Onnellisuuspohjasta

Muistatteko, kun kirjoitin postauksen nimeltä Seikkailu? Viimeisessä kappaleessa sanoin, että yksi elämän suurimmista (ja samalla tärkeimmistä) haasteista on tehdä itse itensä onnelliseksi. Unohdin aiheen hetkeksi, mutta tapaninpäivänä ajauduin baarissa yhden ystäväni viereen ja asia tuli puheeksi. Oli ihana kuulla jonkun suusta ne ”alan olla siinä pisteessä, että oon itekseni onnellinen”-sanat. Joku on vahvoilla. Se on nimittäin ihan pirun vaikeaa, oletteko kokeilleet? 

On olemassa myytti (kivittäkää historianlukija, koska en muista kenen, Platon?), jossa kerrotaan, että aikoinaan ihmisillä oli neljä jalkaa, kaksi päätä ja niin edelleen. Sydämiä taisi olla yksi. MUTTA koska ihminen oli tällaisessa muodossa aivan sairaan vahva, päätti Zeus halkaista sen kahtia. Siitä lähtien ihminen on yrittänyt etsiä takaisin oman puoliskonsa luo. Jokin tarinassa kiehtoo, siinä on jotain kaunista, mutta samalla sitten jotain ärsyttävääkin: onko niin, että kahden ihmisen liitos on automaattisesti vahvempi, kuin yksin seisova?

Itsensä on suhteellisen helppoa tehdä onnelliseksi, kun on pakko. On helppoa olla vahva silloin, kun vahvuus on ainoa vaihtoehto ja niin edelleen. Viiletin vuoden niin, etten uskaltanut laskea onneani kenenkään toisen käsiin, vaikka olikin juttuja. Olin ”itsenäinen nainen” ja uskoin, että olin oman onnellisuuteni herra. Mutta tiedättekö, siinä vaiheessa kun joku sanoo, että rakastaa, niin kaikki heittää voltin. Niissä sanoissa on upottava turva, joka sanoo, että nyt voi höllätä, ei tarvitse enää kantaa yksin omia asioitaan. Samaan aikaan onnellisuuden painopiste siirtyy siihen ihmiseen, mutta aivot haraavat vastaan. Enää ei voi perustaa kaikkea onnellisuuttaan itseensä, mutta samalla uskoo, että pitäisi.

Voiko olla, että jossain kohtaa saa hellittää ja antaa jonkun toisen olla onnellisuutensa perusta? Olen aina ollut vähän sellainen, että sabotoin onnellisuuttani sellaisessa tilanteessa: jos joku on hyvn, niin eihän se vaan oikeasti voi olla niin. Joko siinä on jotain mätää, tai sitten kohta räsähtää. Oman elämäni Piisamirotta, ”tuho tulee väistämättä”. 

Mitä sitten pitäisi uskoa. Luottaa toiseen ihmiseen ihan täysillä ja olla valmis kestämään mahdolliset likaiset seuraukset? Vai sitten luottaa vain ja ainoastaan itseensä, pakata reppu jo valmiiksi maailmanloppua ajatellen? Onko joku kultainen keskitie, ja jos, niin miten se saavutetan? Oi te vanhat ja viisaat kertokaa. Minä olen kohta kaksikymmentäyksi ja lentokoneessa puristan mielummin omaa kättäni, koska pelkään kuin lapsi, enkä halua nolata itseäni ja vaivata toista. Samalla puren huulta ja toivon että pääsisin kainaloon. 

-Vilma K.

p.s. lässynlää lälläslää blaablaa ja liibalaaba.