Imatra. Olen ollut eläväisempi kuin aikoihin, puhunut ja keskittynyt, innostunut.  Käynyt kahvilla mummin, äidin ja viisivuotiaan kanssa kanssa ja hullantunut huikeasta kummilapsestani, josta on kuoriutunut reipas, omapäinen ja äärimmäisen tarkkasilmäinen tyyppi. Näen hänessä paljon itseäni pienenä: hän jututtaa tuntemattomia ja suutuspäissään tiuskaisi äidilleni, joka kertoi olevansa menossa tulevana viikonloppuna kilpailuihin, että ”mie toivon että sie häviit”, ärisevällä ja murisevalla äänellä tottakai. Vessareissulla keskustelimme vessan hienosta kristallikruunusta sekä siitä, mihin pöntön vieressä olevia tukikahvoja tarvitaan.

Olen juonut aamukahvia mopsin kanssa ja katsonut samalla Kahta tornia. Käynyt papan haudalla. Värjännyt tukkaa ja ostanut meikkejä. Käynyt inhokkipaikassani Prismassa ja taistellut itseni sieltä ulos. Käynyt salilla äidin ja veljen kanssa, makoillut iskän sohvalla sekä syönyt hiton hyvää ruokaa. Salilla oli huono ilma ja vähän kämäistä, en ollut käynyt salilla kuukauteen ja aloitin aika kevyesti. Liikunnasta tuli hyvä mieli, omasta kehosta peilin kautta ei, mutta minä olen päättänyt olla armollinen sille.

Burgereita, viiniä ja musikaali. Minä ja äiti. Tuntuu edelleen siltä, että osaan olla paljon enemmän läsnä. Nauttia ruoasta, seurasta ja elokuvasta. Inspiroitua. Tunne on melkein hullaannuttava, valaa uskoa siihen, että minä voin vielä palata kokonaan. Maistan ruoan ja viinin uudella tavalla. Tai vanhalla, kuinka sen ajattelee. Hengitän enemmän ja enemmän automaattisesti. Voi voitto.

Sunnuntaina pyörin vähän lähtöinhotuksissa, mutta samalla kuitenkin kaipaan jo kotiin kultani kainaloon. Sunnuntaina käyn vielä mummin syntymäpäiväjuhlissa ja kahdelta istun junaan. Laukussa on kaksi pulloa pepsiä. Katson tietokoneen ruudulta kahta tornia ja välillä tuijotan yhä valostuvaa maisemaa. Matka on ihana ja aurinkoinen.

Minä tiedän, että huonoja päiviä tulee, mutta tämä kaikki antaa minulle äärettömän paljon voimaa ja luottamusta.

-Vilma K.

Elo on ollut hitaisaa ja kevyen aaltoilevaa. Tasainen ookous on sisältänyt huonojakin hetkiä, mutta enemmän hyviä tai vähintään neutraaleja. Vaikeat tilanteet ovat olleet hieman helpompia kuin yleensä. Kun luentosalissa kuulen sivukorvalla, kuinka jonkun mielestä haisee liuotin, jonkun mielestä siltä kuin talo palaisi ja joku edempänä toteaa kaverillensa voivansa vähän huonosti, minä pusken läpi. Kyllähän kaikki tuollainen puhe vaikuttaa minuun, mutta vähemmän kuin yleensä.

Ostin kahdet uudet housut. Vihaan housujen sovittelua ja pukukopissa vääntelehtimistä, varsinkin kun valitsen yleensä aina ensimmäisenä koon joka ei mene reisien puoliväliä ylemmäs. Ostan kahdet korkeavyötäröiset coulouttes-malliset: farkut ja vaaleanpunaiset vakosamettihousut. Olen järjettömän innoissani, koska en ole ostanut ihan uusia vaatteita aikoihin ja usein tunnen itseni nuhjuiseksi haalistuneissa housuissani.

Olen pikkuhiljaa alkanut odottamaan kesätyötäni lastenhoitajana, en jännitä enää ihan niin paljoa. Odotan pääseväni näkemään kuinka puolitoistavuotias toimii ja kehittyy. Odotan päiviä leikkipuistoissa, puistoissa ja rannalla. Sateisia päiviä sisällä lastenohjelmien ja lelujen keskellä. Sitä ettei tarvitse olla kuumassa kahvilassa työvaatteet päällä. Että voin käyttää töissä sandaaleita.

Nyt istun junassa. Otin vahingossa paikan junan lemmikkivaunusta ja pelkään vain kohtalaisesti saavani allergisia oireita eläimistä. Minulla ei tietääkseni ole allergioita, joten kohtalainenkin pelko on vähän turhauttava. Välillä mietin että voi luoja onko täällä vähän seisova ilma. No varmaan on. Ulkona on harmaanvalkeaa, lunta tuntuu satavan joka suunnasta. Minä vihaan tällaista säätä, maailmanlopun ja toivottomuuden sielunmaisemaa. Odotan sinistä taivasta ja valoa. Valoa valoa valoa.

Olen menossa Imatralle. Olin siellä viimeeksi joulukuussa. Silloin kun pappa haudattiin. Siitä on kolme kuukautta ja yksi päivä kun pappa kuoli. Joululoma meni sumussa, olin ahdistuneempi kuin ikinä ennen. Heräilin siihen joka yö aamuyöstä ja joka yö käytin tunnin rauhoittamaan itseni takaisin uneen. Minä toivon niin kovin, että tästä vierailusta tulee ihana. Tai ainakin paljon ihanampi. Mutta en minä vaadi, vaan yritän rauhassa ottaa vastaan ne jutut ja tunteet mitä elämässä tulee.

– Vilma K.