Kutsu mua bloggariks!

Mulla oli jotenkin iskostunut päähän sellainen asia, että blogin pitäminen ja lukeminen on aivan turhaa hömpötystä. Oikein ärsytti, kun joka toisella  tuntui olevan oma blogi ja kaikki vaikuttivat olevan tyyliniekkoja, superäitejä, maailmanmatkaajia, fitnessbeibejä ja kaikkea mahdollista hienoa ja ihmeellistä. Sen harvan kerran, kun eksyin jonnekin blogille, olin yleensä etsimässä matkavinkkejä ja blogisivuille päädyin vahingossa googlen johdattamana.

Koskaan en seurannut kenenkään blogia, koska se tuntui jotenkin niin typerältä, kaupalliselta ja tekotaiteelliselta hetken hullutukselta. Ajattelin aina että mulla nyt ei ainakaan olisi mitään järkevää sanottavaa ja se vasta on noloa jos tällainen nobody kirjoittaa jotain mukamas syvällistä jorinaa. Mulla on välillä tapana ottaa itseni liian vakavasti ja stressata hermot riekaleiksi. Ihan älytöntä touhua kuinka sitä omaa ihanaa itteään välillä kohtelee niin kurjasti, mutta semmosia me ihmiset tupataan olemaan, liian vakavia ja ankaria itsellemme.

En yhtään muista mistä keksin eräänä työpäivänä, että pitäisikö alkaa pitämään blogia ja kuten omaan tyyliin kuuluu, niin ei muuta kuin perse eellä puuhun ja seuraavana aamuna mulla olikin jo oma blogi. Blogi, jonka pitämistä olin pitänyt aina ihan turhana. Ensimmäinen blogini ei ollut kovin pitkäikäinen, pari vuorokautta sitä iloa kesti. Blogin nimi oli mielestäni liian tylsä ja muutenkin alku ei ollut lähtenyt toivotulla tavalla käyntiin.

Hauduttelin ajatusta omasta blogista noin viikon verran ja mietin nimeä sekä sitä että tuleeko tästä puhdas reissublogi vai lähdenkö rönsyilemään muihinkin aiheisiin (no ehkä hieman on lähtenyt rönsyilemään…) Vilukisu- nimi tuli mieleen, kun käveltiin Vellun kanssa bussiin, tärisin kylmästä ja kutsuin itseäni vilukisuksi ja siihen perään heitin ”hei, siinä on minun blogin nimi”. Niin ne asiat vaan tapahtuu, kun antaa niiden tapahtua ja mitä sitten jos joku pitäisi nolona tai tyhmänä, mitä väliä sillä on? Eiköhän elämässä ole paljon vakavampiakin asioita murehdittavaksi.

Nyt olen huomannut selailevani jo useana iltana muidenkin blogeja ja jäänyt osaan jo ihan koukkuun. Ihailen hyviä kirjoittajia, varsinkin sellaisia joiden jutut saavat nauramaan tai koskettavat jollain tavalla. Pidän myös siitä, että jutuissa käytetään paljon kuvia värittämässä tarinaa. Joudun nyt toteamaan, että olen ollut jälleen kerran väärässä. Blogit on kivoja ja hyvää vihdettä, niitä on mukava lukea ja sellaisen pitäminen on omanlaista terapiaa. Koska olen ihan ummikkona täällä blogimaailmassa, voi jutuissani olla hieman  toivomisen varaa ja otan mielelläni myös palautetta vastaan. Olen kyllä aina pitänyt kirjoittamisesta, pienempänä saatoin kirjoitella runoja kokonaisen kirjan päivässä. Oikeastaan kirjoittaminen on ollut mulle aina melkeinpä helpompaa kuin puhuminen. Niin kuin moni asia, myös kirjoittaminen jäi jossain vaiheessa koulun loputtua, mutta nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että se on palannut taas elämääni, ainakin toistaiseksi…

Tähän loppuun vielä lenkkipolun varrelta napattu typerä, tekotaiteellinen, heikkolaatuinen ja aivan varmasti nolo kukkakuva.