Ladataan...
No Sex and the City

Vietin suuren osan viime viikosta ensimmäistä kertaa Suomessa järjestetyssä scifi- ja fantasiatapahtuma WorldConissa ja olen vieläkin vähän pyörällä päästäni, niin täynnä ja jännittäviä päivät olivat. Kaikkein positiivisinta WorldConissa oli se, että yleiseen fanitukseen ja tieteeseen keskittyvän ohjelman lisäksi tarjolla oli myös hurja määrä paneelikeskusteluja ja luentoja liittyen esimerkiksi feminismiin, sukupuoleen ja erilaisiin representaatiokysymyksiin. Oli ihan mieletöntä osallistua kansainväliseen nörttitapahtumaan, jossa keskusteltiin muun muassa ableismista, aseksuaalisuudesta, vanhempien naisten roolista scifikirjallisuudessa, LGBTQ+hahmoista ja etniseltä taustaltaan entistä monipuolisemmista supersankareista. Tämä oli erityisen tärkeää siksi, että monissa erilaisissa fanitus- ja nörttiyhteisöissä tuntuu edelleen olevan vaikeuksia ymmärtää, että nämä yhteisöt eivät kuulu jonkinlaisella yksinoikeudella valkoisille (hetero)miehille.

kuva: comicsalliance.com

 

Tästä huolimatta, tai kenties juuri tämän vääjäämättömän muutoksen takia, joidenkin ihmisten toisinaan jopa väkivaltaisia piirteitä saava pyrkimys rajata ns. nörtti- tai geekkikulttuuri ainoastaan yhdelle tietylle ihmisryhmälle kuuluvaksi on viime vuosina näkynyt monilla tähän kulttuuriin oleellisesti kuuluvilla aloilla.

Esimerkiksi vain pari viikkoa sitten Marvel-sarjakuvien parissa työskentelevä editori Heather Antos sai päälleen viharyöpyn postattuaan Twitteriin kuvan, jossa oli työkavereidensa kanssa pirtelöillä – siksi, että he olivat kaikki naisia ja kehtaavat tehdä työkseen sarjakuvia. WonderWoman -elokuvan ainoastaan naisille järjestetyt näytökset synnyttivät valtavan määrän itkupotkuraivareita kritiikkiä ja lopulta jopa oikeusjutun. Uusi Ghostbusters-elokuva, jossa haamujengiläiset olivat naisia ja heidän höpsö sihteerinsä oli mies oli tietysti samojen tyyppien mielestä ihan täysi katastrofi, ja viimeistään vähän aikaa sitten paljastettu Doctor Whon uusi olomuoto naisena sai miesvauvat kautta internetin repimään pelihousunsa lopullisesti – huolimatta siitä, että Tohtori on ulkomuotoaan vaihtava avaruusolento, joka on tähän mennessä esiintynyt 12 eri miehen hahmossa. Mutta että nainen? Mahdotonta!

Pelimaailmassa puolestaan etenkin naispuoliset ja transsukupuoliset pelintekijät, peliarvostelijat ja pelaajat ovat joutuneet kokemaan kamalilla tavoilla, miten suurena uhkana jotkut miehet heidän silkkaa olemassaoloaan pitävät. Häirintä on säännönmukaista ja jatkuvaa, ja se saa usein todella pelottavia muotoja. Esimerkiksi nerokkaiden Tropes Vs Women in Video games -videoiden ja Ordinary Women: Daring to Defy History -sarjan takana oleva Anita Sarkeesian on saanut raiskaus- ja tappouhkauksia, minkä lisäksi joku vitun valopää teki myös nettiin pelin, jossa kuka tahansa saattoi hiiren kursoria napsauttamalla hakata ruudulla näkyvää Sarkeesiania naamaan ja nähdä tämän kasvojen peittyvän mustelmiin ja vereen.

Kaikkia näitä nörttikulttuurin eri aloja sarjakuvista tv-sarjoihin ja peleihin yhdistää siis se, että niitä ajateltiin pitkään lähinnä valkoisten miesten valtakuntana, ja että jotkut eivät ole tästä vieläkään valmiita luopumaan.

Tämä on ollut minulle valtava pettymys monellakin tasolla. Olen itse identifioitunut jonkinlaiseksi nörtiksi ja/tai geekiksi vuosikaudet, mahdollisesti siitä lähtien kun yli 20 vuotta sitten sain ensimmäisen 8-bittisen Nintendoni, tai viimeistään siitä alkaen kun joskus teininä tajusin olevani kiinnostuneempi pelaamisesta ja fantasiaromaaneista kuin pussikaljasta ja pillurallin ajamisesta perjantaisin. Kuten monet muut, minäkin löysin lopulta nörttiyhteisöistä jonkinlaisen turvasataman, paikan, jossa jokainen sai olla omanlainen, vähän erilainen, eikä sillä ollut mitään väliä. Juuri tämä on mielestäni aina ollut nörttiyhteisöjen voima ja suurin sydän: se, että yhteiset kiinnostuksen kohteet ovat paljon tärkeämpiä kuin vaikka sukupuoli, etnisyys tai seksuaalinen suuntautuminen.

Siksi esimerkiksi #GamerGate ja muu vastaava kertakaikkisen paska kehitys on surettanut ja raivostuttanut minua niin valtavasti. Se likaa minun turvasatamani. Pidän myös erityisen järkyttävänä, että usein tavalla tai toisella muihin ryhmiin mahtumattomista ihmisistä koostuvat nörttiyhteisöt pyrkivät hylkimään muita, ja hylkimisen lisäksi peräti uhkailemaan – vain siksi, että joku sattuu olemaan kiinnostunut samoista asioista, mutta tuo yhteisiin kiinnostuksen kohteisiin omat, toisinaan kriittisetkin kantantokantansa. Tämä ajattelumalli ei sovi lainkaan siihen yhteisöön, jonka parissa minä olen kasvanut ja jonka osaksi olen aina laskenut itseni. Valkoisilla miehillä ei ole yksinoikeutta nörttikulttuuriin.

Ja juuri tämän tendenssin selkeän hylkäämisen vuoksi WorldCon oli niin hieno tapahtuma. Monella tavalla voisi jopa sanoa, että se palautti uskoni nörtti- ja geekkiyhteisön potentiaaliin. Että on yhä olemassa tämä muistamani maailma, jossa kaikenlaisille ihmisille on tilaa. Sillä juuri niin sen pitää olla. Kaikki nörtit eivät todellakaan ole valkoisia heteromiehiä, vaan yhteisö on suuri ja monimuotoinen – annetaan sen näkyä, aina!

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.
Share
Ladataan...

Ladataan...
No Sex and the City

Viime viikon Me Naisissa oli rohkea juttu, jota haluan hehkuttaa täälläkin. Heidi Heinon kirjoittama Entä jos katuukin? (netissä luettavissa otsikolla Voiko lasten hankkimista katua?) nostaa pöydälle kissan, josta yleensä visusti vaietaan: lasten katumisen. Vapaaehtoisesti lapsettomille ihmisille jaksetaan aina hokea, että entä jos sitten myöhemmin kadut asiaa – mutta entä jos on lapsia saanut, ja sitten katuu sitä? Kyseessä tuntuu olevan jonkinlainen tabu, vaikka tosiasiassa avoimempi keskustelu aiheesta hyödyttäisi ihan kaikkia. Se, että pidämme naisten lapsihaaveita ja tyytyväisyyttä lapsiperhe-elämään itsestäänselvyyksinä, joita ei koskaan kyseenalaisteta, johtaa essentialistisen äitimyytin ylläpitämiseen ja pahimmillaan siihen, että lapsia pyrkivät saamaan myös sellaiset ihmiset, jotka olisivat todennäköisesti huomattavasti onnellisempia ilman.

Jostain syystä kulttuurissamme ajatellaan yhä naisten haluavan aina lapsia. Perheellistymistä pidetään automaattisena askeleena meille valmiina tarjottavassa elämän käsikirjoituksessa: käy kouluja, mene töihin, rakastu, mene kihloihin, mene naimisiin, osta asunto, saa lapsi – tadaa, valmista! Naisten vatsanseutuja kyylätään ja raskauden ajatellaan aina olevan kunhan sopiva hetki koittaa tai ehkä jo kohta tai lapsettoman vanhapiian tragedia. Niin itsestäänselvänä asiana naisten lapsitoiveita pidetään, että sitä vaihtoehtoa, että nainen saattaa olla oikein onnellinen ilman, ei yleensä edes mainita. (Samoin ei myöskään oteta huomioon sitä, että jotkut ovat lapsettomia vastoin tahtoaan, jolloin utelut ja odotukset voivat tehdä todella kipeää.)

Tämä käsitys kaikkien naisen tahdosta tulla äidiksi istuu kulttuurissamme niin syvällä, että monet eivät välttämättä koskaan tule kyseenalaistaneeksi koko kertomusta. Kun on kumppani, työ ja talo, on lasten yrittäminen aina oletettu seuraava askel. Osa ihmisistä ei todennäköisesti ikinä pysähdy pohtimaan, haluavatko he oikeasti lapsia ja mitä lasten mukanaan tuoma muutos heille tarkoittaisi.

Minä ainakin tunnistan tämän itsessäni. Ajattelin nuorempana haluavani varmaankin lapsia, tai en edes ajatellut, vaan asia ikään kuin oli läsnä jossakin takaraivossani, niin kuin itsestäänselvyydet nyt ovat. Olin tuolloin parisuhteessa ihmisen kanssa, jolla oli jo lapsi, ja ajattelin automaattiohjauksella: joidenkin vuosien kuluttua olisi mukavaa, jos voisimme saada lapsen. En muista koskaan tarkastelleeni kysymystä kriittisesti tai pysähtyneeni pohtimaan perheenperustamisen merkitystä ja seurauksia paljonkaan pidemmälle.

Kyseinen suhde päättyi onneksi ennen kuin pääsimme vaiheeseen, jossa asia olisi tullut tosissaan ajankohtaiseksi. Sanon onneksi, sillä tajusin myöhemmin, että en tosiaan koskaan pysähtynyt ajattelemaan lapsia sen kautta, mitä minä todella elämältä haluan – ja millainen vanhempi minusta tulisi. Kulttuurimme kaanonissa lapsi esitetään usein jonkinlaisena kulminoitumana parisuhteelle, rakkauden korkeimpana huippuna, ja sitä minäkin kai lähinnä ajattelin. Käytännön lapsiperhe-elämästä en tiennyt juuri mitään enkä sitä miettinyt: niitä kakkavaippoja ja kurahousuja, sitä sitoutumista, valintojen tekemistä pieni ihminen edellä.

Nykyään tiedän, että vanhemmuus ei koskaan voisi todella olla minua varten. Kuten Me Naisten jutussa ajatuksistaan kertovat naiset, minunkaan elämäni ei olisi mennyt pilalle, jos olisin saanut lapsen ennen tätä heureka-hetkeäni. Olisin varmaankin ollut ihan tyytyväinen, sillä ihminenhän sopeutuu kaikenlaiseen. Ja varmasti sitä lapsiaan rakastaa. Mutta jossakin vaiheessa asia olisi alkanut kalvaa. Olisin alkanut miettiä, olisinko sittenkin ollut onnellisempi toisin, kaivannut artikkelissakin mainittuja asioita: vapautta ja erilaisia vaihtoehtoja elämälle. Ja koska vanhemmuus ei todella sopisi minulle, en usko että olisin myöskään kovin hyvä äiti – en ainakaan niin hyvä kuin lapsi kuin lapsi ansaitsisi.

Onkin aika pysäyttävää miettiä, miten lähellä oli se, etten päätynyt elämään hyvin erilaista elämää – vain siksi, että minulle ei ollut tullut mieleen kyseenalaistaa tarinaa, jonka mukaan kaikki naiset tahtovat äideiksi ja ovat sellaisina onnellisia. Ja juuri tästä syystä vanhemmuuden katumisesta ja ylipäänsä vanhemmuuden valinnasta tulisi puhua enemmän: että me kaikki kyseenalaistaisimme ja pohtisimme, ja tekisimme sitten valintoja, jotka ovat sataprosenttisesti omiamme. Siten voimme toivottavasti paitsi elää onnellisimman mahdollisen elämän, myös varmistaa, ettemme jätä jälkeemme toisia, onnettomia ihmisiä.

 

Jos aihe kiinnostaa, lue lisää:
naisen ei tarvitse olla äiti tai naimisissa ollakseen kokonainen
vähemmän täydellinen elämä: avioliiton ja lasten pakosta
no kidding - women writers on bypassing parenthood
 
 
seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.
Share
Ladataan...

Ladataan...
No Sex and the City

Mitä lähemmäs viikonloppua päästään, sitä vaikeampaa minun on herätyskellon soidessa saada itseni nousemaan ylös, syömään aamupala ja lähtemään töihin. (Tämän päivän monsuunisade ei varsinaisesti auttanut asiaa.) Olenkin ottanut tavakseni aloittaa nämä erityisen väsyneet perjantaiaamut perjantaibiisillä, jonka voimalla jaksaa laittaa jalkaa toisen eteen ja raahautua juna-asemalle. Tänään kuulokkeistani kajahti tämä vähän aikaa sitten löytämäni brittiartisti Neon Hitchin biisi Pussy PowR, joka sai jalkoihin mukavasti liikettä – ja johon on tehty myös maailman nerokkain lyriikkavideo. Tsekkaa jos et usko:

Siispä ughh ungawa! ja oikein hyvää viikonloppua kaikille!

 

Laita soimaan myös nämä:
Body Positivity playlist
Kesäkumibiisissä tytötkin tahtoo seksiä
Kolme feminististä podcastia

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.
Share
Ladataan...

Pages