Päivä, jona kaikki on hyvin
Tiistaina oli tämän vuoden ihanin päivä. En haluaisi sulkea pois sitä mahdollisuutta, etteikö jotain ihanampaa voisi vielä tulla – keskiviikkokin oli superkaunis – mutta luulen että se terassien avaamiseen ja kaupungin läpi pyöräilyyn liittyvä riehakkuus oli melko ainutkertaista.
Kuvittelin etten ollut kaivannut baarissa käymistä ollenkaan, mutta kun mentiin ensin Teurastamolle syömään jätskiä ja sen jälkeen viereiselle terassille viinille, tajusin että olin ikävöinyt sellaisia iltapäiviä ihan älyttömästi. Tiskillä oli pitkä rivi erilaisia pulloja ja hanoja, joista valita, ulkona oli kivat korituolit ja musa teki kaikesta kunnon ilonpitoa. Mua hymyilytti silloinkin, kun kuulin lauseen se olis 12 euroa ja ojensin mun kortin maksupäätteelle. Niin onnellista silloin oli.
Olin kiitollinen siitä päivästä myös siksi, että vielä muutama vuosi sitten mulla ei kovin paljon ollut sellaista elämää. Löysin yhtenä päivänä mun vanhat päiväkirjat, joiden sivuja oon täyttänyt eniten 15–17-vuotiaana, mutta viimeiset merkinnät olivat jostain neljän vuoden takaa.
Mulla oli silloin tapana tehdä mun huolista käsitekarttoja. Kirjoitin sivun keskelle esim. Huolet heinäkuu 2016, ja vetelin siitä useita viivoja, joiden kärkiin kirjasin kaikenlaisia asioita, joita juuri silloin murehdin. Yritin myös rauhoittaa itseäni keksimällä niihin ratkaisuehdotuksia. Usein kävi niin, että yllättävän lyhyen ajan kuluttua kaikki oli järjestynyt ja mä saatoin yliviivata edelliset murheet.
Tiistaina 16 cl viiniä ja kymmenen kilsan pyöräily tekivät musta vähän holtittoman. Päästin välillä jarrun irti alamäessä ja kiidin alikulkutunneliin enkä pariin sekuntiin nähnyt mitään, silmät eivät tottuneet niin nopeasti valosta pimeään.
Mietin sinä hetkenä sitä, mitä kaikkea olin neljä vuotta sitten murehtinut. Mulla oli silloin aika monta asiaa, joiden takia koin ajottain valtavaa ahdistusta. Olin kirjoittanut esimerkiksi että ”en tykkää mun työstä”, ”mulla on liian vähän kavereita” ja ”mitä jos musta ei koskaan tule opettajaa”.
Nyt kun ajattelen niitä isoja ja raskaita asioita, musta tuntuu samalta kuin silloin, kun astuu leffateatterista ulos kadulle, siristää silmiä illan kirkkaudessa ja miettii, onko tämä totta, missä mä oon ja onpa täällä kaunista. Mieli on terävöitynyt katsomaan kaikkea tarkemmin kuin yleensä, vastapäisen kerrostalon peltikatto välkehtii.
Tällä hetkellä kaikki muutaman vuoden takaiset huolet ovat ratkenneet parhain päin. Oon lopettanut kaupan kassa -työt ja teen oma alan töitä, joita tulee koko ajan lisää. Mulla on monta läheistä ystävää ja heistä muodostuva kiva kaveriporukka, joiden kanssa voi mennä puistoviinille, puida kaikkea ja puhua erilaisista rakkauskäsityksistä. Oon tehnyt pedagogiset opinnot ja musta on tullut opettaja, joka ei vielä osaa kaikkea, mutta luottaa itseensä koko ajan enemmän.
Eikä siihen edes mennyt neljää vuotta, jo seuraavana kesänä sen huolikartan tekemisen jälkeen asiat alkoivat järjestyä.
Oon kävellyt taas tällä viikolla paljon. Keskiviikkona kuljin ilman kangaskassia, vähät tavarat farkkujen taskuissa Hietalahteen, istuin hetken puistossa ja katselin koiranulkoiluttajia ja pyöräilijöitä, joiden ääriviivat sumentuivat ilta-auringossa.
Torstaina harhailin Kalliosta Eläintarhalle ja sieltä Töölöön, join teetä ja tunsin miten mun hiukset kihartuivat pehmeäksi pörröksi tihkusateessa. Vielä muutama viikko sitten oli satanut räntää, nyt oli trooppista ja vehreän valtaamaa.
Tänään kävelin lounaan jälkeen puoli tuntia Krunassa, silloinkin satoi, mutta musta tuntui silti hehkuvalta. Vaikka oli pilvistä, värit olivat syvempiä kuin yleensä, se oli ihmeellistä.
Aina kun tapahtuu jotain hyvää, sanon itselleni että no niin, voisitko sä vihdoinkin uskoa siihen, että tämä on todellista ja että tällaista on myös edessäpäin. Oon kuitenkin epäileväinen niinä hetkinä, kun on vaikea olo ja tekisi mieli piirrellä huolikarttoja.
Jokainen onnellinen päivä vahvistaa silti sitä uskoa. Nyt kun mulla on ollut niin ihana viikko, monella tavalla arkinen ja tavallinen, mutta silti ihana, muistutan itseäni siitä, että pitäisi tallentaa tää kaikki mahdollisimman hyvin, pitäisi säilyttää muisto tästä tunteesta teräväpiirtokuvana mun mielessä.
Vaikka olisi joskus vähän toivoton fiilis, aina tulee sellaisia iltoja, joina vihreä on vihreää ja kultaista, tai kaveri kysyy ja mitä sitten tapahtui, kerro lisää tai mä kävelen aamulla kotiin kokonaan hellänä tai solmin lenkkareiden nauhoja eteisessä ja kirjoitan samalla viestiä oon siellä 10 min päästä.
En oo pitkään aikaan tehnyt käsitekarttoja mistään mun murheista. Ajatus tuntuu nyt järjestelmällisyydessään vähän huvittavalta. Edelleen tulee välillä mieleen juttuja, jotka tekisi mieli kirjata ylös voidaakseen vetää ne joskus yli, mutta en kuitenkaan tee niin. Ehkä mä luotan nyt siihen, että ne järjestyvät ilmankin.
<3 Ihanaa viikonloppua <3