Miksi muutuin vihreäksi?
Tämä postaus ei liity mitenkään pukeutumiseen tai vastaavaan, vaikka tiedän, että kevään hittiväri on vihreä. Tiedän sen siitä, että eksyin jollekin tyylisivustolle, jossa aiheesta kerrottiin ja olen sen jälkeen rehvastellut tiedolla kun kerrankin olen ajan hermoilla. Oikeasti, olen jauhanut vihreän eri sävyistä ja ties mistä jo useampaan otteeseen, sori työkamut! Mutta tämä juttu liittyy hieman toisenlaiseen aiheeseen joka varsinkin naisille tuppaa olemaan melkoisen tuttu, nimittäin kateus.
Tajusin, että en oikeastaan kadehdi juurikaan ketään?!
Aloin oikein miettiä, että eikö juuri ole sellaista oikein kadehdittavaa persoonaa lähipiirissä, julkkiksissa, jossain, niin en millään meinannut keksiä. Enemmänkin inspiroidun ihmisistä kuin teen hallaa ja käyn kadehtimaan heitä. Olisihan se ihanaa jos olisi jokin superhyper talentti, esimerkiksi upea lauluääni, kyllä mulle sellainen kelpaisi. Myös ulkonäössä on sellaista mikä voisi olla paremmin, mutta en silti haluaisi olla kukaan muukaan. Joskus heikkoina hetkinä toivoisin olevani vahvempi ja rohkeampi, mutta jokaisesta suosta on näilläkin avuilla noustu. Toisilla on hieno ura, täydellinen talo, lapsikatras, merkkilaukku, bemari ja kaikki asiat mallikkaasti, mutta niistäkään vereni ei viherrä. Hillitön haba ja joka suuntaan taipuvat joogaraajat toki saavat omat luikkukäteni tuntumaan melko onnettomilta, mutta kateelliseksi en tule niistäkään. Missä vika, olenko kadottanut jonkin kateussolun, valaistunut ja kasvanut yli-ihmiseksi?
Ja sitten muistin muutaman viikon takaisen hetken kun istuin bussissa ja yhdeltä pysäkiltä sisään astui nainen. Naisella oli reppu selässä, repun naruista roikkui vaelluskengät ja kuppi. Katselin sivusilmällä kun hän ihasteli bussin ikkunasta itselle niin älyttömän tuttuja maisemia. Hän hymyili koko ajan, ei näpännyt kertaakaan puhelinta ja huomasi, että reissukilometrejä oli karttunut jo useampi tuhat. Ja siinä hetkessä minä muutuin vihreäksi, oikein sellaiseksi kermitin vihreäksi ja löysin kadonneen kateuteni!