Suoritan ja sairastun
Kun selaan mun sähköpostin kalenteria joitakin viikkoja ja kuukausia taaksepäin, merkintöjen paljous alkaa hengästyttää. Saman päivän aikana oon saattanut olla Norssissa opetusharjoittelussa, tehnyt jossain välissä pari tuntia tutkimusavustajan työtä ja illalla vielä kotona toista työtä. Kello 20:n kohdalla lukee toiveikkaasti ”kirjoita blogia” tai ”joogaa”, mutta nämä palkit olen usein jättänyt huomiotta, koska kun olen istunut farkuissa ja kauluspaidassa kellon ympäri erilaisten pöytien ääressä, en ole jaksanut enää tehdä muuta kuin maata sängyssä ja asetella kännykän tyynyn päälle niin, että siitä voi katsoa Netflixiä.
Joinakin viikonloppuina huvitti se ajatus, että tulevaisuudessa tekoäly korvaa ihmiset lähes kaikissa ammateissa, koska tuntui että oon jo nyt muuttumassa koneeksi.
Joillain isojen yritysten johtajilla, tärkeisiin kisoihin harjoittelevilla urheilijoilla tai hallitusneuvotteluita hoitavilla poliitikoilla kalenterit pullistelevat varmaan vielä enemmän kuin mulla. Eivätkä kaikki voi kotonakaan levätä, vaan siellä täytyy tehdä toinen työpäivä lastenhoidon ja ruoanlaiton parissa. Se että vertaillaan kenellä on eniten hommaa ja kuka jaksaa painaa kaikkein kauimmin ennen loppuunpalamista, ei kuitenkaan ole musta olennaista tässä keskustelussa.
Mun käsitys hyvästä elämästä on tällä hetkellä sellainen, että teen enintään 40 tuntia viikossa töitä (tai gradua) ja loppuajan saan käyttää kaikkeen hauskaan. Haluaisin että välillä olisi myös ihan puhdasta lomaa, eli sellaista aikaa kun ei tarvitsisi tuntea itseään huonoksi ihmiseksi, jos on päivän aikana vain käynyt kaupassa ja Kasvitieteellisessä lukemassa.
Väitän nykyään, että osaan ottaa rennosti, enkä ole enää samanlainen suorittaja kuin muutama vuosi sitten, mutta ei se taida pitää täysin paikkansa. Jaksan kyllä käydä ahkerasti juhlissa ja lounailla, enkä murehdi mahdollisia hamassa tulevaisuudessa odottavia ongelmia. Mä en silti vieläkään osaa pitää arvokkaana sellaista aikaa, jota en käytä mihinkään tuottavaan tekemiseen. (Kuulostan ihan edellisen hallituksen käsitykseltä unelmakansalaisesta…)
Kaikkina niinä viime kevään viikonloppuina, jolloin tein vain töitä, vannoin että heti kun lukukausi loppuu, aion olla ainakin viikon tekemättä mitään. Viikon kestävää tyhjyyttä ajattelemalla jaksoin tehdä pedagogisten viimeiset kurssit loppuun, herätä lauantaiaamuna aikaisin litteroimaan ja löysin itsestäni energiaa järjestää mun kaverin polttarit ja auttaa niiden häissä.
Kesäloman pituus on yliopistossa jäätävä. Luennot loppuvat yleensä viimeistään toukokuun alussa ja jatkuvat vasta syyskuussa, joten kesä tuntuu jatkuvan ikuisuuden. Kun olin selättänyt kevään opinnot ja työhommat, katsoin mun tyhjänä loistavaa kalenteria ja odotin helpotuksen tunnetta – mutta aloinkin vähän ahdistua. Tämä kesä on ensimmäinen moneen vuoteen, kun en tee juuri mitään töitä, ja ilman päivärutiinia eläminen tuntui yllättävän pelottavalta ajatukselta.
Ilmoittauduin taidehissan kurssille, päätin kirjoittaa joka päivä pari tuntia gradua ja romaanikässäriä ja varasin blogillekin paljon aikaa. Loman pitäminen unohtui, kun oli kaikkea sellaista tekemistä, jota en halunnut keskeyttää.
Mun dramaattinen elämä seuraili täysin antiikin tragedioiden kaarta. Ensin olin langennut hybrikseen, eli ylimieliseen oletukseen siitä, että pystyisin älyttömiin työmääriin ilman kunnon lepoa. Hamartia eli kohtalokas virheeni oli keksiä itselleni niin paljon velvollisuuksia, että en ehtinyt muuta kuin istua kirjastossa, vaikka olin pitänyt lomaa viimeksi joulukuussa. Anagnorisis, eli se hetki kun tajusin tehneeni tyhmyyksiä, tapahtui joogaretriitillä, jossa heräsin viimeisenä aamuna kurkku kipeänä ja huonovointisena.
Siellä mä sitten heittelehdin hikisenä mun sängyssä ja ajattelin että okei, olisi pitänyt ymmärtää aiemmin, millaiseen katharsikseen huonot päätökset johtavat.
Kun kurottauduin lattialla olevaa vatia kohti, sekavia kuvia ajelehti mun päässä.
Ajattelin sitä, miten teollistumisen alkuaikoina 1800-luvulla kaupunkielämää pidettiin vahingollisena, koska melun, saasteiden ja pitkien työpäivien ajateltiin aiheuttavan ihmisille passioita eli esim. hysteriaa ja hallitsemattomia sukupuoliviettejä. Maaseudun parantava ilma poisti passioiden fyysisiä vaikutuksia kehosta.
Mietin ensimmäisiä joogeja, askeetteja, jotka tuhansia vuosia sitten pakenivat kaupungistumista ja elivät luonnon keskellä yksinkertaista elämäntapaa harjoittaen.
Ajattelin sitä, kun edellisenä iltana kävelin saunasta ulos, kipristelin jalkapohjia terävien kivien päällä ja astuin huojuvalle laiturille. Veteen täytyi heittäytyä, muuten kylmyyteen ei olisi tottunut ollenkaan.
Heti kun potkaisin jaloilla vauhtia ja kauhoin käsillä muutaman kerran, järvi solahti ympärilleni. Tummat vedet jatkuivat niin kauas kuin näki, vesimittarit liukuivat tieltäni pois.
Hetken kuluttua saunassa kietouduin lämpöön ja kosteuteen, rytmini hidastui ja olin täynnä kihelmöivää rentoutta ja rauhaa.
Seuraavana aamuna tuntui kuin kehoni puolustusjärjestelmä olisi romahduttanut itsensä välittömästi, kun annoin itseni levätä. Olin jo toisen kerran flunssassa kuukauden sisällä.
Kun valitin kahdeksan tuntia sairastettuani, että musta tuntuu etten koskaan tule terveeksi, muut naureskelivat dramaattisuudelleni mun kanssa. En haluakaan väittää, että nämä koettelemukset olisivat kamalinta mitä ihminen voi kokea.
Haluaisin silti oikeasti oppia tästä jotain. Kun kärsin abivuonna anemiasta ja ahdistuksesta, ajattelin että kirjoituksista stressaamisessa ei ole mitään järkeä. Nyt kun siirryn opinnoista vähitellen työelämään ja teen samalla kaikenlaisia omia projekteja, elämä on kiireisempää kuin koskaan, joten pitäisi osata myös antaa itselleen aikaa maata x-asennossa, tylsistyä, nukkua päikkäreitä, olla laiskuuden perikuva.
Nyt yritän toteuttaa tätä ajatusta. Teen tällä viikolla vain niitä asioita, joita huvittaa tehdä. Tämän postauksen piti ilmestyä jo eilen, mutta en jaksanut istua kirjastossa kauemmin, joten lähdin kahville ja ajattelin, että ehtii sen myöhemminkin.
Kirjoitan nyt jonkin aikaa kalenteriin vain tapaamisia kivojen ihmisten kanssa ja pilates– ja yin-jooga-merkintöjä.
Huomenna voisin mennä uimaan, jos jaksan.
Ylihuomisesta en vielä tiedä, ja juuri nyt se tuntuu tosi hyvältä.
<3 Maria
Stressin lääketieteellisestä taustasta:
Aiheuttaako stressi somaattisia sairauksia? (Duodecim)
Frank Martelan aiheeseen liittyvä kolumni:
Hyvinvointimme kärsii kaupungissa, ja siihen löytyy syy ihmislajin historiasta
// Seuraa INSTAGRAMISSA / BLOGLOVINISSA //