ELOKUVAVINKKI: Rakkautta ja Anarkiaa – pika-arviot
Mites on festariviikko sujahtanut? Itsellä tulee aina tunne, että on todella keskityttävä festareihin, ettei vain anna niiden lipua ohi. Syksyisin on niin paljon tapahtumaa ja tekemistä. Rakkautta ja Anarkiaa on tosin laatutasoltaan syksyn parasta antia, niin sille kannattaa ajatuksiaan ja aikaa uhrata. Nyt mennään jo torstaissa, mutta hyvä festari viikonloppu vielä edessä. Tässä pika-arvioita Vinkkipankkiirin tsekkaamista festivaalielokuvista:
The First Monday in May *** 1/2
ohj. Andrew Rossi (yllä oleva Rihannan kuva on stilli elokuvasta)
Pukudraamaa ja muuten vaan draamaa sisältävä The First Monday in May kertoo tarinan Metropolitan Museum of Art:n ja Anna Wintourin yhteistyöstä aasiateemaisen China: Through the Looking Glass –suurnäyttelyn ja viime vuoden MET-varainkeruu gaalan tiimoilta. Andrew Bolton on näyttelyn kuraattorina todella sympaattinen tapaus, joka haluaa kaiken onnistuvan ja silti jaksaa hymyillä pahimmassakin kiireessä. Dokumentissa valotetaan hyvin näyttelyntekoprosessia, kiirettä, aikataulu paineita ja julkaisun kynnyksellä pressin luomaa painetta, joka on vain kestettävä. Elokuva on kiinnostava niin museomaailmasta kuin poptähdistä innostuvalle. Dokumentaristina Andrew Rossi ei kuitenkaan kovin lähelle hahmoja pääse, vaan kaikki mikä tapahtuu on työmaailmassa ja kameran kestävää, jotain yllätyksellisyyttä olisi tähän kaivannut.
Creepy ****
ohj. Kiyoshi Kurosawa
Tämä elokuva yllätti positiivisesti. Aasialaiset kauhuelokuvat usein, kun sisältävät paljon väkivaltaa, tässä päärooliin nousi enemminkin psykologinen kauhu. Elokuvassa näyttelijät elävät normaalia lähiöelämää ja naapurisuhteita luodaan. Pitkään elokuvassa ei varsinaisesti tapahdu juuri mitään. Arki vain rullaa, mutta silti jännitys valtaa mielen. Taidokaasti johdateltu juoni antaa ymmärtää, mutta silti onnistuu yllättämään. Kauhu on tavallaan arkista ja samalla todella riipaisevaa. Tätä olisi voinut katsoa pidempäänkin. Loppuratkaisu palajastetaan yllättävästi ja ehkä sitä olisi sittenkin hetken voinut vielä pidätellä.
ohj. Oliver Stone
Viime vuonna dokumentin nähtyäni olin hieman pettynyt. Maailman suurin tietosuojapaljastus-tragedia näyttäytyikin hieman puuduttavana elokuva. Puolustuksena kyllä elokuvantekijälle, etta minkäs dokumentaristina teet kun kaikkien suojelun takia, ei voi yhdestä hotellihuoneesta poistua ja siitä pitäisi huippu draamankaari luoda. Dokumentaristisena tekona elokuva oli tietysti upea, mutta oli aivan perusteltua nähdä tarinasta vielä näytelty dramatisointi. Joseph Gordon-Lewitt antautuu Edward Snowdenin roolin vietäväksi hyvin ja osaa olla uskottava. Maailma näyttäytyy amerikkalaisten tiedustelupalveluiden leikkikenttänä ja kohtaukset, jossa NSA: n työntekijät antavat naureskellen käskyjään tiputtaa pommeja sota-alueilla, saavat silmäkulmat kostumaan. Onko tämä oikeasti totta? Tässä maailmassa me elämme. Se tuli selväksi ja saa katsojan ajatuksiinsa elokuvan jälkeen.
ohj. Sara Jördeno
Kiki kertoo tarinaa New Yorkin voguing-taloista, joissa arki pyörii treenien ja suvaitsevaisuushankkeiden parissa. Elokuva katsoo aihetta melko poliittisesta suunnasta ja tanssi jää sivuosaan tanssijoiden taustojen päästessä framille. Monilla taloissa käyvillä ei ole kovin vakaata perhetukea taloudellisesti tai henkisestikään ymmärtämään heidän arkensa haasteita. Mukana on transsukupuolisia, homoseksuaaleja ja itseään etsiviä, jotka ovat pysähdyspaikalla elämässään voquing-taloissa, joissa tanssiryhmästä tulee perhe. Tanssi antaa heille hetken tuulettaa ajatuksiaan ja miettiä jotain muuta, kuin arkea. Elokuvan ajatus ja hahmot ovat hyviä, mutta visuaalisuus kärsii kun kameratyö on hyvin rosoista, käsikameramaista. Budjetti on varmasti elokuvassa ollut pieni, mutta se jää harmittamaan, sillä tästä olisi voinut tehdä paljon ”kimaltavammankin” dokumentti-teoksen. Vaikka teemana onkin vaikea arki tanssin siivittämänä, arkisuus ei oikein voguingiin lajina sovi sellaisenaan vaan kaipaisi voguigin hohtoa sen kontrastiksi, mikä varmasti on tanssijoille se lajin ”suola”.
www.hiff.fi