Ladataan...
Vilma K.

                                               V   U   O   S   I   , 

      

                                                                                                             o n  m e n n y t     V   U   O   S   I

 

                                                                                     ja yli. 

 

En tiedä mistä aloittaisin. Mihin jäin? Viimeeksi postasin, kun Elina oli lähdössä vaihtoon. Siitä on jo satamiljoonaa vuotta ja monen monia asioita.

Okei lyhyt briiffi: Ellu palasi, kämppikseni muutti Lappeenrantaan ja Ellu tuli tilalle. Asuimme kaksin reilut kolme kuukautta ja sitten Taiteilijapoika sai koulunsa loppuun Lahessa ja muutti tykömme. Meitä oli kolme siinä neljässäkymmenessäkahdessa neliössä ja vain yksi vessa. Tunnelma oli tiivis, mutta oikein kotoisa ja mukava. Tapahtui kuitenkin eräs harmillinen asia, nimittäin Kelan opintotuen asumislisän muutos. Jos olette seuranneet mediaa niin ymmärtänette varmaan sen aiheuttamat vaikeudet ja seuraukset. #äläkelaamunsuhdetta pls.

Seuraavaksi kerron ehkä tämän "pimennossa" olleen kahdentoista kuukauden isoimman ja siisteimmän jutun. 

                                     

                                 p ä ä s i n  k o u l u u n  y l i o p i s t o o n.

 

Taas. Toista kertaa. Voi huh huh ja elämän kevät. (tässä vaiheessa katson kysyvästi kelloa, että joko pitäisi lähteä musiikintunnille, jossa huhujen mukaan tanssitaan ringissä pehmolelut sylissä.......) Minusta tulee isona siis  a i n a k i n  kasvatustieteiden maisteri, tarkemmin vielä varhaiskasvatuksen maisteri ja tuttavallisesti sitä ennen jo lastentarhanopettaja. Tällä hetkellä päässä pyörittelen mm. oman taidepainotteisen lastentarhan perustamista joku kaunis päivä. Ehkä. 

Toinen jotenkin aivan mahtava homma on se, että kaukohsude on tältä erää ohi. Ollut jo monta kuukautta. Muutettiin kommuuni erilleen elokuussa ja nyt meillä on 27 neliötä kahdestaan jaettavana. Se on aika. Ihanaa. Koti on muuten täydellinen, mutta säilytystilan puute vähän vaivaa. Ja se, että minä olen aika sotkuinen. Mutta onhan tämä nyt ihan hitokseen luksusta.

Sit voi vitsi arvatkaa mitä vielä. Olin kuullut jo etukäteen, että kasvatustieteellisen fuksivuosi ja ylipäätään vuodet ovat aika tiiviitä ja rankkoja ja vaativat fyysistä läsnäoloa. Olin myös jälleen kerran tietoinen Humanistispeksistä. Kierittelin haavetta hakemisesta pienellä kerällä vatsassa ja hekumoin mahdollista pääsemistä itsekseni. Tiedostin samalla, että asia veisi kaiken sen ajan, minkä voisin kerrankin viettää Taiteilijapojan kanssa. Asia ahdisti ja muutuin kiukkuiseksi ja kireäksi. Joku ilta sain vihdoin huoleni ja toiveeni verbaalisesti ulos keittokomerossa teenkeiton tai muun vastaavan yhteydessä. Taiteilijapoika sanoi aika suoraan, että mitä vielä, pakko hakea. Auttoi monologin kanssa. Vakuutteli, että olen hyvä. 

                                   

                            p ä ä s i n  s p e k s i i n . 

 

Tässä sitä ollaan. Kultani nukkuu ja minä keitin kahvit mutteripannulla. Aurinko paistaa ja meillä on aina muutama kaunis neilikka siideripullossa. Minä istun pehmeässä aamutakissani, mutta en ollenkaan niin hämilläni kuin silloin kerran, kun kerroin teille eroista ja rakkauksista. Jos muistatte. Minulla on ollut viime aikoina niin paljon onnea, että välillä pelottaa. 

 

Minä pakkaan nyt repun ja annan heippapusun. Vähän tuntuu siltä, että tällainen kirjoittaminen voisi palata. Ehkä. Pysykää kuulolla. 

 

JA HEI KERTOKAA. Mitä teille kuuluu? Mitä on tapahtunut 12kk säteellä???

 

-Vilma K.

 

Ladataan...

Ladataan...
Vilma K.

Voi elämä ja kauneus. Helsinki, punaviini, meri, ruoka ja Elina. Aivan mainio kombo. 

Elina vietti koko kesän poissa Helsingistä ja kaukana minusta. Kohta hän lähtee useammaksi kuukaudeksi Prahaan opiskelemaan muunmuassa jotain stressinhallintakurssia (oikeasti kulttuurintuotantoa). Nyt haluan siis ottaa ilon irti hetkistä superbestikseni kanssa, koska pian olemme taas hetken erossa. Haluan käydä kirppareilla ja kahvilla. Selata läpi vanhoja kuvia ja perustaa uuden blogin. Kokata illallista, pakata sen mukaan ja kävellä Seurasaaren kallioille katsomaan auringonlaskua ja juomaan punaviiniä. Puhuhua ja puhua ja puhua. Ja kun ystävien illanistujaisissa on yksi juomalasi liian vähän, haluan jakaa hänen kanssaan viimeisen vapaan lasin. 

Kun minä olin ala-asteikäinen, oli minulla yksi suurin haave: minä toivoin, enemmän kuin mitään, että saisin parhaan ystävän. Kirjoitin siitä monta vuotta päiväkirjaan ja rakensin mielessäni mielikuvitusbestistä. Ja nyt, tuossa hän on. On nököttänyt siinä jo kymmenisen vuotta. Se alkoi, kun minä kutosluokalla menin kysymään tarvitsisiko kahden tytön bändi kenties laulajaa. Minusta tuli ensin kolmas pyörä erottamattoman kaksikon kylkeen, mutta jo parissa vuodessa osa meidän omaa pyhää kolminaisuutta. Siitä muutama vuosi eteenpäin, ja meistä tuli Villu ja Ellu. Ellu ja Villu. Vilmalina. Miquel ja Tulio. Meistä tuli niin liimautunut kaksikko, että Viiviä varmaan meinasi hirvittää tulla joukkoomme. Onneksi ei hirvittänyt, kolme on nimittäin hyvä luku. Täytelänen, täydellinen ja tukeva.

Minä olen päässyt näkemään ja kokemaan ystävien tärkeyden. Sen meinaa unohtaa aina välillä hyvinä hetkinä, mutta havahtuu taas, kun sinulle pedataan peti sohvalle. Keitetään teetä ja laitetaan viestiä. Pakataan avuksi muuttokamoja ja ajetaan pakua, vaikka pelottaa. Ja minä olen enemmän kuin valmis tekemään kaiken saman, jos tarvitsee. Paitsi, että pakua en aja. Voin saada siitä tosi tosi tosi isot sakot ja sanktiot. 

Vaalikaa ystävyyttä. Kiireen keskellä. Kun olette keskellä uutta parisuhdetta. Silloin, kun kaikki on hyvin ja silloin, kun kaikki on ihan rikki. 

-Vilma K.

p.s. www.lily.fi/blogit/kurjatkuvatfi

Ladataan...

Ladataan...
Vilma K.

Tiedättekö, kun välillä elää niitä runollisia hetkiä? 

Istuu ratikassa. Matkalla kotiin ensimmäiseltä luennolta. Kuulokkeissa soi joku todella hipsteri soittolista ja välillä aurinko paistaa sisään viereisestä ikkunasta. Lukee samalla idyllisesti juuri yliopiston kirjastosta lainaamaansa näytelmää, jossa käytetään mm. sanaa pornofantastinen. Sana kuulostaa niin fantastiselta, että sen lukee kolme kertaa ja vähän hymyilee.

Ratikan alemmalla tasolla on äiti vaunujen kanssa. Joku pienelle perheelle selkeästi tuntematon vanhempi nainen hauskuuttaa vaunuissa istuvaa, noin vuoden ikäistä, lasta leikkimällä kurkistusleikkejä. Seuraavalla pysäkillä sisään tulee isä vaunuissaan varmaankin aikalailla samanikäinen lapsi. Vaunut parkkeerataan vierekkäin ja pienessä hetkessä nuo kaksi lasta kurottavat kätensä vaunuista ja tarttuvat toisiaan käsistä. Huomaa tuijottavansa ja hymyilevänsä niin aitoa hymyä, että hymyilyttää vielä lisää. Ja kun nostaa katseensa, huomaa muiden tekevän aivan samaa. 

Tästä haluan uuden harrastuksen: kauniiden ja kiiltokuvamaisten hetkien keräily arjen keskeltä. 

-Vilma K.

Ladataan...

Pages