Yllättävän onnellinen vuosi
Viime viikon perjantaina hengailin koko päivän kotona verkkareissa ja mun uudessa, maailman ihanimmassa villapaidassa, jonka sain mun kaverilta synttärilahjaksi. Oon pitänyt sitä lokakuusta lähtien useita kertoja viikossa, ja aina välillä jotain muuta paitaa, kun oon ajatellut, että en voi koko ajan vain käyttää yhtä ja samaa.
Illalla puin sen asun päälle Uffilta ostetun sammaltakin, jossa tuntuu sekä mukavasti lämpöön kääriytyneeltä että tyylikkäältä, jätin rintsikat kotiin ja otin mukaan skumppaa ja mokkapaloja. Kävelin sporaan, matkustin Kallioon, astuin toiseen sporaan ja olin pian mun kaverin eteisessä riisumassa sammaltakkia. Mulla oli villasukatkin mukana. Kävin ne jalassani sängylle istumaan. Pari muuta ystävää tuli myös siihen mun viereen (meidän koronaperhe). Lämmitettiin glögiä ja juotiin sitä punkun kanssa, vitsi se oli ihanaa.
Mulla oli sellainen lämmin ja kupliva olo alusta asti. Oikeastaan en pistä ollenkaan pahakseni sitä, ettei baareihin kannata nyt mennä, koska jonkun kotona on niin paljon rennompaa. Voi vain nojata seinää vasten asetettuun tyynyyn ja mennä vessaan silloin kun haluaa ilman jonottamista ja kaataa mukiin sen verran glögiä punkun kanssa kuin mieli tekee.
Siitä kun me oltiin viimeksi oltu kaikki koossa, oli aika kauan, ainakin useita viikkoja. Tässä on ollut kaikenlaisia sairaustumisia, jopa se iso K, mutta viime viikolla oltiin vihdoin kaikki samaan aikaan terveitä.
Sanoin jo joskus kesällä, että se kun me nähdään, tuntuu joltain draamakomedialta joka kertoo sellaisesta kivasta kaveriporukasta. Niin kuin jossain Sinkkuelämää-sarjan jakson alussa: Eräänä perjantaina neljä ystävystä tuli neljästä eri suunnasta…
Välillä mietin, että jos meidän neljän elämä olisi tv-sarja, mä olisin varmaan se taiteellinen ja rakkaudessa lievästi epäonnistunut päähenkilö (kaikki ovat toivottavasti oman elämänsä päähenkilöitä), joka kokisi isoja vaikeuksia, mutta selviäisi niistä ystäviensä loppumattoman tuen avulla. Ja aina vain, perjantai tai lauantai toisensa jälkeen me kokoonnuttaisiin yhteen ja puhuttaisiin astrologiasta, graduista tai niistä ihmissuhdejutuista, joita kaikilla on koko ajan meneillään.
Olin jo etukäteen sanonut, että haluun kertoa jotain tärkeitä kuulumisia, ja olin koko päivän ihan malttamattomassa tilassa, kun odotin että pääsen puhumaan. Se on niin tärkeetä ja hauskaa. Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu tavallaan tuplasti, kun siitä saa kertoa muille. Ilman niitä no niin mä haluun kuulla kaiken kerro nyt -keskusteluja mikään ei ehkä tuntuisi miltään.
Oon myös miettinyt, että aika harvoin on sellaisia hetkiä, että tuntee olevansa juuri siellä missä tapahtuu. Usein vain käy niin, että menee Sompikseen vääränä päivänä, kun ei ole reivejä, tai odottaa vujuja puoli vuotta ja sitten kun ne tapahtuvat, iltapuku onkin kiristävä ja juhlissa on tylsää.
Sellaisina iltoina, kun istuu verkkareissa syömässä mokkapalaa ja näyttää samalla muille tiktok-videota siitä, miten Nasan tiedemiehet pakkasivat naisastronautille kuuden päivän avaruuslennolle sata tamponia mukaan, sellaisina iltoina sen sijaan tuntuu että on kaiken ytimessä, kaikkien hassujen ja rakkaiden asioiden pyörteen keskellä.
En muista meidän astrologiakeskustelusta muuta kuin sen, että yhdessä vaiheessa kysyin Millasia ne kaurikset on? ja sain jonkun kymmenen minuutin naurukohtauksen kun tajusin, miten päin honkia olin sen sanan taivuttanut. Se nauratti mua silloinkin, kun menin kotiin ja yritin nukahtaa. Sängyssäkin vielä pyyhin kyyneleitä silmistä kun se tuntui niin hauskalta.
Muistan kyllä myös sen kun ajattelin, että tänä vuonna oon löytänyt elämääni useita asioita, jotka tuntuvat tekevän siitä helpommin kestettävää ja loogisempaa. Yksi niistä on co-star-appi ja loput asiat ovat kaikki mun ystävät. Ja se että oon pystynyt suurimman osan ajasta olemaan pelkäämättä liikaa.
Huhtikuussa mietin, että onneksi tää korona-aika ei oo marraskuussa, koska sitä mä en varmaan kestäisi. Onneksi en silloin ollut niin älykäs että olisin tajunnut, ettei korona ole lähdössä mihinkään syksyn koittaessa. Onneksi en myöskään panikoinut ja ahdistunut loka-marras-joulukuusta etukäteen, koska ei tämä nyt niiin kamalaa ole ollut.
Nyt loppuvuodesta mulla on ollut sellainen yllättyneen onnellinen olo. Oon miettinyt monista jutuista, että okei, tätä en edes osannut toivoa, mutta kiitos, tää on ihanaa.
Vuosi sitten musta olisi varmaan tuntunut aika hirveältä, jos joku olisi kertonut, että vuoden päästä kuljet muuten joka paikassa maski päässä ja pidät etätunteja kotona ja ai niin, sulla ei edelleenkään ole kumppania.
Mun elämässä ei tavallaan ole mitään ihmeellistä, on vain (osa-aikainen) työ ja kiva yksiö ja muutama läheinen ystävä ja mukavia harrastuksia. Silti tuntuu jotenkin tosi onnekkaalta. Ehkä siksi, kun niin moni asia on ollut tänä vuonna kaikkea muuta kuin itsestään selvää.
Juuri nyt odotan joulua, joululomaa ja ensi kevättä: sitä että oli koronarokotetta tai ei, me päästään varmaan Vallilan kallioille istumaan ja bussikortin voi taas laittaa katkolle ja pyöräillä joka paikkaan. Aion tehdä töitä, mutta jättää myös aikaa kirjoittamiselle. Ah haluun päästä taas romaanikässärin pariin, sormet ja pää oikein kuumenee kun ajattelen sitä. Ja joka viikko haluaisin vähän tätä samaa onnea, jota esimerkiksi viikko sitten oli.
Sellasta draaman sävyttämää komediaa, valopilkkuja jotka kulkevat kartalla samaa pistettä kohti, tähtikarttojen vertailua, lohdutusta, keskusteluja jotka voivat alkaa esim. apurahajärjestelmästä ja päätyä minne tahansa, naurua joka ei vain lopu, sitä kun pyyhkii märkiä poskia ja yrittää vetää henkeä ja katsoo muita, ja päätyy takaisin sinne naurukohtauksen kuplivaan virtaan, sitä kun on ihan kaksinkerroin ja yrittää saada sanottua jotain ja ajattelee, että tää on parasta, tämä kun on tikahtumassa onneen.