Pysähtyneitä hetkiä Valokuvataiteen museossa

38758767_716362625382313_875257954889105408_n.jpg

Valokuvataiteen museossa on juuri nyt muutama kiinnostava näyttely, joista kaksi, Erica Nyholmin Hetken aikaa totta ja Noémie Goudalin Stations ovat nähtävillä enää tämän viikon ajan (12.8. asti). Kannattaa siis käydä kiireesti siellä, sillä nämä molemmat olivat tosi vangitsevia ja ajatuksia herättäviä. Istuin monen teoksen edessä aika kauan, ennen kuin maltoin nousta ylös ja siirtyä seuraavaan. Nyt kirjoitan enemmän kahdesta Nyholmin teoksesta:

 

38750982_2174271885926703_3883081362537709568_n.jpg

Menetys, 2014

Kaikki Erica Nyholmin valokuvat ovat siksi niin voimakkaita, että ne sisältävät tarinan. Vaikka kuva näyttää vain yhden pysäytetyn hetken, katsoja voi kuvitella siinä esiintyville henkilöille sekä menneisyyden että tulevaisuuden. Näyttelyssä kerrotaan, että kuva perustuu äitinsä menettäneen perheen tarinaan. Ilman tätä selitystäkin yhden ihmisen poissaolon voi aistia valokuvasta. Siinä on tummia värejä ja surumielisyyttä, odottava tunnelma, tyttö on juuri sulkemassa oven ja istumassa pöytään veljensä ja isänsä kanssa. Oven sulkeminen symboloi ajanjakson päättymistä ja uudenlaiseen elämään siirtymistä. Kuvan vasemmassa reunassa on paljon tyhjää tilaa, jonka olisi voinut rajata pois, jos tämä olisi tavallinen perhepotretti. Tyhjä, sininen seinä vihjaa, että sen edessä voisi hyvin olla vielä yksi ihminen, joka peittäisi seinän. Kaikesta huolimatta maljakon valkoinen kukka hohtaa valoa ja toivoa. (Täällä kuvia teoksista paremmalla kuvanlaadulla.)

38683852_549514985466032_8301499161224675328_n.jpg

 

219 kukkaa ja kynttilää, 2016

Tähän valokuvaan liittyy isän ja pojan koskettava vuoropuhelu, joka löytyy näyttelyssä kuvan vierestä. Isää ja poikaa haastatellaan vuoden 2015 marraskuussa Pariisin terrori-iskuista:

haastattelija: Ymmärrätkö mitä tapahtui? Ymmärrätkö miksi nämä ihmiset tekivät niin?

poika: Kyllä. Siksi että he ovat hyvin hyvin ilkeitä. Pahat miehet eivät ole mukavia. Ja meidän täytyy olla tosi varovaisia ja muuttaa.

isä: Voi ei, älä huoli. Ei meidän tarvitse muuttaa. Ranska on meidän kotimme.

p: Mutta isä, täällä on pahoja miehiä…

i: Joo, mutta pahoja on kaikkialla.

p: Heillä on aseet isä, he voivat ampua meitä, koska he ovat tosi ilkeitä.

i: Heillä on ehkä aseet, mutta meillä on kukkia.

p: Mutta eivät kukat tee mitään, ne ovat… ne ovat…

i: Totta kai tekevät! Katso, kaikki tuovat kukkia. Niillä taistellaan aseita vastaan.

p: Nekö suojelevat meitä?

i: Juuri niin.

p: Ja kynttilätkö myös?

i: Ne muistuttavat ihmisistä jotka menehtyivät eilen.

p: Kukat ja kynttilät ovat täällä meidän suojanamme.

Videon tästä keskustelusta voit katsoa esim. täältä.

Valokuvassa sama isä ja poika syövät aamiaista. Kuihtuneet kukat muistuttavat menneestä. Seinän punainen väri voi symboloida sekä haavoittumista että taistelutahtoa. Poika on jo vähän isompi, mutta turvautuu edelleen isäänsä. Isä katsoo ikkunasta ulos, miettii ehkä, millainen tulevaisuus hänen lapsellaan tulee olemaan. Ainakaan juuri tässä, arkisessa hetkessä, heillä ei ole mitään pelättävää.

Myös muut näyttelyn valokuvat koskettivat, erityisesti äitejä ja tyttäriä kuvaava sarja. Stationsin todellisuutta hämäävät kuvat tekivät olosta sopivan irrallisen. Avaruutta kuvaavien teosten edessä tunsin itseni pieneksi.

Suosittelen myös pienemmissä saleissa olleita näyttelyitä: Elsa & Tyyne 1918 – sotavalokuvaajia sattumalta sekä Daniela Friebelin AUSPICIAA, joka kertoo humoristisella tavalla kottaraisten aiheuttamasta tuhosta Italiassa. Nämä näyttelyt ovat museossa pitkälle syksyyn.

38680495_236950200295501_915385881580273664_n.jpg

38709927_2094569594138485_6092943006715871232_n.jpg

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *