TEATTERIVINKKI: Onnellisuuden tasavalta – miten sinne pääsee?
Arvio näytelmästä, joka sai minut hetkellisesti hermoromahduksen partaalle.
Mä oon nyt aika huonolla tuulella tai oikeastaan mä olen vähän vihainen. Mä olen vihainen siksi, että tulin juuri kotiin Kansallisteatterista katsomasta näytelmää, joka tuntui ärsyttävältä. Tuntui jotenkin, että se näytelmä koko ajan vittuili mulle. Se ei halunnut miellyttää mua ollenkaan ja eikö se ole niin, että näytelmän pitää maksavaa asiakasta miellyttää, häh? Esityksen jälkeen menin ulos ja mua ärsytti, kun oli ihan sairaan kylmä ja mun naama jääty. Kädetkin jääty koska mä olin unohtanu hanskat kotiin. Myös ärsytti, että ratikka kehtas olla myöhässä ja ratikkapysäkillä oli tyyppi, joka mulkoili mua. Olikohan sekin ollut samassa näytöksessä ja vähän pissed off? Ratikassakin oli ärsyttäviä tyyppejä; sekoilevia teinejä ja pari kännikalaa. Ne haisi hirveältä…
https://www.youtube.com/watch?v=24YUcYYvvCE
Heh, tilitys sikseen. Oikeasti tosin ajatuksenjuoksuni oli jotakuinkin kuvatun kaltaista kun Onnellisuuden tasavalta -näytelmän jälkeen matkasin kotiin. Tosin en ole oikeasti sitä mieltä, että teatterissa maksavaa asiakasta pitäisi aina miellyttää, mutta ärtynyt todella olin. Onnellisuuden tasavalta on Martin Crimpin kirjoittama ironinen näytelmä ajastamme ja onnellisuuden käsitteen nykypäivän tilasta. Nimi tuntuu jo heti irvailevan koko näytelmälle. Näytelmän edetessä, kun tuntuu ettei kukaan ole onnellinen ja onnea etsitään vain ja ainoastaan omasta itsestä käsin. Kyllähän se ikuinen mantra kulkee niin, että jos et itseäsi rakasta on vaikeaa rakastaa muita, mutta mitä sitten käy jos omaa mielenrauhaa ei löydy ja koko elämä menee miettiessä minä, minä ja vielä kerran minä.
Esityksen rakenne oli poukkoileva. Alkuasetelman perhejoulukohtaus oli melko perinteinen, kunnes se saatiin lyötyä läskiksi. Rakenne muuttui haasteellisemmaksi ja oli oltava hereillä, jotta matkassa pysyi. Mitään selvää juonen kaarta ei ollut vaan ihmisiä sekavissa tilanteissa selvittelemässä oman pään sisäistä liikennettä. Ensimmäisen puoliajan jälkeen (kun olin miettinyt yhtä kysymystä koko näytelmästä ja se kuului, että ”miksi näin?”) saavuin teatterisaliin takaisin ja juuri kun luulin päässeeni kärryille, niin taas meitä katsojia vietiin. Asetelma oli täysin muuttunut ja näyttelijät olivat kuin maanisessa tilassa. Vain toistelivat omaa paremmuuttaan ja miettivät mikä on pielessä. Tilanne oli kuin AA-kerhosta missä kukaan ei kuuntele lopulta toista vaan haluaa puhua toisen päälle. Kukaan ei halua auttaa toista kun oma mieli menee edelle eikä anna rauhaa. Väsyneenä katsojana ärsyynnyin näytelmän vaikeudesta, kun oli vaikeuksia pysyä mukana ja loppujen lopuksi ei pystynyt oikeen kehenkään samaistumaan vaan kaikki henkilöhahmot alkoivat ärsyttää toinen toistaan enemmän.
En tosin tiedä oliko mukana tarkoituskaan pysyä ja ylläkuvatun ärsyyntyneen kotimatkani aikana minulle valkeni, että se olikin koko homman juju. Katsoja ajettiin ärtymispisteeseen ja siellä sitten huomaa itse miettivänsä vain itseään ja omaa ärtymystään ja pelottavasti hieman sulautuvan näyttämöllä olleeseen porukkaan. Lopulta kotona kun tämä mielen kela oli avattu sai katseen kääntää todella itseen. Siinä sitten illan ratoksi avaamaan omaa ”olenko onnellinen?”-arkkuaan ja pohtimaan kuka tästä kaikesta on vastuussa. Syytin näytelmää, mutta olin samalla kiitollinen sen rohkeasta tyylistä ja herättävästä otteesta. Illan jatkuneen pohdinnan jälkeen ärsyynnyin vielä lisää, mutta tälle kertaa todella itseeni ja ympyrä sulkeutui. Loppupäätelmä: Voi, kun voisimme ajatella asioita muidenkin näkökulmista kuin itsemme. Oman itsen kanssa ei ehkä kannata viettää liikaa aikaa ja on tämä kyllä paineita täynnä tämä meidän nykymaailma.
Näytösinfot ja liput: http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/onnellisuuden-tasavalta/