Sarah´s Scribbles: Aikuisuus on myytti

En lue kovin paljon fyysisiä sarjakuvakirjoja (pitäisi harrastaa niitä enemmän!), mutta seuraan fb:ssä joitakin hauskoja sarjakuvatekijöitä. Sarah Anderson on yksi mun lemppareista, koska hänen teoksensa kuvailevat mun tunteita ja ajatuksia tämän ikäisenä, nuorena aikuisena vaan niin hyvin.

Tässä postauksessa on muutama strippi Sarahin kirjasta Adulthood is a Myth, joka löytyy esim. Storytelistä. Sarahin facebook-sivuakin kannattaa seurata!

Yllä oleva kuva tavoittaa mun fiilikset valmistumisesta ja epävarmasta tulevaisuudesta niin osuvasti, että kaikki hankalat ja hähmäiset tunteet on helpompi kestää kun nauraa tälle. Onneksi en ihan vielä ole tuossa laskuvarjohyppyvaiheessa.

Sarahin sarjakuvien alter ego on pari-kolmekymppinen, hieman epävarma mutta symppis tyttö. Monissa stripeissä käsitellään ihastumista ja sen aiheuttamia kehollisia tuntemuksia.

Ja siiiiis…. tunnistan tämänkin tunteen tosi selvästi. Kun moikkailen jotain tyyppiä kerran kuukaudessa yliopiston käytävillä ja kuvittelen vaikka mitä treffejä, vanhempien tapaamisia ja yhteisiä pyöräilyjä kesäyössä hiljaisen kaupungin läpi… ja oikeasti en saa otettua moikkausten jälkeen yhtään sellaista askelta, joka voisi oikeasti edistää näiden rakennelmieni toteutumista.

Jos sitten joskus kuitenkin olen päätynyt treffeille asti, olen juuri samanlainen stalkkeri kuin tässä stripissä. Uskottelen itselleni, että yritän tällaisella toiminnalla vain varmistua siitä, etten ole deittailemassa jotain valelääkäriä tai huumekauppiasta.

Tosin näitä tietoja en välttämättä löytäisi kovin helposti, jos bisnekset ovat huijareilla edelleen kesken, ja saattaisin kyllä tällaisista jutuista huolimatta antaa tyypille mahdollisuuden, koska en halua olla nirso.

Rakkauden lisäksi Sarah käsittelee paljon kehopositiivisuutta ja ulkonäköpaineita, mistä esimerkkinä tämä ja seuraava kuva.

Joskus 15-vuotiaana, kun olin menossa rannalle, ostin etukäteen jotain kylmävahaliuskoja, jotka piti iskeä sääreen kiinni ja repäistä nopeasti pois, jotta kaikki karvat lähtisivät kerralla. Koska olin heiveröinen ja kipua pelkäävä, en kuitenkaan uskaltanut vedellä niitä liuskoja tarpeeksi rivakasti, minkä seurauksena mun sääret olivat täynnä vaaleanvihreää, tahmeaa mönjää. Sitä oli tosi hankala saada suihkussakaan pois.

Monien muiden karvanpoistomenetelmien kokeilun jälkeen lopetin pari vuotta sitten sheivaamisen lähes kokonaan. Se kylppärin lattialla tuskissaan istuva 15-vuotias minä on vain nyt haalea ja hassu muisto.

Tässä kuvassa naurattaa eniten tuo viimeisen ruudun insta-mietelause, joka tosiaan välillä aina unohtuu. Syön kyllä joka viikko sipsejä enkä aio lopettaa sitä, mutta huvittaa se ristiriita, joka esim. omien some-kuvien ja todellisen ruokavalion välillä joskus vallitsee. Ja se miten vaikeaa sipsien syömistä on lopettaa, kun on ottanut yhden.

Myös nää Sarahin menkka-aiheiset stripit on tosi hauskoja. Kohtu on niissä tuollainen viekas henkilöhahmo, joka iskee pahaa aavistamattomaan kehoon heikoimmalla hetkellä.

Miten aina voikin käydä niin, että muutaman päivän alakulolle ja ärtyneisyydelle ei keksi kerrassaan mitään syytä, mutta sitten kun menkat alkaa hetken päästä, kokee suuren valaistumisen?

Oppisikohan joskus tajuamaan, että ei tässä mitään hätää ole, kohtu / hormonit / oma hetkellinen epävarmuus siellä vaan mellastaa?

<3 Maria

Voisit tykätä myös:

Säärien sheivaaminen ja 5 muuta asiaa, joista en välitä

Kuukuppi ja 4 muuta asiaa, jotka helpottavat menkkoja