Kiinnostaa just nyt: erot

Puhuttiin aina, että meille tulee musta mopsi ja sen nimeksi Pepsi. Pepsille myöhemmin vaalea veli nimeltä Sipsi. 

Sinä halusit myös huskyn. Minä en. ”Siitä tulee sit Läski, hankitaan se lapsien jälkeen”. 

Meille ei tullut mopseja. Eikä huskya. Eikä lapsia. 

Minua kiinnostaa, ja niin muuten taitaa kiinnostaa muitakin. Siinä missä kuulopuheiden ja empiirisen tutkimuksen mukaan viime syksynä eroiltiin paljon, niin nyt keväällä siitä tehdään taidetta! Eroilu itsessään ei just nyt kiinnosta sitten yhtään, mutta taide sen sijaan kyllä.  Erot ovat aika usein rumia ja räkäisiä. Täynnä maailman hirveintä itkemistä, sellaista suu auki nykimistä, ja suolenpätkiä. Erohetkellä siinä ei ole mitään kaunista. Rikkinäisiä ihmisiä ja paloiteltuja tulevaisuuksia. Menneestä kaivettuja rakkaudentunnustuksia kuorrutettuna ruumiineritteillä. Kuulostaa ihan vakavastiotettavalta modernilta taiteelta siis. 

Helsingin kaupunginmuseoon rantautuu toukokuussa kansainvälinen Museum of Broken Relationships. Näyttelyesineet/-asiat kerätään lahjoituksina halukkailta, ja pointtina on siis päästä luopumaan tavarasta joka muistuttaa eksästä. Mukaan liitetään tarinantynkä liittyen suhteeseen ja/tai kyseiseen luovutukseen. Kuulostaa siistiltä, eikö? Minulla on paljonkin tavaroita muistuttamassa eksistäni, mutta me ovat liian tärkeä osa kotini visuaalista ilmettä, ettei niistä voi kuvitellakaan luopuvansa. Eikä sillä, että olisi tarvetta, ne muistot eivät enää satuta. Halusin kuitenkin draamapyllynä kokeilla, miten muistojuttu voisi toimia ja liitin alkuun pienen tekstinpätkän ja kuvitukseksi insideläppälahjan, joka minun piti antaa eksälleni kaiken soutamisen ja huopaamisen lopuksi joululahjaksi. ”Saat Läskin huoltajuuden, hyvää joulua”.  Ei tullut tilaisuutta, minä istuin feidattuna sohvalla, raa’at bataattiranut pilkottuina pellillä, paketti valmiina ja itkin vikat itkut. Tänään avasin paketin kuvia varten, ja ehkä vien hauvan kummitytölleni tuliaisiksi seuraavalla vierailulla. Vaikka se onkin tosi ruma. 

Toinen mikä kiinnostaa ja liittyy myös (kai?) aiheeseen on Kellariteatterin Erotila, joka saa ensi-iltansa synttäreinäni 27.2. ”Millaista on, kun toinen ei enää kävele vieressä, mutta kulkee silti mukana?” Miten tyhjyyttä poistetaan? Teatteri on musiikin jälkeen minulle läheisin taiteenmuoto, enkä malta odottaa että pääsen istumaan katsomoon. En ole koskaan käynyt katsomassa Kellariteatterin tuotoksia, mutta uskon että se tarjoaa kuuden euron vastineeksi jotain hyvää.

Mutta niin. Nää on jänniä juttuja. Meistä suurin osa kantaa mukanaan pieniä paloja menneisyyden ihmisistä. Puheessa, käytöksessä, hymyissä ja traumoissa. Ikäänkuin arpina ihoillaan. Ja ne arvet on ihan hirveän kauniita. Varsinkin siinä vaiheessa kun niihin ei enää satu, mutta samalla niiden katsominen muistuttaa, että joskus on sattunut. Lohdullisia. Mikään ei arpea tehokkaammin sano: ”  s i n ä   s e l v i s i t  ”.  

Löytyykö nurkista mitään, minkä voisitte lahjoittaa museolle taiteen nimissä? Selviytymistarinat kiinnostaa! Sekä ne valmiit että keskeneräiset. 

-Vilma K. 

(vink vink, ainakin Jeminan blogista löytyy jo lisäpohdintaa museoaiheesta!)