Raportti viimeaikaisesta elämästä

Välillä kuvittelen, että olen tullut tänne toiselta planeetalta tai toiselta puolelta universumia. Oon tärkeällä matkalla, oon woman on a mission, mut on lähetetty maapallolle enkä ole saanut valita määränpäätäni tai aikakautta, jonne saavun.

Kutsun tätä ajatuskoetta ”toimimiseksi elämän agenttina”.

Tästä kirjoittaminen tuntuu vähän hassulta. Mutta toisaalta, tällainen ajattelu on auttanut mua menemään kaikenlaisten viime vuosina koettujen asioiden läpi.

Oon vähitellen alkanut käsittää, että mun tarkoituksena on tutkia elämää, tutkia miltä se tuntuu.

Ehkä mulle lähetetään tehtäviä jostakin: Tutki millaista on syödä aamupalaa onnellisena ja mennä sen jälkeen kävelylle rantaan. Tutki millaista on olla niin surullinen että istut ilta toisensa jälkeen vessanpöntön kannen päällä itkemässä. Tutki millaista on käydä vaikeita keskusteluja ystävien kanssa. Tutki millaista on pelätä sotaa ja sitä että nuoruus loppuu aikaisin ja sitä ettei mikään mistä haaveilet ehkä toteudukaan.

Tutki millaista on antaa kokemusten kulkea kehon läpi, ja millaista on kirjoittaa kaikista niistä.

Ajattelen usein jossain hetkessä, että tästä tulee raportti, tämä lähetetään jonnekin avaruuden laidalle ja siellä luetaan kiinnostuneena mun tutkimusretkistä.

Tämän talven aikana oon ajatellut sitä esimerkiksi tällaisissa tilanteissa:

Viime vuonna koin paljon surua ja vihaa, ja näitä molempia tunteita on varmaan tulossa niin kauan kuin henki pihisee, mutta musta tuntuu että jätin myös paljon painolastia taakseni, kun vuosi vaihtui.

Oon yrittänyt tehdä sitä osittain tietoisesti. Vaikka tunteita ei voikaan hallita, uskon siihen että niitä voi purkaa.

Joulukuussa mä esimerkiksi tajusin, että oon ollut tosi vihainen joistain asioista, enkä oo näyttänyt sitä tai päästänyt vihaa ollenkaan ulos. Kun googletin ”miten voi purkaa vihaa”, löysin enimmäkseen hyödyttömiä, naisille ja erityisesti äideille suunnattuja vinkkejä siitä, miten vihanpurkauksen tullessa pitäisi ”laskea hitaasti kymmeneen” tai ”mennä ulos rauhoittumaan”. Se kuulosti musta omaan tilanteeseeni täysin soveltumattomalta ohjeelta. Juuri niin mä olin jo tehnyt, ja sen sijaan että viha olisi laantunut, se oli vain kääntynyt sisäänpäin ja koteloitunut mun sisälle.

Yhtenä iltana joulukuussa olin koulun pikkujouluissa ja siellä oli jotenkin hirveää, musta tuntui että oon liian vanha sellaiseen enkä kestä enää olla ympäristössä, jossa on huonoa musaa tosi kovalla ja paljon nuoria ihmisiä, jotka voisivat ikänsä puolesta olla mun entisiä oppilaita (ja jotkut ovatkin…). Oli tietysti myös jotain mun oman elämän asioita, joita ajattelin sinä iltana, kaikenlaista hankalaa ja kipeää.

Tulin vikalla sporalla kotiin ja tärisin koko matkan kun mua ärsytti niin paljon. Kun jäin pois, kävelin tarmokkaasti mun kodin ohi ja etsin paikkaa, jossa voisin vähän raivota rauhassa. En ollut koskaan tehnyt mitään sellaista, ja musta tuntui niin kuin olisin tekemässä jotain vähän hämäräperäistä. Päädyin jalkapallokentälle, jonka vierestä puretaan tällä hetkellä vanhaa koulua. Aidassa lukee: ”Purkutyöt”, ja se tuntui musta sopivalta paikalta käydä käsiksi vihaan.

Seisoin lumisella kentällä ja vilkuilin ympärilleni mutta en nähnyt ketään. Mietin jonkin aikaa mitä tekisin. Yritin rentoutua, annoin vain kehon toimia. Kyykistyin, poimin käteeni nyrkin kokoisen lumikokkareen ja paiskasin sen lumikasaa vasten.

Se tuntui tosi hyvältä!

Otin toisen kokkareen ja mäiskäisin sen kasaa kohti täydellä voimalla. Aloin liikkua nopeammin, huohottaa. Sanoin kaikenlaista ääneen, en huutanut, mutta toivotin erinäisiä ihmisiä helvettiin ja sanoin kaikkea muutakin, mitä en ikinä ole sanonut kellekään kasvokkain.

Olisin halunnut huutaa, mutta en pystynyt. Mäiskintä oli kuitenkin hyvä alku.

Vietin kentän laidalla jonkin aikaa. Kun tunsin, että en jaksanut enää ja että kuormaa oli purettu tarpeeksi, menin kotiin ja nukuin seuraavan yön tosi hyvin.

Kirjoitin raporttiin: tältä tuntuu kun raivo menee mun lävitse.

On ollut paitsi vihaa, myös pelkoa.

Ollaan käyty parin ystävän kanssa joka maanantai jumpassa jo yli vuoden ajan. Maanantai-illan paras hetki on se, kun ollaan selvitty ryhmäliikuntatunnista ja kuoriuduttu hikisistä vaatteista ja mennään suihkuun ja saunaan. Kaikilla on aina jotain kerrottavaa edellisen viikon tapahtumista. Usein meillä menee suihkussa ja pukeutumisessa ja pihalla seisoskelussa enemmän aikaa kuin itse tunnilla.

Yhtenä maanantaina toinen ystävistä alkoi puhumaan sodan uhasta ja siitä, miten lehdissä kirjoitettiin sotaan varautumisesta sekä henkiseltä että fyysiseltä kannalta. Olin lukenut itsekin samoja uutisia päivällä ja ahdistunut niin paljon, etten halunnut ajatella sitä enempää. Kun oltiin suihkussa, aloin ajattelemaan. Meistä tuli hetkeksi vaitonaisempia, oli vaikeaa keksiä mitään keventävää sanottavaa.

Levitin shampoota hiuksiin ja katsoin mun ystäviä, sitä miten vaahto valui jalkojen juuresta viemäriin. Ajattelin että haluaisin sulkea meidät kaikki bunkkeriin, haluaisin olla miljardööri jolla olisi hulppea maailmanlopun varautumisasunto jossain kaukaisella saarella, haluaisin pystyttää ystävien ympärille aidat, jotka kestäisivät tulen ja pommit ja kaiken muun vaarallisen.

Suihkun jälkeen pukeuduimme, nousimme kellarikerroksesta maan pinnalle ja menimme kotiin. Kaupunki näytti sporan ikkunasta avoimelta ja haavoittuvaiselta.

Parin viikon päästä se pelko oli helpottanut. Katsoin youtubesta videoita Suomen puolustusvoimista ja yritin rauhoittaa itseäni järkipuheella, mutta totesin että parasta lievitystä ahdistukseen on kuitenkin se, että näkee rakkaita ihmisiä ja yrittää ottaa asiat vähemmän vakavasti.

Kirjoitin raporttiin: tältä tuntuu kun pelko voimistaa olemassaoloa.

Oon miettinyt keveyttä, sitä miten vapaalta musta tuntuu.

Uutenavuotena maistoin vapauden vahvasti suussani, kun olin kaksissa juhlissa, molemmissa monta tuntia keskiyön molemmin puolin, ja viihdyin kaikkien illan aikana tapaamieni ihmisten kanssa tosi hyvin.

Ensin menin yhden ystävän juhliin, joihin kutsuin myös mun opiskelukaverin. Esittelin ystäviä toisilleen, valoin tinaa kaakeliuunissa ja nostin vesiämpäristä kauniin tinan, joka näytti tulitikulta tai komeetalta. (Tai spermalta, niin kuin pari tyyppiä sanoi, mutta jätin sen tulkinnan huomiotta.) Tina tuntui musta hyvältä merkiltä, kuvittelin itseni raapaisemassa tulitikkua ja syöksymässä pyrstötähtenä tämän vuoden läpi.

Mentiin katsomaan raketteja läheisille kallioille, ja mä ajattelin sitä, kun olin ollut siellä vuosi sitten osittain samojen ihmisten kanssa. Silloin kouluun pääseminen oli vielä pieni haave, jota ajattelin kun laskin kymmenestä nollaan, nyt se oli totta. Opiskelu on tehnyt mulle tosi hyvää, se on ollut vielä onnellisempaa ja ihanampaa kuin edes osasin kuvitella.

Keskiyön jälkeen kävelin sporapysäkille ja olin aikeissa mennä kotiin, mutta ratikka olisi tullut vasta 20 minuutin kuluttua ja mua kyllästytti seisoskella odottamassa sitä. Muistin toisen ystävän juhlat, jotka olivat siinä ihan lähellä. Päätin kävellä sinne, kiipesin portaat oikeaan kerrokseen, menin raollaan olevasta ovesta sisään ja astuin täyteen eteiseen. Ystävä tuli juuri silloin yhdestä ison asunnon huoneista mun eteen, halasi ja meni hakemaan mulle kokista.

Musta tuntui niin kuin olisin aloittanut sen illan uudestaan, väsymys katosi. Vaelsin huoneesta toiseen, juttelin monien ihmisten kanssa, joita en ollut aiemmin tavannut, sain kaulaani puukravatin, istuin huoneessa joka oli täynnä peilejä, maistoin ekstratulista sipsiä, söin kesärullia ja makoilin rantatuolilla. Se oli tosi hauskaa, ajattelin että onneksi en mennyt vielä kotiin.

Seuraavana päivänä oli hätkähdyttävän kylmää ja kirkasta.

Kirjoitin raporttiin: tältä tuntuu liikkua kaupungissa ja saada huolenpitoa.

Parin viikon joululoman jälkeen palasin kouluun, ja oon kirjoittanut tammikuun aikana tosi paljon. Juuri nyt romaania on ihana tehdä. Se on jo aika pitkällä, mulla on ajatus kolmiosaisesta rakenteesta (okei, voin paljastaa että kolme osaa ovat nimeltään: 1. Vaahtokylpy 2. Poissaolo 3. Huolenpito) ja tuntuu että teksti alkaa ”keittymään kasaan”. Kaikki mitä kirjoitan, liittyy kaikkeen muuhun ja tuntuu olennaiselta.

Joskus syksyllä viini-illassa puhuin kavereille siitä, kun olin nähnyt jollain mimmillä tinderissä listan omista ”key wordseista”. Se nauratti mua, vaikka en haluakaan pilkata tässä ketään. Musta tuntui kuitenkin hassulta ajatukselta, että kiinnostuisin jostain ihmisestä siksi, että sen avainsanoissa lukee esimerkiksi posthumanismi.

Alettiin miettiä, mitä meidän avainsanat olisivat.

”Mulla ois varmaan ainakin naiskatse”, mä sanoin.

”Ai jaa, mä aattelin että sun sana olis vaimo”, mun ystävä sanoi. ”Sä et mistään muusta puhukaan.”

Voi olla… Myöhemmin kun kirjoitin taas romaania yhtenä aamuna, ajattelin että yksi key word voisi myös olla lantio. Mulle tuli sellainen tunne, että oon käyttänyt sitä sanaa aika monta kertaa, ja kun tarkistin etsi-toiminnolla, kävi ilmi että todella, oon maininnut sen romaanitiedostossa 48 kertaa.

Kirjoitin raporttiin: … no jotain lantiosta, ei enempää sanottavaa tästä!

Tammikuussa oli vaihtelevia säätiloja, jotain äärimmäistä ja toisaalta paljon arkista, suunnilleen kaksikymmentä sellaista päivää että kävelen koulun aulan poikki, vien takin lokeroon, vaihdan sisäkengät ja menen kirjastoon kirjoittamaan aamupäiväksi.

Yhtenä päivänä mentiin ystävän kanssa aamupalalle kahvilaan, joka oli kaupungin toisella laidalla. Valittiin tietämättämme sellainen päivä, jolloin oli kunnon lumimyrsky. Mä matkustin sporalla valkoisen myllytyksen läpi ja mietin jokaisessa kaarteessa, suistuuko ratikka kohta kiskoilta ja miten mä sitten pääsen jatkamaan matkaa. Kun pääsin perille, täytyi selvitä auraamattomilla jalkakäytävillä.

Sain kokemuksen hurjasta tuulesta myös eräänä lauantaiaamuna, kun kävin kaupungin eteläosassa asuvan kaverin kanssa kävelyllä Uunisaaressa. Tuuli niin kovaa, että me melkein pyyhkiydyttiin rantatieltä mereen. Käveltiin saaren kärkeen asti, samaan paikkaan jossa istuttiin heinäkuussa piknikillä, ja ihailtiin jäälauttoja, jotka hyllyivät kalliota vasten.

Käännyin selin mereen päin ja nojasin tuuleen, painauduin sen syliin.

Sen jälkeen teki hyvää syödä laskiaispulla saaren kahvilassa ja katsoa ikkunasta avantoon loikkivia ihmisiä.

Mitä mä vielä voisin lisätä tähän sekalaiseen raporttiin talvesta?

Ehkä jotain sumusta, siitä miten se tuntuu musta aina vertauskuvalliselta, kun se käärii kaupungin itseensä, tekee näkemisestä hankalampaa.

Musta tuntuu, että jotain on nyt tapahtumassa, eikä se tietenkään ole yllättävää, kun miettii elämän luonnetta, mutta joskus on enemmän sellainen tunne kuin toisina aikoina.

Muutama päivä sitten tulin kotiin ja löysin eteisestä lapun, jossa kerrottiin, että julkisivuremontti alkaa seuraavana maanantaina. Ajattelin vain, että jaahas, tätä mä en toivonut, mutta mennään tällä. Lauantaina kirjoitin tätä tekstiä sohvalla ikkunan alla ja se oli viimeinen kirkas päivä kotona hetkeen, seuraavat neljä kuukautta vietän huppujen alla tunkkaisessa ilmassa.

Ajattelin sitä kun sumu vetäytyi ja perjantaina oli niin paljon valoa, että menin hissillä kahdeksanteen kerrokseen vain jotta saisin ihailla näkymää yläilmoista. Ajattelin sitä kun näin ystävän kasvot pimeällä kadulla myrskyn keskellä, ajattelin suihkussa käymistä ja viemäriin valuvaa vaahtoa, ajattelin käsiäni pyörittämässä lumipalloja, jotka kohta tuhoaisin. Ajattelin kangasta ja muovia johon mun ikkunat pian verhotaan.

Mitä näkyy sitten, kun on kesäkuu ja suojat poistetaan ja telineet puretaan?

Millainen vihreä näkymä mua odottaa ikkunan takana?

Millaiseen valoon herään aamulla?

Miltä tuntuu, kun sitä tulee äkkiä niin paljon, että mä häikäistyn aamunkoitteessa?

Instagram: @marruhakkarainen