Tuntureja, laavaa, torneja, puutarhoita

 

Tänä vuonna oon nähnyt hanget, joihin uppoaa vyötäröä myöten, jos yrittää kävellä niiden päällä ilman lumikenkiä. Oon nähnyt tunturit, himmeän vihreän vyön taivaalla, järven joka sijaitsee Suomen ja Ruotsin välissä ja joka on talvella laaja valkoinen aavikko.

Oon nähnyt häikäisevän valon yöllä, usvaa Kitisen pinnalla, hyttyset jotka lepäävät mun lippiksen reunalla ja etsivät mun kaulaa. Oon nähnyt Kilpisjärven ja Sodankylän keskustan, toisen talvella ja toisen kesällä. Oon nähnyt Saanan, ja seitsemän elokuvaa filmifestivaalin teltoissa ja rakennuksissa.

Tänä vuonna kävin ensimmäistä ja toista kertaa Lapissa, ja näiden kahden reissun väliin mahtuu täyteliäs siivu elämää. Haluun nyt kertoa siitä vähän.

Menin Kilpisjärvelle kirjoittamaan kahdeksi viikoksi mun luokan eli opiskelukavereiden kanssa. Ymmärsin jo yöjunassa, miten vaikuttavaa on matkustaa tuhannen kilometrin päähän omasta elämästä. Olin ihastunut, ajattelin sitä mikä mua odotti kotona, mutta tunsin syöksyväni kohti toista maailmaa.

Saavuimme uuvuttavan ja monivaiheisen matkan jälkeen perille, kun oli jo pimeää, eikä mulla ollut aavistustakaan, millainen maisema mua odotti ikkunan takana.

Avasin seuraavana aamuna sälekaihtimet ja sanoin mun ystävälle, jonka kanssa nukuttiin samassa huoneessa:

”Kato mitä tuolla taivaalla on… eikun… mitä… siis onks toi Saana?”

En tiennyt, että Käsivarren sormenpäissä maasto olisi tuntureiden halkomaa, että niitä näkyisi joka puolella, käsinkosketeltavan lähellä.

Kun luin uutisia Helsingistä, siellä tapahtuvat asiat tuntuivat kaukaisilta. Etelässä olisi voinut sattua esimerkiksi koko kaupungin alleen hautaava lumimyrsky, eikä se olisi hätkähdyttänyt mua ollenkaan. Olin lumen valtakunnassa, kuuntelin ystävän hengitystä öisin, kirjoitin mun romaanin päähenkilöstä Saanasta päivisin, söin erinomaista ruokaa ja tunsin olevani juuri siellä missä pitääkin.

Oltiin kiitollisia kaikesta, esimerkiksi aamiaismunakkaista ja siitä, kun päästiin toisella viikolla nukkumaan sopulitutkijoiden entiseen mökkiin.

Yhtenä päivänä käveltiin järven keskelle ja haudattiin muutama uhrilahja lumeen (sellaisia asioita, joita voi ostaa ruokakaupasta). En tiedä, ovatko jäät vieläkään sulaneet Kilpisjärvestä, ovatko meidän lahjat uponneet pohjaan.

Kun tulin Kilpparista takaisin, musta tuntui, että asioita alkoi tapahtua niin nopeasti etten pysynyt perässä.

Maalis-huhtikuussa työskentelin Mantan lakitustiimissä. Olin siinä mukana viime syksystä asti, mutta eniten hommaa meillä oli juuri ennen vappua. Voisin kertoa jotain viestintätiimissä toimimisesta ja somepostausten kirjoittamisesta, mutta ehkä se ei ole kovin kiinnostavaa.

Kiinnostavaa oli se, kun pukeuduin vappuaattona valjaisiin, kiinnitin niihin vaijerin ja varmistusköyden ja odotin, että muut lakittajat olivat valmiita ja nosturityypit olivat kiertäneet jokaisen luona katsomassa, että olimme varmasti turvallisesti kiinni. Meidän päiden yläpuolella oleva tasanne alkoi kohota, vaijeri kiristyi, jalat irtosivat maasta.

Mä nojasin taaksepäin ja jännitin vatsalihaksia ja lonkankoukistajia niin paljon, että ne kipeytyivät. Koko keho vavahteli ja huojui, kun kohosin ylemmäs ja näin Kansalaistorin, Oodin parvekkeen, Musatalon, Eduskuntatalon ja vaaleanpunaisen vara-Mantan jossain kaukana meidän alapuolella. Otin kuvia kädet täristen. Kun tuli lähtölaskennan aika, huusin yksi, nolla, nostin mun lakin ilmaan ja heilutin sitä.

Tuntui siltä, että ystävät, rakkaat, kaikki mitä mulle on koskaan tapahtunut, oli aaltoilevaa merta mun alapuolella, jotain kaukaista jota ei tarvinnut ajatella silloin. Oli kuitenkin kivaa tietää, miten moni seurasi mua väkijoukossa tai livestreamistä.

Kun jalat koskettivat taas maata, oli vaikea kävellä. Tuntui samalta kuin silloin kun menee pitkän sängyssä vietetyn ajan jälkeen vessaan.

Kiinnostuin keväällä tulivuorista. Kaikki alkoi siitä, kun tein kielenhuollon pariin mantsan oppikirjaan ja tajusin, miten kiehtovaa geologia on. Katsoin Fire of Love -dokkarin ja luin Suomen muinaiset tulivuoret -tietokirjan ja aloin katsoa ympäristöäni eri tavalla. Ymmärsin, että kallioissa voi nähdä miljardeja vuosia vanhoja laavavirtoja ja että kaikki, mikä nyt on jähmettynyttä, on joskus ollut kuumaa ja sulaa.

Oon alkanut tarkkailla tietyömaita ja asfaltin levittämistä, se kiinnostaa mua jostain syystä. Jos mun eka kirja on lesboromaani, seuraava voi sitten olla asfalttiromaani.

Yhtenä päivänä puhuin äidille lounaalla jostakin elämän hankaluuksista ja äiti sanoi, että ”kyllä ne asiat järjestyy, ne on niin kuin sellaisia laavavirtoja, jotka liikkuu pinnan alla, ja jossain vaiheessa ne löytää jonkin kanavan, jota pitkin purkautua…”

Filmikuvassa avaruuspukuihin pukeutunut pariskunta mustien laavakivien keskellä, oransseja ryöppyjä maan sisästä, laavajokia, kiehuvan maan kuumaa sadetta.

Viime kesänä pyöräilin yhtenä iltana jalkapallokentän ohi yöllä ja tunsin mun kasvoilla hennon sateen. Kentältä kuului säksättävää ääntä. Tuntui siltä, että sain kasteen, ja ajattelen sitä aina, kun ajan Stadionin ohi. Ajattelen sadetinta ja tornia ja sitä, millaista tietoa mun kehossa on. Mulla on aavistuksia, jotka joskus osuvat oikeaan, näen ympärilläni merkkejä – ja kuitenkin katselen mun elämää häkeltyneenä, hämmästelen sitä miten vähän mä tiedän tai ymmärrän.

Haluun kirjoittaa sadekuuroista ja purkauksista ja korkeista paikoista, ja oon jo kirjoittanutkin, mutta vielä lisää, tarkemmin, enemmän.

Pari viikkoa sitten matkustin siis Sodankylään. Olin siellä ekaa kertaa, ja aion mennä uudestaankin. Oli ihanaa istua sateen huminassa teltassa ja katsoa yhden päivän aikana neljä leffaa, nukkua hiljaisessa ja pimeässä liikkasalissa ja kadottaa vuorokausirytmi kokonaan. Menomatkalla puitiin mun ystävän kanssa yöjunassa kaikki tärkeät asiat, kotimatkalla toinen ystävä ajoi koko matkan, 12 tuntia Sodiksesta Vallilaan ja ohitteli rekkoja määrätietoisesti mutta turvallisesti.

Samalla viikolla nähtiin pitkästä aikaa nelistään mun ystäväporukan kanssa ja istuttiin Eiranpuistossa syömässä pizzaa. Illan huvituksiin kuului esimerkiksi panoraamaselfieiden ottaminen ja anagrammikoneella hassuttelu. Varjelin mun pizzapalaa lokeilta ja nauroin niin paljon, että pääsin hauskuuden aallonharjalle.

(Mun nimestä voi muodostaa esimerkiksi anagrammit ”raineri mahakkaan” tai ”haaremi narikkaan”.)

Sen jälkeen tuli vähän surullinen olo, kerroin siitä miten olin halannut rakasta ihmistä puutarhassa. Puut olivat humisseet meidän ympärillä. Kun puhuin tästä, ystävät tarttuivat mun käteen, istuttiin pienessä piirissä jalat saman viltin alla.

”Tuliks sulle sellanen anagrammihigh’n jälkeinen lasku”, joku kysyi, ja mua alkoi uudestaan naurattaa, vaikka pyyhin vielä kyyneleitä.

Parin päivän kuluttua oli juhannus. Pelattiin mölkkyä Torkkelinpuistossa, syötiin pastasalaattia, käytiin sairaan kylmässä meressä uimassa, saunottiin pienessä kellarisaunassa. Seuraavana päivänä, ja sitä seuraavana menin Stadikalle ystävän kanssa vesijuoksemaan. Puhuttiin siitä, miten meidän keskustelusta voisi äänittää lesbopodcastin kesäspesiaalijakson (meillä on tapana nimittää tällä tavalla pitkiä keskusteluja, joiden aikana käydään läpi meidän ja muiden kaikki ihmissuhdeasiat).

Rusketuin vedessä niin paljon, että selkään tuli ristikkäiset rajat.

Vesi hoiti mun ystävän noidannuolta ja mun kolottavaa ja väsynyttä kehoa. Nähtiin haikaran lentävän altaan yli. Mä ajattelin matkoja pohjoiseen, sitä miten uskomattomia asioita on tapahtunut, tornia jossa keväällä kävin, sitä ei näe altaasta mutta se on ihan lähellä, kaikkia korkeita paikkoja joihin oon tänä vuonna päässyt. On vaikeaa kuvata, miltä tuntuu nähdä kaupunki kymmenien metrien korkeudesta ja pelätä putoamista, vaikka mitään vaaraa ei ole. Tai millaista on seistä tunturin juurella, yrittää käsittää sen rinteen laajuutta, tuntea huojuntaa, kun ajattelee lumivyöryjä tai geologista prosessia, joka muodostelman on synnyttänyt.

Mutta kun nousin altaasta, ajattelin vain sitä, miten hyvältä tuntui ottaa vesijuoksuvyö pois, hengittää syvään, kävellä lämpimiä kiviä pitkin suihkuun ja saunaan.

Instagram: @marruhakkarainen