Ystävyyskin voi olla vakiintunut ihmissuhde

Sunnuntaina menin yhden kaverin luokse juomaan kahvia. Meitä oli neljä siellä, samoja tyyppejä, joista mä aina kirjoitan ja joita oon kaikkein eniten nähnyt tässä koronavuoden aikana. Aina kun seuraava ihminen laittoi viestiä rapun edestä, edellinen meni hissillä alas avaamaan oven. Kun olin hakenut neljännen tyypin ja pääsin sisään siihen valoisaan yksiöön, musiikki pauhasi, lattia hehkui valkoisena ja pöydässä oli jo neljää eri pullaa.

Ajattelin että pitäisi käydä ystävien luona useammin päiväsaikaan, eikä aina vain iltaisin. Kodit näyttävät ihan erilaisilta päivänvalossa, ja kaveritkin näyttävät, kaikki ovat jotenkin hyvällä tavalla hauraita sunnuntai-iltapäivisin kotivaatteissa ja viikonlopusta väsyneinä.

En voinut olla miettimättä sitä, loppuisivatko meidän tapaamiset nyt hetkeksi aikaa. Milloin voitaisiin seuraavan kerran nähdä nelistään, jos liikkumisrajoitukset tulevat parin viikon sisällä voimaan?

Rajoitukset ahdistavat kaikkia mun lähipiirin ihmisiä enemmän tai vähemmän. Kun mä kuulin niistä ensimmäisen kerran, teki mieli mennä paiskomaan jotain esineitä. Yritin hengittää rauhallisesti, kun luin Hesarin listausta liikkumisrajoitusten poikkeuksista ja siitä, mitä saa ja ei saa tehdä, mutta en voinut mitään sille syvälle epäreiluuden kokemukselle, joka mut valtasi.

Ensinnäkin tuntuu hankalalta hahmottaa sääntöjä, joiden mukaan ”omasta pihapiiristä ei saa poistua”, mutta lukemattomien poikkeusten, kuten ulkoilun tai kuntoilun takia poistuminen on kuitenkin sallittua. Se on tietysti ihan kiva juttu, muuten voisi olla entistäkin epätoivoisempi olo.

Mulla meni kuitenkin vähän tunteisiin säädös, jonka mukaan sisätiloissa ei saisi tavata ketään oman talouden ulkopuolista ihmistä, paitsi omaa kumppania, jos on ”vakiintuneessa parisuhteessa”.

Tällaiset säännöt tekevät näkyviksi ne ihmissuhteisiin liittyvät normit, joiden oletetaan koskevan kaikkia ihmisiä. Taustaoletuksena ei välttämättä ole se, että jokainen ihminen olisi vakiintuneessa parisuhteessa, mutta oletus näyttää silti olevan se, että parisuhteet ovat kaikille kaikkein tärkeimpiä ihmissuhteita.

Monen ihmisen kohdalla näin varmaan onkin.

Mä en kuitenkaan jaottele omia ihmissuhteitani tärkeisiin ja vähemmän tärkeisiin sen mukaan, ovatko ne ystävyyksiä vai romanttisia ihmissuhteita. Oman kaveripiirini perusteella näin ei näytä tekevän moni muukaan 20–30-vuotias. Toki moni asuu seurustelukumppaninsa kanssa, tai näkee kumppania useammin kuin ystäviä. Ystävät eivät kuitenkaan ole mitään seurankorvikkeita niitä hetkiä varten, kun ei voi olla poika- tai tyttöystävän kanssa, vaan ihan yhtä merkittäviä ja vakiintuneita ihmissuhteita.

Ystävät ovat aina olleet mulle tärkeitä, mutta nyt, kun oon etätöissä enkä uskalla tartuntavaaran takia nähdä mun perhettä, ystävät ovat erityisen iso osa mun elämää. Koronavuoden alusta asti on tuntunut siltä, että etätapaamiset aiheuttavat oikeastaan vain entistä enemmän kaipausta, ikävää ja ahdistusta, eikä zoomissa kavereiden kanssa hengaaminen ole yhtään sama asia, kuin livenä tapaaminen. Ollaan siis nähty enimmäkseen kasvokkain. Oon ollut tosi onnellinen siitä, että mulla on muutama läheinen ystävä, joiden kanssa oon voinut hengata usein, vaikka ihmisten tapaamista muuten on pitänyt vähentää.

Vaikka olisin nyt parisuhteessa, haluaisin silti viettää paljon aikaa myös kavereiden kanssa. Koronan takia en tekisi sitä ehkä ihan niin paljon kuin nyt, mutta tuntuisi tosi vaikealta lopettaa ystävien tapaaminen kokonaan.

Tällä hetkellä oon aika huolissani Helsingin tartuntatilanteesta, ja liikkumisrajoitukset tuntuvat musta kyllä tarpeellisilta. Ei se mun mielipiteestä tietenkään ole kiinni, mutta haluan korostaa, että tiedostan rajoitusten merkityksen.

Rajoitukset iskevät kuitenkin tosi henkilökohtaiselle alueelle. Se on osittain niiden tarkoituskin, mutta tuntuu jopa vähän vaivaannuttavalta ajatella niitä ihmissuhteisiin liittyviä normeja, jotka nyt paljastuvat poikkeustilan myötä. Säädöstekstin rivien väleissä vaikuttaa elävän mallikansalainen, joka on monogamisessa, vakituisessa parisuhteessa, tekee työtä, jota voi tehdä helposti myös kotoa käsin ja ajelee viikonloppuisin mökille sauvakävelemään.

Ymmärrän sen, että kontakteja pitää edelleen vähentää, ja aion niin tehdäkin. En silti ymmärrä, miksi säädöksissä on luokiteltu parisuhteet ja ystävyyssuhteet eri kategorioihin: miksi ”vakiintunutta” kumppania saa nähdä sisätiloissa, mutta läheistä ystävää ei?

Näiden sääntöjen taustalla on varmaan se, että bileitä ja muutaman ihmisen illanistujaisia halutaan vähentää, ja se on ihan ymmärrettävää. Jos liikkumisrajoitukset kestävät kolme viikkoa, sellaisen ajan, ja vähän pidemmänkin, kestää kyllä ilman juhlimista tai viini-iltoja.

Musta olisi kuitenkin ollut kohtuullista, että esimerkiksi yksinasuvien sinkkujen olisi sallittu nähdä yhtä ihmistä sisätiloissa. Esimerkiksi Belgiassa saa tällä hetkellä viettää oman kotitalouden lisäksi yhden ihmisen kanssa, ja sinkut saavat tavata kahta ihmistä. Se on musta selkeä ja oikeudenmukainen sääntö.

Kävelytkin ovat ihan kivoja, ja ulkoillessa voisi nykyisten säädösten mukaan tavata kahta ihmistä, mikä kuulostaa hyvältä. Käveleminen on kuitenkin eri asia kuin kotona tapaaminen: ulkoilu on säästä riippuvaista, eikä huhtikuisessa säässä joka tapauksessa jaksa viettää aikaa tuntia tai paria kauempaa. Jos on esimerkiksi ollut monta päivää yksin kotona, on ihanaa ja elinvoimaisen tuntuista tehdä kaverin kanssa ruokaa, istua sohvalla ja jutella tuntikausia kaikesta. Sitä ei tarvitse tehdä jokaisen ystävän kanssa koko ajan, mutta tuntuisi kohtuulliselta, jos edes yhtä ihmistä saisi nähdä tällä tavalla.

En ole varma, miten liikkumisrajoituksia aiotaan valvoa tai mitä rangaistuksia niiden rikkomisesta tulee. Poliisi ei varmaankaan tule soittamaan ovikelloa ja kysymään, että harrastanko mun seuralaisen kanssa seksiä, vai ollaanko me vain ystäviä. Tavallaan rajoituksiin voi siis ehkä soveltaa omaa maalaisjärkeä, ja tavata vaikka yhden tietyn ystävän kanssa myös sisällä silloin tällöin.

Olisin silti halunnut, että yksinasuvat, ei-parisuhteessa olevat, ei-keskiluokkaiset ihmiset olisi otettu säädöksiä tehdessä paremmin huomioon. Pohdittiin muiden samanlaisessa elämäntilanteessa olevien kavereiden kanssa sitä, pitäisikö perustaa uskonnollinen kultti, jos kerran ”sielunhoidollisen tapaamisen” takia saa tavata ihmisiä, mutta ystävien luokse ei saa mennä. Vaikka rajoitukset ovat tarpeellisia, tuntuu tosi epäreilulta, että keskiluokkaiset, perheelliset ihmiset voivat viettää aikaa sekä kotona että mökillä, mutta mun elämä supistuu yksiön ja satunnaisten kävelyjen ympärille.

Oon ajatellut jo pidemmän aikaa, että olisi ihan kiva olla vakituisessa parisuhteessa, vaikka tykkään mun elämästä muutenkin. Tänä keväänä oon toivonut parisuhdetta enemmän kuin koskaan ja miettinyt, että miksi mä en ole onnistunut löytämään sellaista nyt, kun siitä kaikkein eniten olisi hyötyä. Toisaalta oon myös viettänyt kavereiden kanssa tosi paljon aikaa ja tuntenut, että mulla on rakastettu ja rakastava olo.

Jos olisin tavannut sopivan ihmisen, olisi ihanaa olla parisuhteessa, mutta se ei ole välttämättömyys, eikä sellaisia ihmissuhteita kannata muodostaa vain siksi, että olisi joku. Ystävät ovat mulle yhtä tärkeitä kuin romanttiset ihmissuhteet. Sitä ei kuitenkaan tunnu ympäröivä yhteiskunta tajuavan.

Liikkumisrajoitukset herättävät tässä vaiheessa monia kysymyksiä: Milloin ne tulevat voimaan ja miten kauan ne jatkuvat? Mitä jos yksi kolmen viikon jakso ei riitäkään? Jos ystäviä voi nähdä ulkona ”virkistäytymis- ja kuntoilutarkoituksessa”, tarkoittaako se sitä, että voi mennä lenkille, mutta ei esim. puistokaljalle? Voiko poliisi pysäyttää mut kadulla ja kysyä, minne olen menossa? Kelpaako vastaukseksi aina se, että on kävelyllä? Voinko mennä sporalla johonkin, jos en jaksa kävellä koko matkaa?

Kaipaan selkeitä sääntöjä, koska oon koko vuoden tasapainoillut rajoitusten ja yksinolon sietämisen välillä. En ole rikkonut sääntöjä, mutta oon tavannut ihmisiä siinä määrin kuin se on ollut mahdollista. Esim. nyt kokoontumisrajoitus kieltää yli kuuden ihmisen tapaamiset, mutta oon nähnyt kerralla yhteensä viittä ihmistä. Se on varmaan jonkun mielestä vastuutonta ja väärin.

Oon kuullut ihmettelyä siitä, että tapaako joku todella jotain kavereita edelleen, vaikka ”ei saisi nähdä ketään”. Oon miettinyt, ketkä ovat mun läheisimpiä ystäviä (heitä on noin seitsemän) ja miettinyt, miten ihmeessä mä voisin pudottaa jonkun pois ja olla tapaamatta jotain ihmistä viikkoihin tai kuukausiin. Oon pohtinut, kuinka pitkän aikaa valtio voi velvoittaa sinkkuja olemaan deittailematta, ja mitä väliä sillä on tapaamisten kannalta, onko jokin romanttinen ihmissuhde vakiintunut vai ei.

”Tästä selvitään yhdessä” -puheet tuntuvat latteilta, kun yleisfiilis on sellainen, että pitää selvitä yksin. Kesä tuntuu kaukaiselta, rajoitukset eivät vaikuta loppuvan koskaan ja kolme viikkoa kuulostaa loputtoman pitkältä ajalta, kun välillä kolmen päivän yksinolokin on vaikea kestää.

Tiedän että joillekin ihmisille yksinäisyys ei ole poikkeustila, vaan arkipäivää, eivätkä liikkumisrajoitukset muuta tilannetta suuntaan tai toiseen. Sitä suuremmalla syyllä kuitenkin toivoisin, ettei yksinäisyyttä kohtuuttomasti lisättäisi tiettyjen ihmisryhmien kohdalla.

Olisi ihanaa, jos voisin edes välillä kattaa lautasen pöytään myös jollekin toiselle ihmiselle. Tai jos voisin nähdä esimerkiksi kahta ihmistä hyvällä omatunnolla, eikä tarvitsisi miettiä, teenkö jotain edesvastuutonta tai rikonko lakia, jos teen ystävälle ruokaa.

Toivon vain ihan koko ajan, että kesällä olisi helpompaa. Kunpa huhtikuu menisi nopeasti oh.

// INSTAGRAM / BLOGLOVIN //

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *