduttuaan mitään apua muilta aikuisilta. Usein koulukiusaamista kuvataan fyysisen väkivallan kautta, ja kiusaamiseen liittyvä kuvasto, esim. se että jonkun päätä pidetään väkisin hanan alla, on niin toistettua, että siihen on jo turtunut. Henkisen väkivallan kuvaus tuntuu kuitenkin jollain tavalla raaemmalta ja sydäntäsärkevämmältä. Vaikka alakoululaisten keskinäiset klikit ja kaverisuhteet tuntuvat ehkä aikuisista vähäpätöisiltä asioilta, lapsille ne ovat tärkeämpiä kuin mikään muu.

Päähenkilölle A:lle väkivalta aiheuttaa niin isoja traumoja, että hän heijastaa niitä romaanin toiseen keskeiseen henkilöhahmoon Iraan, jonka voi tulkita olevan A:n henkilöhahmon toinen puoli. Ehkä A:n on helpompi ajatella kokemiaan asioita niin, että ne ovat tapahtuneet jollekin toiselle.

Lapsuus ja Nuoruus / Tove Ditlevsen

Tanskalaisen Tove Ditlevsenin omaelämäkerrallinen trilogia on julkaistu alun perin jo 1960-luvulla, mutta se on suomennettu vasta nyt (viimeinen osa ilmestyy tänä vuonna). Pidin molemmista näistä edellisistä osista, Lapsuudesta ja Nuoruudesta, hyvin paljon.

Ditlevsen on syntynyt vuonna 1917, ja näissä kahdessa teoksessa kuvataan 1920–40-lukuja, aikaa juuri ennen sodan syttymistä. Ajankuvaus ja sodan uhan alla eläminen olikin musta kaikkein mielenkiintoisinta näissä muistelmissa.

Oli myös tosi kiinnostavaa lukea kirjailijan työväenluokkaisesta taustasta ja siitä, miten hän hieman naivilla ja yksinkertaisella tavalla yrittää kiivetä kohti kirjailijan uraa tietämättä yhtään, mitä kuuluisi tehdä. Äiti painostaa häntä menemään naimisiin ja töihin, elämä on melko köyhää ja näköalatonta ja sanomalehdissä kirjoitetaan Hitleristä, mutta Tove miettii vain runojaan ja miehiä, joita on tavannut edellisen lauantain tansseissa.

Sinelmiä / Maggie Nelson

Luin tän Maggie Nelsonin vuonna 2019 ilmestyneen esseistisen teoksen e-kirjana, mutta nyt haluaisin sen myös painettuna kappaleena. Teoksessa on hyvin lyhyitä, muutaman kappaleen pituisia lukuja tai osia, joissa käsitellään muun muassa sinistä väriä, rakkautta, hyvän ystävän onnettomuudessa loukkaantumista ja vammautumista, seksiä, eroamista, elokuvia ja kirjallisuutta. Sinisyys kiehtoo ja vetää kirjoittajaa puoleensa, ja sitoo kaiken yhteen.

Sinisestä puhuessaan Nelson käsittelee esim. värin kylläisyyttä ja toisaalta tavoittamattomuutta, kuten sitä miten taivas on kirkas ja silti aina ihmisestä kaukana. Kiinnostavinta teoksessa on musta se, miten siinä pohditaan sinisen värin merkityksiä ja sitä, kuinka merkitykset välillä rakentuvat enemmän poissaolevuutena kuin olemassaolona. Miten poissaolevan voi aistia tai havaita?

Tämä ajatus vertautuu rakkauteen ja sen menettämiseen, kaipaukseen ja tykyttävään haluun.

Violetti hetki / Merete Mazzarella

Tämä Mazzarellan omaelämäkerrallinen teos ilmestyi ihan hetki sitten, ja siinä kuvataan pandemia-aikaa ja kirjoittajan henkilökohtaista menetystä, pikkuveljen kuolemaa.

Veli, Martin (Schreck) on kuollessaan toisessa maassa, Tanskassa, jonne hän on asettunut asumaan. Korona-ajan takia kuolemaan liittyviä käytännön asioita on vaikeampi järjestää kuin tavallisesti: Mazzarella ei pääse katsomaan veljeään sairaalaan ja hautajaisiin täytyy osallistua etänä.

Teoksessa keskitytään nykyhetken kuvaamisen lisäksi menneisyyden muisteluun. Mazzarella kirjoittaa sisaruussuhteesta, lapsuuden nahisteluista, etääntymisestä nuorina aikuisina, Martinin homoudesta ja siitä, millaisia ihmissuhteita hän muodosti elämänsä aikana. Martinilla oli useampi pitkäaikainen kumppani ja elämän loppupuolella myös Thaimaassa asuvia nuorempia kumppaneita, joita Martin halusi testamentissaankin tukea.

Mä kävin viime viikonloppuna Tammisaaressa ja mietin, että missäköhän talossa Merete Mazzarella asuu ja millaista Tammisaaressa tai Suomessa ylipäätään on ollut elää seksuaalivähemmistöön kuuluvana joskus viisikymmentä vuotta sitten.

Teoksessa kerrotaan, että Martin käveli Tammisaaren kaduilla avoimesti omien poikaystäviensä kanssa jo joskus 1970-luvulla, mutta muutti kuitenkin Tanskaan, koska koki siellä vallitsevan ilmapiirin avoimemmaksi.

Martin oli perustamassa Setaa ja toimi järjestön puheenjohtajana alkuaikoina. Hän oli siis yksi niistä ihmisistä joita voisi kiittää siitä, että mä voin kävellä tyttöystäväni kanssa Tammisaaren tai Helsingin kaduilla avoimesti ilman pelkoa.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //