mukavuusalueesta ja muusta

Life begins at the end of your comfort zone. Elämä alkaa mukavuusalueesi ulkopuolella.

Paniikki alkaa mukavuusalueeni ulkopuolella. Joskus sisäpuolellakin. Minä en istu muottiin, jossa itsensä jatkuva ylittäminen on paras tapa elää ja jossa kotiin jääminen tai kotiin lähteminen on tylsän ihmisen merkki. Sellaisen, joka ei ”nauti elämästään ja elä täysillä”. Aina ei tarvitse ylittää itseään, aina ei tarvitse puskea pelon yli. Aina siitä ei tule onnistujafiilis, vaan ahdistusta ja paniikkia. Pahaa oloa, joka seuraa perässä koko päivän. Joskus tietää jo lähtiessään, että nyt ei ole hyvä.

Minua jännittää lähtökohtaisesti vähän kaikki ja oikeastaan aina. Joskus se on pientä ja rutiininomaista, joskus järkyttävää kauhua, joka eskaloituu epätoidelliseksi oloksi ja lamauttavaksi kuolemanpeloksi. Minä tunnistan sen. Enkä minä yleensä anna sen määrätä, koska muuten istuisin kotona päivästä toiseen. Mutta joskus. Joskus minä annan sille periksi ja se on hyvä. Minä haluan onnistumisen kokemuksia. En sitä, että pelkään yhden huonon kokemuksen takia samaa tilannetta jatkuvasti. Joskus minä lähden menemään, kun ahdistus tulee. Joskus minä pusken sen läpi. Joskus se toimii ja joskus ei. Paniikki tulee, halusin tai en. Vaikka osaankin kontrolloida sitä, osittain, en voi lopettaa sitä. Kun se tulee, se tulee ja minä voin ainostaan selviytyä sen läpi.

Eilen menin salille. Siellä oli huono ilma. Paksu. Säikähdin ihan saatanasti, mutta menin tekemään treeniä. Ensimmäisen osion aikana havahduin siihen, että olin unohtanut pitää tauon toistojen välissä ja mennyt sekaisin siitä, missä mennään. Voi hyvä jumala nyt minä kuolen. Olen niin heikossa hapessa, että en enää osaa ajatella. Olen niin pyörtymäisilläni, etten enää muista monta toistoa olen tehnyt tai millä kierroksella olen menossa. Nyt minä joko kuolen tai sekoan kokonaan. Lopetin kierroksen kesken ja mietin hetken, lähtisinkö kotiin. Katsoin hetken aikaa peiliin. Näytin suhteellisen tavalliselta. Huulet eivät sinertäneet, poskilla oli pientä punaa ja saattoi hyvinkin olla, etten sittenkään ollut kuolemaisillani. Jatkoin siitä mihin olin jäänyt ja tein treenin loppuun. Venyttelin. Nautiskelin olosta. Ulkona paistoi aurinko ja päätin kävellä kolme kilometriä kauppaan ja sieltä kotiin. Matkalla fiilistelin aurinkoa ja kevättä. Eilen jääminen ja puskeminen toimi.

Tänään menin salille treenaamaan kehoni toisen puolikkaan.  Jo kotona tuntui siltä, etten minä halua. Treenata kyllä, mutta en lähteä kauas kotoa. Kun nousin bussista ja lähdin kävelemään salia kohti, iski järkyttävä pelko. Minä en voi mennä. Mitä jos en saa henkeä. Mitä jos siellä on taas niin tunkkaista. Mitä jos menen paniikkiin ja tuolta on niin pitkä matka kävellä pysäkille. Miten selviän kotiin. Seisoin paikoillani hetken aikaa. Mietin mitä tekisin. Kuulokkeista alkoi soida Reino Nordinin Puhu vaan, joka laukaisi tilanteen. Nauratti ja aloin kävellä salin suuntaan. Treeni meni hyvin. Tehokkaasti ja hikisesti, puolessa tunnissa. Loppuun vedin vielä muutamat sykettä nostattavat hyppyasiat. Sitten se iski. Hengästyminen. Tuntui, että joudun tekemään töitä saadakseni ilmaa sisään. Se kai kuuluu liikuntaan aika oleellisesti, mutta säikähdin taas aivan saatanasti. Se tuntui jotenkin erilaiselta. Sykin salilta ulos nopeammin kuin ikinä. Kävelymatka bussipysäkille oli kamala. Pitkää suoraa harmaassa säässä. Tuntui, että olen aivan rajoilla. Olo oli epätoivoinen, oli pakko ottaa juoksuaskelia, jotta pääsisin nopeammin pysäkille. Pelasin sanajahtia ja yritin saada ajatuksia muualle. Kotimatka meni aaltoillen. Tuntui epätodelliselta. Oudolta. En osaa sanoa toimiko jääminen. Sain hyvän treenin, mutta se kamala iski siltikin päälle. Jos olisin palannut kotiin, olisi se voinut tulla yhtä lailla, mutta lisäksi olisin saanut epäonnistumisen kokemuksen. Luovuttajan.

Tahtoisin eroon siitä ajatuksesta, että olen huono tai heikko, jos joskus luovuttaisinkin ja menisin kotiin. Jos kyse olisi siitä, että minulle iskisi kuume tai päänsärky, en ajattelisi niin. Se olisi maailman luonnollisinta ja hyväksyttyä, jopa suositeltavaa. Mieli voi olla ihan samalla tavalla kipeä ja minä tiedän sen, ymmärränkin muiden kohdalla. Mutta itseni? Se on heikkoutta. Aivan saatanan noloa. Kuka muu muka pelkää jatkuvasti kuolevansa ja lähtee sen takia kotiin?

Minä toivoisin lisää lempeyttä. Vieläkin lisää lempeyttä ja ymmärrystä. Vähemmän syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta. Pienenä minulla oli kirja, jossa sanottiin, että pienikin uskaltaminen on uskaltamista. Ripustauduin silloin tuohon lauseeseen ja haluan ripustautua uudelleenkin. Aina ei tarvitse uskaltaa ihan kokonaan. Voi uskaltaa pienesti ja pikkuhiljaa.

Nyt minä yritän itkeä tämän ahdistuksen ja paineen pois. Silittää itseäni ja kertoa, että olin tänään reipas. Tein huikean hyvän treenin, jonka jälkeen moni muukin olisi ollut poikki. Että minä olin rohkea, kun en kääntynyt kotiin. Ja että vaikka olisinkin kääntynyt, rakastaisin minua ihan yhtä paljon.

Kommentit (1)
  1. Hei Vilma K!

    Upea teksti ja tsemppiä täältä! 🙂 Otan kopin tuosta mukavuusaluehöpinästä. Se on todella rasittavaa, koska siitä puhuvat kun eivät tunnu käsittävän, että ”epämukavuusalue” ei ole kaikilla sama 🙁

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *