Tykkään puhua orgasmeista – ja muita kuulumisia
Onnelliset hetket ovat juuri nyt niitä, kun unohtaa koronan hetkeksi. Niihin hetkiin liittyy myös usein tiettyä vastuuttomuutta.
Yhtenä lauantaina menin kaverin luo Ullikseen. Meitä oli aluksi neljä, sekoiteltiin sangriaa, istuttiin sängyllä ja nojatuolissa ja syötiin linssisipsejä. Tai siis mä en kyllä sekoitellut mitään, istuin vain ja odotin, että mun käteen tuotaisiin kylmiä laseja. Haluutsä Maria uuden? Sulle on niin kiva tehä drinkkejä. Joo haluun. Ja niinpä, mä ilahdun aika vähästä. No siis, en mä nyt sanois että tää on vähäistä, että mä teen sulle gt:n… Sitten sinne tuli viides tyyppi, ja jotain lähti irti, tehtiin niin paljon gt:itä etten jaksanut enää laskea niitä, ja päätettiin lähdön hetkellä mennä vasta seuraavalla bussilla.
Musta olis erittäin hyvä idea, jos me mentäis vasta sillä seuraavalla.
Seuraavana päivänä muistin siitä illasta ainakin sen, että olin kuvaillut yksityiskohtaisesti, miltä orgasmi tuntuu. Osallistuin yhdelle kaksipäiväiselle kirjoituskurssille, joka alkoi sunnuntaiaamuna klo 10. Luin zoomissa mun tekstejä oktaavin matalammalla äänellä kuin edellisenä päivänä, ja söin samalla hesen soijatortillaa ja ranskiksia, joita dippasin majoneesiin.
Oli kamala ahdistusdarra, mutta ainakin olin ollut onnellinen edellisenä päivänä n. klo 19.30–2.30.
Menin samana päivänä kävelylle mun naapurissa asuvan kaverin kanssa, ja me puhuttiin vain synkistä asioista, mä myös itkin vähän. Oli ollut niin vaikea ja epäonnistunut ja ahdistunut olo monta päivää.
Sellaiset synkkyyskävelyt on kyllä ihan tarpeellisia välillä. En kestäisi sellaista, jos pitäisi aina yrittää löytää jotain positiivista kaikesta ja pitäisi nähdä asioiden valoisa puoli, kun harhailee jossain kuun varjoisan puolen kamaralla.
Sen jälkeen olin aika ankealla tuulella monta päivää, koska olin yksin kotona, luin liian vähän kirjoja ja liian paljon uutisia liikkumisrajoituksista ja koska mun dopamiinitasot olivat varmaan darran takia edelleen alhaalla.
Ikävöin sekä mun ystäviä että oppilaita, ja niitä päiviä, joina saattoi viettää aikaa tuhansien ihmisten kanssa samassa tapahtumassa tai niitä iltoja, jolloin saattoi tutustua uusiin ihmisiin, tavata jonkun, jota ei ollut aiemmin tuntenut, ja vähitellen tulla ystäviksi.
Lähetin jotain työhakemuksia, mutta en saanut vastausta mistään paikasta. Okei, oon hakenut vasta kolmea paikkaa, en ehkä vielä oo kovin epätoivoinen tämän asian suhteen.
Yritin myös suorittaa tinderiä, ja lähetin viestin suunnilleen kymmenelle tyypille, mutta en saanut keneltäkään vastausta muutaman päivän aikana. Yksi tyyppi lähestyi mua oma-aloitteisesti tällaisella viestillä: Hey girl, ootsä suihku koska haluaisin olla sun alla tunnin ja tulla huomen uudestaan? Yksi toinen kysyi multa, mikä on mutteripannu, koska olin maininnut sen mun profiilissa. En vastannut niille. (Se ei johtunut pelkästään näistä viesteistä, vaan yleisvaikutelmasta, mutta ne aloitusviestit eivät auttaneet asiaa.)
Oli tosi irrallinen ja ärsyyntynyt fiilis ja mietin, että mikä hitto siinä on, että mä en kiinnostu kenestäkään, paitsi niistä ihmisistä, jotka eivät kiinnostu musta. Vähän kuin joku Vennin diagrammi, jossa on kaksi ympyrää, jotka eivät koskaan leikkaa toistensa kanssa.
Toisaalta oli kivoja työpäiviä, vaikka olinkin surullinen siitä, että etäopetus jatkuisi edelleen ties miten pitkään.
Lukiolaiset pitivät niin hyviä puheita, että mä liikutuin ja välillä nauroin ääneen. Oon myös saanut tehtyä aika tehokkaasti töitä, kun mulla on melko levännyt ja hyvä olo koko ajan. Joskus aiemmassa elämässä, kun oli paljon kasin aamuja ja piti herätä säännöllisesti kuudelta, musta tuntui että mun kursseja ei opeta minä vaan joku viemäriraato, joka ei jaksa mitään, ja lähtee kahden aikaan töistä kotiin nukkumaan päikkäreitä. Seitsemän tai kuuden tunnin työpäivän aikana saa yllättävän paljon asioita aikaan, kun tuntuu energiseltä aamusta iltapäivään.
Oli myös hyvä etäterapia yhtenä päivänä. Puhuttiin siellä siitä, että kateellisuuden sijasta mä voisin yrittää ownata sen, miten elän mun elämää, miten kohtelen itseäni ja miten esim. suhtaudun deittailuun. Sellainen asennemuutos ei varmasti tapahdu yhdessä yössä, mutta oon nyt muutaman yön ajan yrittänyt ajatella sitä. Oon kyllä myös nukkunut, onneksi.
En tiedä onko tää nyt vähän tmi (varmaan on, mutta ihassama), mutta oon ajatellut öisin myös sitä, että orgasmeilla on ihmeitä tekeviä voimia. Mulla on ollut elämässä todella surullisia kausia, tätä meneillään olevaa kautta paljon ahdistavampia, ja silti en oo koskaan menettänyt kykyä tuottaa itselleni nautintoa. On ihan parasta tuntea edes minuutin ajan päivässä itsensä voittamattomaksi, tuntea pystyvänsä oikeastaan ihan mihin vaan, mitä nyt seuraavaksi keksii yrittää. Se tunne on luultavasti pelastanut mut monelta.
Mietin myös, mitä kivaa voisin tehdä, jos liikkumisrajoitukset tulevat. Haluaisin ainakin treenata enemmän. Voisin vaikka laittaa jääkaapin oveen lapun, jossa olisi jokaiselle viikolle kolme ruutua, ja sitten raksittaisin siitä aina yhden, kun oon tehnyt jonkun lyhyen treenin.
(Muistatteko kun ala-asteella täytettiin niitä lappuja, joista sai raksittaa aina yhden ruudun, kun oli liikkunut 10 minuuttia? Ja joka viikko koko luokan raksit kerättiin yhteen, ja yhteenlaskettujen raksien avulla kuljettiin maailmankartalla. Voisin ottaa tän saman idean käyttöön.)
Liikunnan lisäksi haluaisin tehdä enemmän luovia asioita. Pidän kaikista taiteenlajeista (varmaan koska oon vaaka), ja tahdon ylistää tätä puolta itsessäni entistä enemmän. Ilmoittauduin työväenopiston akvarellikurssille ja kävin jo ostamassa vesivärejä, paperia ja siveltimiä siltä varalta, jos kirjakauppaan ei pääse enää parin viikon päästä, kun se kurssi alkaa. Tekisi myös mieli kokeilla niitä tarvikkeita jo etukäteen.
Nyt kirjoitan tätä postausta keittiön pöydän ääressä, mutta aion kohta mennä kävelylle Saara Turusen Järjettömiä asioita -romaanin kanssa. En oo vielä varma, pidänkö siitä kirjasta kovin paljon, mutta se on joka tapauksessa hyvin kirjoitettu, ja haluun kuunnella sen loppuun.
Söin äsken banaanipannareita, ja ensimmäisen haukkauksen aikana ajattelin, että vitsi elämä on hyvää, kun on tällaisia kuohkeita pannukakkuja, joiden läpi voi upottaa hampaansa.
Jossain vaiheessa tällä viikolla mua ei vain enää kiinnostanut olla allapäin tai itkeä koko ajan. Lopullisesti pääsin siitä alkuviikon alakulosta eroon, kun tein mun kaverille ruokaa, ja juteltiin pitkästä aikaa kunnolla ja musta tuntui, että elämässä on jotain järkeä. Että mulla voi olla hauskaa ihan tavallisena arki-iltana, ja vaikka en aina viihtyisi itseni kanssa, joku toinen voi viihtyä mun kanssa.
Jos sulkutila parin viikon sisällä lankeaa kaupungin ylle, ajattelin keskittyä itseeni entistä enemmän. Haluun kirjoittaa ja lukea paljon, syödä paljon pannukakkuaamupaloja ja kävellä rantoja pitkin, ja ehkä pyöräillä.
Haluun kyllä myös nähdä ystäviä, niitä jotka ovat mulle perhe. Kirjoitan tähän asiaan liittyvistä ajatuksista varmaan joku päivä lisää, mutta en aio itse ottaa täysin kirjaimellisesti sitä säädöstä, että vain parisuhteet voivat olla ”vakiintuneita ihmissuhteita”, ja että vain kumppania voisi nähdä sisätiloissa. Välillä kun oon jonkun ystävän seurassa, katson sen kasvoja, ja musta tuntuu, että mun rinnassa palaa, ja jos se ei ole todellista rakkautta, niin en tiedä mikä on.
En myöskään halua olla kovin vastuuton tai uhmata rajoituksia, mutta haluun pitää mielenterveydestäni huolta, ja nämä tavoitteet ovat jokseenkin ristiriidassa keskenään.
Nyt kello on jo kolme, ja mä oon syönyt vasta aamupalan. Voisin mennä kohta ostamaan aurinkorasvaa, jos sitäkään ei pian enää pääse ostamaan, ja ottaa eväitä mukaan ja syödä niitä Keskuspuistossa ja palata kotiin ja kirjoittaa vähän lisää. Huomenna meen taas kavereiden kanssa kävelylle, ja teen illalla etä-yinjoogan.
Voisin myös pestä lattiat illalla, koska oon pudottanut pöydän alle tomaatteja ja muuta tahmeaa. Kadut on nyt harjattu puhtaaksi ja niillä on kevyt kävellä, ja haluaisin tuntea samoin, kun kuljeskelen mun kodissa.
Oikeastaan haluaisin tuntea samoin lähes koko ajan, tai ainakin usein. Niinäkin hetkinä, kun on raskasta, haluaisin tuntea että voin kohota, että mun sisällä on aina se taito. Katuja, sänkyjä, koteja, keväitä ja ihmisiä menee ohi, kaikki sellainen minkä haluaisin pysyvän, katoaa, mutta haluaisin, että aina välillä olisi sellaisia iltoja tai minuutteja, kun mä en hetkeen kosketa maata, en muista sitä kaikkea, mikä on hankalaa.