Ladataan...
No Sex and the City

Kun kävin katsomassa tänään ensi-iltansa saaneen Tom of Finland -elokuvan ennakkonäytöksen, tapahtuman skaala teki minuun suuren vaikutuksen: elokuvalle ja sen yli 2000 kutsuvieraalle oli kaikki Tennispalatsin salit. Viime vuosien hypen jatkumoksi oikein mainiosti sopinut tapahtuma korosti ToF-brändin valtavaa kansansuosiota. On aikamoinen juttu, että Touko Laaksosta töineen juhlitaan nykyään niin avoimesti ja yleisesti, että se on synnyttänyt jopa keskustelua Tom of Finlandin muumiutumisesta, siis sisäsiistiksi ja kaikille kelpaavaksi muuttumisesta. Ja sitten tähän päälle vielä valtavalla budjetilla ja taiten tehty, Laaksosen elämää käsittelevä elokuva, joka on vieläpä osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa! Maassa, jossa homous oli rikos vuoteen 1971 asti ja poistui sairausluokituksesta vasta vuonna 1981, tämä on todella vaikuttavaa.

Touko Laaksosen elämän ja taiteen lisäksi myös nykyisestä suvaitsevuudestamme kertovan elokuvan symboliarvo on siis valtava. Mutta elokuvan jälkeen jäin pohtimaan: riittääkö se?

Kuva: Tom of Finland -elokuva / Helsinki-filmi


Kun lopputekstit alkoivat rullata, ensimmäinen ajatukseni oli se, että Tom of Finland -elokuva on mieletön kulttuuriteko ja valtava askel tässä maassa, josta edelleen löytyy sellaisia peeloja, jotka esimerkiksi kyseenalaistavat ja koettavat pysäyttää tasa-arvoisen avioliittolain. Ja sitä se onkin: tätä elokuvaa ei oltaisi voitu tehdä vielä kymmenen vuotta sitten, ja niinpä tapahtuneesta edistyksestä on syytä olla iloinen. Samalla itse elokuvassa oli kuitenkin joitakin vähän ongelmallisia piirteitä. Esimerkiksi Tämän kylän homopoika-blogin Eino kirjoitti todella ansiokkaasti siitä, miten Touko Laaksosta kuvataan leffassa monin tavoin “suurmiehen heteromuotin” kautta, ja suosittelen ehdottomasti lukemaan Einon tekstin.

Laaksosen elämän kuvaaminen pitkälti homojen kokemien vääryyksien kautta tuntui vähän hankalalta sekin. Ajankuvana tämä on toki ymmärrettävää: syrjintä ja esimerkiksi poliisiväkivalta olivat hyvin todellisia asioita, ja toki niistä pitää puhua. On kuitenkin perusteltua kysyä, olisiko elokuvassa voitu tasapainottaa tätä puolta esittämällä myös enemmän positiivisia kokemuksia – Laaksosen elämä kun ei missään nimessä ollut pelkkää kärvistelyä, kuten tämän töistä välittyvästä valtavasta elämänilostakin näkyy. Sekä seksi että rakkaus jäävät elokuvassa vähän viitteellisiksi, ja ennen Einon arvion lukemista en ollut edes tajunnut, että elokuvassa ei tosiaan nähdä yhtikäs yhtään kunnollista, syvää, viipyilevää suudelmaa. Ja kun Tom of Finlandia kuvaavasta elokuvasta jää tällä tavalla uupumaan läheisyys, erotiikkaa ja ihon tuntu, jotain tosiaan puuttuu.

Visuaalisesti ja tuotantoarvoiltaan elokuva oli ehdottoman hieno, ja puutteista huolimatta kyseessä on tosiaan myös kulttuuriteko, joka saa pohtimaan kaikenlaisia suuria kysymyksiä. Kuten Tämän kylän homopoika -blogissa todetaan, elokuvan katsomista voi siis ehdottomasti suositella, vaikka samalla leffan tietty ongelmallisuus kannattaakin pitää mielessä. Ja juuri näinhän se on: asioita on hyvä analysoida ja niistä keskustella, sillä siten ja vain siten pääsemme vähitellen eteenpäin, sekä ihmisinä että yhteiskuntana. Kaikessa ei voi aina onnistua sataprosenttisesti, mutta yrittää pitää silti.

Ja vähitellen muutosta tapahtuu.

 
lilyssä Tof-leffasta ovat kirjoittaneet myös Isyyspakkaus- ja Kuvaputkessa.
Share

Ladataan...
No Sex and the City

Onko teistäkin viime aikoina tuntunut siltä, että elämme pian täysimittaisessa dystopiassa – sellaisessa, jossa naisilla ei ole kovin hääppöiset oltavat? Venäjällä puolison tai lasten pahoinpitely ei ole enää rikos (ja tämän seurauksena lähisuhdeväkivaltaa koskevat hätäpuhelut ovat lisääntyneet valtavasti), Puolassa puuhattu abortin täyskielto kaatui jo kerran, mutta vallassa oleva puolue on vannonut tiukentavansa aborttilainsäädäntöä tästä huolimatta, ja Yhdysvalloissa Trumpin hallinnon toimien myötä ehkäisy ja abortit saattavat pian olla monille todella vaikeasti saatavilla. Viimeisin ajan hengen tiivistävä lausunto tulee sekin Yhdysvalloista ja (tietysti) republikaaneilta. Poliitikko nimeltä Justin Humphrey ilmoitti jokin aika sitten aborttilainsäädännöstä keskusteltaessa, että hedelmöityksen hetkestä lähtien naisen kroppa ei enää ole tämän oma. Humphreyn mukaan naiset kyllä kokevat, että kyseessä on heidän kroppansa, mutta että tosiasiassa näin ei ole: sen sijaan naisruumis on (simsalabim!) muuttunut alkion kantoastiaksi, johon naisella ei enää ole päätäntävaltaa.

Kuva: Mujeres antw el Congreso / Flickr / Creative Commons

 

Jopa minulla menevät tässä vaiheessa vähän jauhot suuhun. Että poliitikot oikeasti puhuvat tällaisia, kovaan ääneen, paikoissa joissa päätöksiä tehdään. Kokonaisuudessaan Humphreyn pelottavaakin pelottavampi lausunto kuului The Interceptin mukaan näin (sekoboltseimpien kohtien lihavointi minun tekosiani):

"I understand that they feel like that is their body," he said of women. “I feel like it is a separate — what I call them is, is you’re a ‘host.’ And you know when you enter into a relationship you’re going to be that host and so, you know, if you pre-know that then take all precautions and don’t get pregnant,” he explained. “So that’s where I’m at. I’m like, hey, your body is your body and be responsible with it. But after you’re irresponsible then don’t claim, well, I can just go and do this with another body, when you’re the host and you invited that in."

Ja koska Humphrey on siis sitä mieltä, että naisilla ei pitäisi olla päätäntävaltaa kehoonsa, on tämä myös ehdottanut että naisten tulisi raskaaksi tultaessaan kertoa seksikumppaninsa nimi lääkärilleen ja pyytää sitten seksikumppanilta kirjallista lupaa aborttiin. Jos mies ei suostuisi, ei aborttia voitaisi suorittaa. Tämän kaiken valossa en pian enää ihmettelisi, jos Donald Trumpin haaveet abortin hankkivien naisten rankaisemisesta kävisivät toteen. Ja kuten aiemmin asiasta kirjoittaessani totesin, asiassa osallisina olevista miehistä ja heitä mahdollisesti kohtaavista negatiivisista seurauksista ei tietenkään keskustella tässä yhteydessä lainkaan – miehille halutaan vain lisää oikeuksia.

On mahdotonta olla pohtimatta, miten eri tavalla aborttioikeuteen suhtauduttaisiin jos miehet voisivat tulla raskaaksi. Moni lienee nähnyt netissä laajasti kiertäneen kuvan, jossa Trump, ympärillään ryhmä miehiä, allekirjoittaa abortinvastaisen asetuksen. Kuvasta tehtiin pian parodia, jossa Hillary Clinton ja ryhmä naisia muka allekirjoittavat määräyksen, jonka mukaan miehet eivät saa enää ejakuloida mikäli ejakulaatio ei tähtää hedelmöitykseen. Kuvan hauskuus perustuu nimenomaan siihen, että ajatus on absurdi: tilanne, jossa että naiset päättäisivät mitä miehet saavat kehoillaan tehdä, on täysin mahdotonta ja siksi naurattaa. Mutta miten ihmeessä voi olla, että toisinpäin tapahtuessaan tämä on lähestulkoon arkipäiväistä? Että vielä tänäkin päivänä miehen on mahdollista osoittaa naista syyttävällä sormellaan ja sanoa: sinun kroppasi ei ole sinun.

Miehet ovat kasvaneet siihen, että heidän kehonsa ovat heidän omiaan eivätkä muut niistä määrää. Naiset sen sijaan joutuvat jatkuvasti taistelemaan oikeudestaan päättää siitä mitä heille tapahtuu. Ja yhä edelleen on ihmisiä, joiden mielestä näin ei saisi olla. Ihmisiä, joiden mielestä naisen kroppa ei koskaan ole tämän oma, vaan jotakuta tai jotakin muuta varten – miestä, sikiötä, seksiä halajavan huvia, markkinamiehen hyötyä...

Aina jotakin muuta kuin naista itseään varten.

 
Jos aihe kiinnostaa, jatka lukemista:
Mistä puhumme kun puhumme abortista
#czarnyprotest Puolan aborttikieltoa vastaan
Jo riittää hiljaisuus: Kokemuksia abortista

 

Olethan jo muistanut seurata blogia myös Facebookissa ja Bloglovinissa?

 

Share

Ladataan...
No Sex and the City

Olen pohtinut 50 Shades -ilmiötä paljon, mutta en ole koskaan itse tutustunut sarjaan. Kun kutsu uuden 50 Shades Darker -elokuvan ensi-iltaan sitten tuli, pakkohan sinne oli mennä ja saada vihdoin tietää mistä on kyse. Elokuvan päätyttyä totesin kuitenkin, ettei mielipiteeni valitettavasti muuttunut piiruakaan. Pidän todella positiivisena kehityksenä sitä, että 50 Shadesin myötä naisten erotiikannälästä on alettu puhua avoimemmin, ja siitä sarjalle kuuluu kiitos. Valitettavasti se kuitenkin myös kuvaa romanttisena suhdetta, joka minusta suorastaan huutaa epätervettä kontrollointia ja kerrassaan vinoutuneita valta-asetelmia.

Kuva: Universal Pictures


E.L. Jamesin luomassa maailmassa romanttista on se, että tapailemasi mies ostaa firman jossa työskentelet. Että hän kieltää sinua lähtemästä työmatkalle ja ostaa taidenäyttelystä kaikki sinua esittävät kuvat, "jotta muut miehet eivät voi katsella sinua." Kaikessa on kyse ainoastaan miehen tahdosta omistaa toinen ihminen, miehestä maailman keskipisteenä. Kuten Hertta osuvasti huomautti, jopa armastaan kosiessaan Christian Grey, tämä kaikkien rakkaudenjanoisten sankari, sanoo naiselle näin: jaa elämäni kanssani. Hän ei siis tarjoudu jakamaan elämäänsä rakastamansa ihmisen kanssa tai sano, että eletään elämämme yhdessä. Ehei - kyse on vain hänen elämästään sekä siitä miten naisen tulee siihen sopeutua.

Jopa kontrolloivaa miespäähenkilöä ikävämpänä pidin tapaa, jolla elokuvassa yritetään rakentaa naispäähenkilö Anastasiasta kuvaa oikein itsenäisenä tyyppinä, mutta samalla näytetään tämän aina tekevän just mitä mies sanoo. Kun Grey komentaa Anastasiaa tekemään jotakin, sanoo tämä aina ensin ei... ja sitten muutaman minuutin päästä kyllä. Kun kustantamossa työskentelevän Anastasian pitäisi lähteä miespuolisen pomonsa kanssa New Yorkin kirjamessuille ja Christian kieltää, hermostuu Anastasia ensin ja sanoo menevänsä joka tapauksessa. Noin minuuttia myöhemmin muikkeli muuttaa kuitenkin mielensä ja toteaa, että olet oikeassa, en lähdekään. Seuraavana päivänä hän ilmoittaa pomolleen jättävänsä yhden alan tärkeimmistä tapahtumista väliin. (Tässä vaiheessa kaikkien kirja- ja kulttuurialalla työskentelevien tai siitä haaveilevien tekee mieli repiä tukkaa päästä ja tuikata elokuvateatteri tuleen.) Elokuva siis luo päähenkilölleen jonkinlaisen itsenäisyyden illuusion, ja lopulta miehen tahtoon taipuminen on ikään kuin aina naisen oma idea.

En tiedä teistä, mutta minusta moinen on aika perseestä.

Yhtenä positiivisena asiana elokuvasta haluaisin kuitenkin mainita sen, että se sisälsi parikin kohtausta joissa Anastasia sai suuseksiä, ja kerran tämä myös pyysi sitä itse. Outlanderin lisäksi tämä onkin yksi todella harvoja tietämiäni tv- tai leffakuvauksia naisten saamasta suuseksistä. Tätä sinällään oikein hyvää ja huomionarvoista asiaa lukuunottamatta elokuvan seksikohtaukset olivat kuitenkin tylsiä ja tunnelmattomia, joten niidenkään takia tätä pätkää ei voi suositella kenellekään. Jos siis kaipaat erotiikkaa elämääsi, kannattanee mieluummin tutustua esimerkiksi feministiseen pornoon tai parempaan eroottiseen kirjallisuuteen.

Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että elokuvan on summannut parhaiten Daily Mirrorin kriitikko kirjoittaessaan siitä näin:

If you want to watch a movie about a billionaire playboy with a penchant for darkness, inflicting violence and dressing up in masks, you’re far better off seeing The Lego Batman Movie.

 

Arvio: Jää mieluummin kotiin ja katso vaikka oikeasti viihdyttävä Elders react to 50 Shades of Grey -video.

 
Jos aihe kiinnostaa, jatka lukemista:
Mitä ajattelet 50 Shades -ilmiöstä?
Eroottista kirjallisuutta: Vaihtoehtoja 50 Shadesille
Päivän naurut: 50 Shades äänikirjana

 

Share

Pages