Ladataan...
No Sex and the City

Syksy on täällä ja minä hamstraan ympärilleni kirjoja kuin aikoisin hautautua neljän seinän sisään pidemmäksikin aikaa. (Mahdollisesti aionkin – katsotaan tuota säätilaa sitten huhtikuussa uudestaan.) Lukuvuoroa odottavien kirjojen pino kasvaa kasvamistaan, ja lisäksi monta timanttista teosta on jo tullut luettua. Jos sinäkin kaipaat syksyysi lukusuosituksia, joihin liittyy ärhäkkää feminismiä, rakkauspohdintoja ja vähän uraneuvoja, tsekkaa ainakin nämä:

Aziz Ansari & Eric Klinenberg: Modern romance - An investigation

Master of None -sarjan Aziz Ansarin ja sosiologian professori Eric Klinenbergin kiinnostava katsaus rakkauteen, treffailuun ja parinmuodostukseen halki eri maiden ja eri aikakausien. Kirjassa painotetaan erityisesti netin ja teknologian vaikutusta rakkauselämän yleiseen muutokseen. Onko Tinderin ja muiden vastaavien tarjoama valinnanvapaus parasta, mitä rakkauselämällemme on koskaan tapahtunut, vai oliko elämä sittenkin parempaa entisaikaan kun kumppania etsittiin vain naapurikylästä? Kirjan faktaosioita höystetään Ansarin vitseillä ja tämän kertomuksilla kommelluksistaan deittailuviidakossa. Yhdistelmä toimii: kirjaa lukiessa oppii uutta ja samalla viihtyy.

Laurie Penny: Bitch doctrine

Laurie Pennyn edellinen kirja Unspeakable Things suututti, suretti ja kosketti minua kuvailemalla todellisuutta tavalla, jonka tunnistin ja joka tuntui sanoittavan asioita, joita olin ajatellut, mutten koskaan osannut asetella sanoiksi paperille. En ole vielä ehtinyt lukea Pennyn uusinta, lupaavasti nimettyä Bitch Doctrinea, mutta se on ehkä eniten tänä syksynä odottamani teos. Penny käsittelee kaikkea ihmissuhteista kehonkuvaan ja internetistä maailmanpolitiikkaan terävästi ja empaattisesti.

Ja ihan oikeasti – jos Unspeakable Things ei ole jo lukulistallesi, pliis tee itsellesi palvelus ja lisää se sinne samantien. Kirja on oikeasti just niin hyvä.

Jessica Valenti: Sex object - A memoir

Feministing-saitin perustanut ja nykyään muun muassa The Guardianiin kirjoittava Jessica Valenti on yksi näkyvimmistä angloamerikkalaisista feministeistä nykyään. Hyvin henkilökohtainen Sex Object ei ehkä ole kirjana yhtä eheä paketti kuin Valentin aiemmat tietokirjat (joita niitäkin suositelen todella lämpimästi), mutta se on tärkeä teos kipeästä aiheesta: seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta, naisten ja tyttöjen loputtomasta objektifioinnista, kaikenlaisen kourimisen ja ahdistelun eräänlaisesta arkipäiväistymisestä– siitä, miten kutsumatonta kosketusta ihollaan alkaa ajatella oletusarvoisena vaikkei ikinä pitäisi, ei ikinä, ja miten se vaikuttaa siihen, miten omassa kehossamme elämme, omiin ääriviivoihimme suhtaudumme.

Otegha Uwagba: Little black book - A toolkit for working women

Tämä on inspiroiva opas jokaiselle, joka haluaa olla oman uransa #bosslady! Erityisesti luovien alojen freelancereille ja yrittäjille suunnattu kirja käsittelee kaikkea mahdollista tärkeää hinnoittelusta asiakkaiden hankintaan, oman ammatti-identiteetin kehittämiseen ja talouden suunnitteluun. Pienen kirjan aiheiden skaala venyy aina kirjanpitovinkeistä monien alallaan menestyneiden naisten parhaisiin ideoihin ja neuvoihin esimerkiksi siihen, miten he pitävät työn ja vapaa-ajan tasapainossa. Mitään täysin uutta ja vallankumouksellista kirja ei sisällä, mutta itse ainakin tarvitsen välillä tällaista pientä pep talk -tyyppistä inspistä, jotta jaksan paahtaa. Suosittelen muuten kuuntelemaan äänikirjan: kirjan kirjoittanut, WOMEN WHO -saitin perustanut Otegha Uwagba lukee sen itse, ja tällä on ehkä maailman miellyttävin ääni!

 

Jos kirjat kiinnostavat, jatka lukemista:
Pannaan menemään
NE - kuukautiskirja
meistä joka kolmas pettää

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.
Share

Ladataan...
No Sex and the City

Onko Photoshop menossa pois muodista mainosmaailmassa? Muutosta positiiviseen suuntaan näyttäisi olevan tapahtumassa: esimerkiksi tavaratalojätti Targetin tämänvuotisen uima-asukampanjan kuvissa poseerasi monia mallimitoista poikkeavia naisia eikä kuvia ollut käsitelty. Lokakuun alussa puolestaan Ranskassa kiellettiin mainosmallien vartaloiden photaroiminen ilman, että kuvaan lisätään käsittelystä kertova merkintä Photographie retouchée. Samalla myös maailman suurin kuvatoimisto Getty Images ilmoitti, ettei sekään enää hyväksy kuvia, joissa mallin kroppaa on korjailtu kuvankäsittelyn keinoin.

Mainosten kuvakielellä on väliä. Suunnilleen jokainen (aikuinen) ihminen tietänee, että mainokset eivät ole todellisuutta nähneetkään, vaan niitä muokataan varsin rankastikin. Tästä huolimatta näkemiemme kuvien keinotekoisuudesta on tärkeää saada toisinaan muistutuksia ja muutostakin ehdottomasti tarvitaan.

Kieli on aina vallankäyttöä ja niinpä kuvat ovat visuaalista vallankäyttöä. Ne määrittävät sitä, mihin silmämme tottuvat ja mikä näyttää meistä normaalilta. Yksinkertaistettuna: vaikka meistä suurimmalla osalla kasvaa jaloissa karvaa, olemme tottuneet karvattomiin naisiin jopa karvanpoistotuotteiden mainoksissa, ja siksi säärikarvojen näkeminen suuryrityksen kampanjassa järkyttää. Mainosten kuvakielellä on myös enemmän väliä kuin monilla muilla kuvilla, sillä näemme niitä valtavasti. Tarkkoja lukuja on vaikea löytää, mutta esimerkiksi erään vuonna 2007 tehdyn tutkimuksen mukaan ihmiset näkivät noin 600 mainosta päivittäin. Voitaneen olettaa, että älypuhelinten yleistyessä tuo määrä on sittemmin siitä vain kasvanut.

Mainokset myös myyvät meille ideaalimaailmaa: mielikuvia siitä, millaisia elämämme voisivat olla, millaisia me voisimme olla – ja millaisia meidän pitäisi olla. Mainosten kuvia markkinoidaan meille tavoiteltavana ideaalina ja niiden ihmisiä tavoiteihmisinä. En missään nimessä ajattele, että imisimme itseemme kaikki mainoksissa esitetyt näkemykset suoraan ja suodattamatta, sillä tottakai osaamme olla myös kriittisiä. En minäkään ryntää esimerkiksi alusvaatemainoksen nähtyäni heti pöksyostoksille. Mutta hetkittäin kyllä huomaan näkemieni kuvien hiipivän, alitajuisen vaikutuksen. Kyllin monta mainosta ja muotikuvaa nähtyäni alan usein ajatella, että haluaisin olla laihempi ja että elämäni olisi parempaa jos vain vaatekokoni maagisesti pienenisi. Niin kriittisesti kuin siis mediaan ja mainoksiin osaankin suhtautua, jollakin tasolla peilaan kuitenkin omaa elämääni mainosten fiktioon.

Sille ei voi mitään: jatkuva altistuminen tappiin asti käsitellyille kuville muuttaa vähitellen käsitystämme siitä, mikä on hyvää, mikä tarpeeksi hyvää, ja millaisia meidän tulisi olla. Photaroituja kuvia on kaikkialla ympärillämme ja usein tuntuu, että kyseessä on väsytystaistelu, jossa ei voi voittaa. Mutta minä olen totta puhuen valtavan väsynyt siihen, että sairaalloisen laihoja malleja editoidaan näyttämään terveemmiltä mutta yhä valtavan laihoilta, ja että tuon editoinnin tulos on sitten se, mitä me olemme oppineet pitämään normaalina ja kauniina.

Kaikki eivät varmastikaan ole tästä samaa mieltä kanssani, mutta itse näkisin kaikkein mieluiten maailman, jossa Photoshopia ei käytettäisi lainkaan. Monet sanovat tahtovansa mainoksilta, aivan kuten aikakauslehdiltä ja blogeiltakin, ennen kaikkea kauneutta: kuratoituja kuvia ja kiiltävää pintaa, olkoonkin se illuusiota. Ymmärrän sen kyllä, sillä olenhan minäkin tottunut kiiltävään ja käsiteltyyn. Mutta samanaikaisesti haluaisin nähdä meidän murtautuvan ulos tästä kiiltokuvamaailmasta.

Vaikka olenkin tottunut mainosten kuvakieleen, haluaisin kovasti oppia takaisin siihen, että pitäisin kauniina myös käsittelemätöntä pintaa ja käsittelemättömiä kehoja.

 

Jatka lukemista:
uudessa pirelli-kalenterissa ikä saa näkyä
ruma totuus muotilehdistä?
laita soimaan: body positivity playlist
 
seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.

Share
Ladataan...

Ladataan...
No Sex and the City

Entisaikaan parrakkaita naisia esiteltiin sirkuksessa luonnonoikkuina, ja toisinaan tuntuu, ettei mikään ole noista ajoista muuttunut. Karvainen nainen kauhistuttaa yhä edelleen – jopa siinä määrin, että Adidaksen uudessa mainoskampanjassa esiintynyt ruotsalainen valokuvaaja ja taiteilija Arvida Byström on saanut raiskausuhkauksia ihan vain siitä syystä, että kehtasi esiintyä kampanjan kuvissa ajelemattomat säärikarvat näkyen. Ottaen huomioon, että naisten ihokarvat ovat niin suuri tabu, että jopa niiden poistamiseen suunniteltujen tuotteiden mainoksissa sheivataan jo valmiiksi silkkisiä sääriä, tämän ei ehkä pitäisi yllättää. Silti Byströmin saamat kommentit surettavat ja suututtavat minua aivan valtavasti. Mikä ihme siinä on? Miksi naisen ihokarvat pelottavat ja kuvottavat meitä edelleen näin paljon?

Kuva: Arvida Byström / instagram

 

Karvanpoisto pyritään usein esittämään jonkinlaisena nautinnollisena ajanvietteenä, jota naiset mielellään harrastavat. (TJEU: Veetin kertakaikkisen typerät mainokset.) Tosiasiassa kyseessä on kuitenkin edelleen pitkälti pakko, aivan kuten Byströmin tapaus osoittaa. Jos jätät karvasi ajelematta, törmäät takuulla voimakkaaseen sosiaaliseen stigmaan ja mahdollisesti myös uhkauksiin. Maailma pelkää yhä karvaista naista.

Kun irlantilainen toimittaja Emer O’Toole kirjoitti siitä miten lopetti sheivaamisen kokonaan, hänestä tuli julkisuuden henkilö, joka kutsuttiin keskusteluohjelmiin ja aamutelkkariin selittämään tätä kertakaikkisen käsittämätöntä tempaustaan ja esittelemään karvaisia kainaloitaan – aivan kuin ne sirkuksen parrakkaat naiset vuosisatoja sitten. Myös arkielämässään O'Toole koki naisen karvaisuuteen yhä liittyvän stigman joutuessaan päivittäisen tuijottelun ja kommentoinnin kohteeksi, ja etenkin kokeilun alussa hän huomasi häpeävänsä ajelemattomia kainaloitaan julkisilla paikoilla.

Samastun vahvasti tuohon tunteeseen, sillä itse olen sheivannut vain satunnaisesti jo useiden vuosien ajan, ja yhä edelleen omien ihokarvojen hyväksyminen on välillä vaikeaa. Toisinaan tuntuu, ettei kehtaisi astua edes kotiovesta ulos ilman kainalokarvat peittävää paitaa tai sukkiksia, joihin kätkeä karvaiset sääret. Ja sitten sitä aina pysähtyy: Siis kuinka sairasta tämä on! Se, että joudun edes kelaamaan koko asiaa! Meillä kaikilla kasvaa karvoja kaikenlaisissa paikoissa. Miehet kulkevat sortseissa ja hihattomissa paidoissa, eikä kukaan sano heidän karvoituksestaan mitään. Miksi ihmeessä naisten kohdalla toimitaan toisin? Miksi se, että minua pidetään naisena, saa minut häpeämään ihokarvoja, jotka minussa luonnostaan kasvavat?

Tuplastandardi on tässä asiassa niin järjetön, että olen sitkeästi jättänyt sheiverit kauppaan ja pyrkinyt parhaani mukaan pääsemään yli ensihäpeästäni. Se, että häpeän karvoja kehossani, on patriarkaalisten rakenteiden minulle opettamaa. Minun kropassani ei ole mitään vikaa – asenteissa on.

Luonnontilaisten ihokarvojen kummastelu ja kauhistelu liittyy siihen ahtaaseen Oikeanlaisen Naiseuden kuvaan, jota kulttuurimme meille tuputtaa. Naisia pyritään hallitsemaan heidän kehojensa kautta: sekä naisten pukeutumista että lisääntymistä kontrolloidaan. Karvattoman naiseuden normi toimii pitkälti samalla tavalla: joku muu päättää siitä, mitä sinun kroppasi saa tehdä ja miltä näyttää. On myös selvää, että sellaisenaan kehosi ei koskaan kelpaa, vaan se vaatii aina työtä, muutoksia ja muokkausta. Tällaisten viestien keskellä kasvaessamme tulemme helposti omaksuneeksi sen käsityksen, että arvomme määräytyy kroppamme kautta ja että meillä itsellämme on siihen vain vähän valtaa. Siksi minäkin hetkittäin huomaan häpeäväni karvaisia sääriäni – ja siksi jätän karvani ajelematta häpeästä huolimatta, vaikka vain kiusallani. Siitäs saat, patriarkaatti! Kuka pelkää karvaista naista?

En suinkaan ole järjestämässä ladyshaver-roviota tai pakottamassa ketään luopumaan karvanpoistorutiineistaan. Jokainen saa tehdä kehollaan kuten tahtoo eikä sheivaaminen esimerkiksi tee kenestäkään huonompaa feministiä. Mutta kuten O'Toole alla olevalla videolla sanoo, sheivaa tai ei, on tärkeää tunnistaa se, miten järjetöntä naisten ihokarvoja kohtaan tuntemamme kollektiivinen inho on, ja miten järjetöntä se into, jolla niiden olemassaolo pyritään unohtamaan. Miksi kainalokarvat riittävät siihen, että nainen tulee kutsutuksi aamutelevisioon, ja miksi valokuvassa esiintyminen karvaisin jaloin saa monet niin raivoihinsa, että he lähettävät uhkauksia? Miksi mieskeho on normaali ja kelpaa sellaisenaan, mutta naiskeho ainoastaan silloin kun se on siloteltu ja sheivattu?

Karvattoman naisen ideaalista luopuminen ei kiinnosta kaikkia, mutta henkilökohtaisesti olen löytänyt aavistuksen vapautta niistä pienistä askelista, joita olen sheivaamisesta luovuttuani ottanut. Päivät, jolloin pukeudun miten haluan karvoitustani kelaamatta, tuntuvat vallankumouksellisilta voitoilta. Tästä lähtien aionkin asettaa tavoitteekseni olla enemmän kuten Arvida Byström ja päästä häpeästä lopullisesti eroon, kehdata karvoineni kaikkineni: kaduille, kuviin, vaikka kerrostalon kokoisiin mainostauluihin.

Haluan rakastaa tätä kroppaa sellaisena kuin se on. Haluan hankkiutua eroon karvakahusta.

 
Jos aihe kiinnostaa, jatka lukemista:
paras kesätrendi: värikkäät kainalokarvat
madonnan kainalokarvat: long hair, don't care!

 

seuraa blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa.
Share
Ladataan...

Pages