Pessimisti pettyy varmasti
Aina kun vähän pelottaa tai tuntuu pahalta, hakeudun johonkin korkealle. Viikko sitten kävelin auringonlaskun aikaan Ruusutarhan ohi Stadionin viereisille kallioille, hyräilin SMG:n Talvipuutarha-biisiä ja yritin olla liukastumatta kosteiden sammalten päällä. Kun seisoin siellä hetken, näin tyynen Töölönlahden levittäytyvän mun alla ja kuulin työkoneiden piipityksen seasta lintujen laulua, tunsin seisovani vakaalla maalla ja luottavani itseeni.
Se oli ihana kävely. Kiersin Siltasaaren ja Linnunlaulun huvilat, näin joutsenia ja pysähtyneeseen veteen heijastuvia korsia ja vaaleanpunaisia pilviä. Ajattelin että mun pitäisi viedä itseni mahdollisimman usein mahdollisimman kauniisiin paikkoihin.
Ajattelin että samaa pitäisi tehdä myös mielen tasolla. Täytyy tarjota itselleen kivaa ajateltavaa, olla toiveikas silloinkin kun ei tekisi mieli olla. Siis silloin kun tuntuu siltä, että jokin uskomaton asia odottaa ihan hipaisun päässä, mutta samaan aikaan aistii sen kaukaisuuden ja sen, ettei sitä ehkä saakaan.
Tämä ei nyt ole sellainen postaus, jossa kerron miten oon alkanut ajatella positiivisesti, ja miten koko mun elämä on sen seurauksena muuttunut. Uskon että aina tapahtuu sekä hyviä että huonoja asioita riippumatta siitä, miten niihin suhtautuu, eivätkä pettymykset ole mitään suoraa seurausta siitä, että on epäonnistunut manifestoimaan itselleen uuden työpaikan tai kumppanin.
Mä oon kuitenkin erityisesti tässä viimeisen opiskeluvuoden aikana (joka ei ollutkaan ihan se viimeinen, hups) miettinyt sitä, että kaikesta pitää todella ottaa kaikki irti. Onneksi tein kaksi vuotta sitten paljon kivoja kirjallisuuskursseja, koska sen jälkeen ei ole enää ollut aikaa niille. Onneksi sitsasin niin rankasti vielä maaliskuussa, ettei kuukausien sitsitauko haittaa yhtään. Onneksi kävin niin monilla keikoilla viime kesänä ja syksynä, koska nyt sitä ei voi tehdä. Voi vain juoda kombuchaa meren rannalla, istua metrin päässä kaverista ja muistella, millaista oli joskus puhaltaa kohmeisiin sormiin, kun ne olivat kylmenneet kaljapullon ympärillä Kutosella tanssiessa.
Sen lisäksi että haluan ottaa sekä arkipäivistä että juhlista kaiken irti, haluaisin myös käyttää mun tunteista kaiken käytettäväksi kelpaavan, niin kuin teurastaisin eläintä ja ottaisin talteen jokaisen sisäelimen ja sorkat ja muut. Mun elämän lohduttavin ajatus on se, että kaikesta voi aina kirjoittaa, jos jokin tunnekokemus on muuten sen oloinen, että mitä paskaa tää taas on, olisin voinut jättää kokematta.
Välillä kyllä tekisi mieli kietoutua pessimismin kaapuun ja suojata itsensä pettymyksiltä sillä tavalla, että varustautuu pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon. Mutta sellainen ajattelu tekee elämästä arkaa ja ankeaa, eikä rohkaise tekemään vähän kieli poskessa erilaisia kokeiluja, joista voisi saada kirjoitettavaa tai jotain sellaista materiaalia, jonka haluaa heti jakaa whatsappissa parhaalle kaverille.
Pari vuotta sitten ihastuin yhteen tyyppiin, jonka tapasin tinderin kautta. Tunteet olivat sillä tasolla, että heti kun näin sen ihmisen istumassa mun lempikahvilan ikkunapöydässä, musta tuntui että mä valahtaisin siihen paikkaan. En muistanut miltä tuntuu, kun joku on niin fiksu, kuuma ja hauska, että neljä tuntia kuluu nopeasti ja kahvila menee yhtäkkiä kiinni. Tai millaista on katsella Jane the Virginiä ja tuntea selkänsä takana toisen ihmisen käsi, miten luontevaa se on, vaikka nähdään vasta jotain kolmatta kertaa.
Olin hetken aikaa innostunut ja onnellinen, annoin itselleni luvan viettää huomattavan pitkiä aikoja niin, että selasin kännykästä niitä tinder-profiilin kuvia ja kuolasin. Se tyyppi vaikutti pitävän musta vähintään yhtä paljon, vaikka en tiennytkään muuttuiko se pavlovin koiraksi mun selfieitä katsellessaan.
Lyhyen tapailun jälkeen se kuitenkin kertoi mulle, ettei nyt voi nähdä ketään, koska sillä on liikaa selvittämättömiä asioita itsensä kanssa. Mua itketti vähän kun luin sitä viestiä sunnuntaiaamuna sängyssä. Oli pääsiäinen, vietin sen päivän yksin ja söin jotain masentavia suklaamunia.
Joskus oon miettinyt, oliko tämä tapaus kaikkien pettymysten huipentuma, ja miksi juuri sen kaikkein kivoimman ihmisen kanssa ei voinut onnistua. Yleisesti ottaen oon kuitenkin tosi onnellinen siitä, että tapasin sen tyypin, vaikka me nähtiinkin vain muutaman kerran.
Oon koko tämän kahden vuoden ajan nimittäin pitänyt silloin kokemiani tunteita mittarina sille, mihin kannattaa ryhtyä. Kun tiedän, millaisia lehahduksia mahassa pitäisi olla ja millä tavalla päässä kuuluisi huipata, on helppo torjua ne suhteenyritelmät, jotka eivät tunnu miltään. (En tarkoita että etsisin täysin samanlaista ihmistä kuin tämä edellä mainitsemani, vaikka usein tekeekin mieli swaipata oikealle kaikki samannimiset. Etsin samanlaista tunnetta.)
Onneksi menin siihen juttuun sydämelläni ja jokaisella sisäelimelläni mukaan ja annoin tunteiden ottaa musta vallan. Oli paljon helpottavampaa ajatella, että olipa ihanaa, onneksi mä laitoin sille viestiä ja paistoin meille punajuurilettuja ja savutofua kuin jotain sellaista että miksi sä olit niin tyhmän luottavainen, olisi pitänyt arvata että käy näin.
Oon pyristellyt irti pessimismistä, koska oon tajunnut, että se on oikea maanvaiva, joka ei hyödytä mua ollenkaan. Joskus uskottelin itselleni, että odottamalla pahinta mä suojelisin itseäni pettymyksiltä, mutta se oli tosi feikkiä, sellainen suojakuori on ihan turha. Kyynisenä ja ankeanakin mä sisimmässäni toivoin, että tapahtuisi jotain hyvää.
Pahimmillaan pessimismi voi syöstä tuhoon, jos alkaa sabotoida niitä kivoja asioita itse minkä kerkiää, jotta ei vain tarvitsisi kestää yllättäviä pettymyksiä.
Kun tulee eteen jotain mikä tuntuu joltain, tai kun kävelen vaaleasti kukkivien puiden ali kirkkaassa ilmassa, sukellan syvälle siihen tunteeseen, vaikka samaan aikaan mahaa kouristaisi. Se on hyvää pelkoa kun tuntee, että käsillä on jotain mitä ei haluaisi menettää.
En mä sitä paitsi edes pysty estämään itseäni, vaikka puhuinkin luvan antamisesta ja kuoren riisumisesta. Mä vain karkaan itseltäni ja lähden juoksemaan, vedän henkeeni kaikkia niitä tuoksuja, vaikka happeakin pitäisi välillä kai saada, sekoitan punajuuriraastetta lettutaikinaan, kysyn nähdäänkö taas huomenna ja lähetän viidelle eri kaverille pitkiä ääniviestejä, joissa kerron kaikesta, mitä sillä hetkellä koen. Tekee mieli mennä mereen uimaan, tavoitella sitä mikä veteen heijastuu. Ja juuri niin pitääkin tehdä.